Jumalainen näytelmä

    

Yritän kuvata lukukokemustani Danten kuulusta teoksesta, Jumalainen näytelmä. Luin sen lokakuun alkupäivinä. Tosin luin saman teoksen ensimmäisen kerran vajaat kaksi vuotta sitten, mutta niin hutiloiden, että päätin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden. Viikon verran minulta vei kiertää oppaani olkapäällä mukana läpi helvetin ja kiirastulen ja päätyä paratiisiin. Näin mielessäni kuinka nunnat, munkit ja ketkä kaikki luku- ja kirjoitustaitoiset ovat kopioineet tätä pitkää runoelmaa monien vuosisatojen ajan. Sellainen näky tekee lähtemättömän vaikutuksen, satoja eri kielialueiden kirjureita kumartuneina eri maissa ja kaupungeissa ja kylissä omien työpöytiensä ääressä lukukammioissaan, ikkunasta lankeavassa valossa tai kynttilänvalossa, piirtämässä musteella tarkkaa tekstiä sulkakynällä pergamentille tai jonkinlaiselle paperille. Dante itse on tehnyt suuren työn saattaessaan nämä näkynsä jälkipolville ja samoin kaikki lukuisat kirjurit ansaitsevat kiitoksen. En unohda Eino Leinoa, joka on myös omalta osaltaan antanut merkittävän panoksensa suomentaessaan tätä pitkää runodraamaa. Jumalainen näytelmä tuo mieleeni Raamatun ja Homeroksen Iliaan ja Odysseian. Niissä runous on kietoutunut erottamattomasti tarustoon ja uskontoon, jumaliin ja taivaisiin, sotiin, taisteluihin, uniin ja leirinuotioilla öisin kerrottuihin pelottaviin satuihin.

Taavetissa

    

Kaksi astetta tänä aamuna Luumäen Taavetissa. Postauskuvana on vesihelmiä männynneulasissa ja keltainen koivunlehti. Eilen teimme pelkän kuvauskierroksen vanhalle hiekkakuopalle. Menimme kuopan perukalle asti. Helena ehdotti, että kävisin notkossa katsomassa, näkyykö haaparouskuja. Ei ollut, mutta suppilovahveroita oli sen verran, että piti katsoa tarkkaan mihin astui. Tänään aiomme käydä aamulla metsässä ja kerään suppiksia kuivatettavaksi ja Helena kiertelee sillä aikaa kuvaamassa näkymiä ja tarkkailemassa lintuja, varsinkin töyhtötiaisia. Poikkesimme eilen kirjastoon kauppamatkalla ja lainasin tarkoituksella novelleja, Martti Joenpolven kokoelman Kauan kukkineet omenapuut ja Gabriel Garcia Marquezin Oudot vaeltajat. Garcia Marquezilta olen lukenut romaanit Sadan vuoden yksinäisyys ja Rakkautta koleran aikaan. Martti Joenpolvea en ole lukenut ennen. Eilen oli pilvisen aamun jälkeen aurinkoinen sää. Helena piirsi luonnoksia. Minä kirjoitin kolmen sivun pituisen tarinan nimeltä Kilpikonna. En usko, että se tuli kerrasta valmiiksi. Muistin tätä kirjoittaessani, että näin lauantain vastaisena yönä unta, että muutin tai muutimme. Heräsin siihen. Helena luki eilen Eeva Kilven ja Pentti Saarikosken runoja. Unilukemiseksi hän valikoi Erle Stanley Gardnerin dekkarin Vahakantinen muistikirja. Minä luin iltapäivän päätteeksi Hannu Salaman romaania Juhannustanssit. Huomenna on postauksena vuorossa lukukokemukseni Danten runoelmasta Jumalainen näytelmä.

Taavetissa

    

Neljä astetta aamulla Luumäen Taavetissa. Postauskuvana on ruskan punertama marja-aronia. Eilen kello oli puoli kahdeksan, kun lähdimme metsälenkille. Helenalla oli ajatuksena tehdä ruuaksi joko perunoita ja rouskukastiketta tai sienipizza riippuen siitä, mitä sieniä löytäisimme. Ensimmäisenä oli polun pielessä kaksi pientä voitattia. Halkaisin ne ja nyljin niiden limaisen pintakerroksen. Kiersimme hiihtolatua pitkin ja nousimme sähkölinjan notkosta ylös harjulle. Metsärinteestä löysin yhden voitatin lisää ja herkkutatin, joten meillä oli herkullista pizzaa omalla taikinapohjalla eilen päivällisenä. Aloin luonnostella tekstiä Danten Jumalaisen näytelmän lukukokemuksesta. Se meni tällä kertaa Vanha -tarinan edelle. Suunnittelin, että Jumalainen näytelmä voisi olla maanantain postauksena. Oikean tyylin hakeminen vaati useamman kirjoituskerran. Kirjoita, hylkää ja kirjoita uudelleen. Helena piirsi eilen luonnoksia omista aiheistaan. Hän otti lukuun omasta hyllystämme Allen Ginsbergin tuotannon yksissä kansissa, Collected Poems. Tätä paksua, tuhat sivuista teosta lukee mieluimmin pöydän ääressä. Minulla on odottamassa klaffipiirongin päällä Hannu Salaman Juhannustanssit, kolmas painos vuodelta 1964. Olen lukenut sen ennen, kai kahteen kertaan, mutta se ei ole ollut suosikkejani. Saa nähdä, mitä pidän siitä nyt?

Taavetissa

    

Kahdeksan astetta aamulla Luumäen Taavetissa. Hyvää Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Kotoisessa kirjastossamme, Luumäen pääkirjastossa on ihailtavasti muistettu kansalliskirjailijaamme teemahyllyllä jo hyvissä ajoin ennen juhlapäivää. Otin yhtenä aamupäivänä hyllystä kuvan, jossa näkyy sinisenä ikkuna- ja valoheijastuksia ja joka sopii aiheeltaan päivän postauskuvaksi. Koska eilen aamulla oli sateista, teimme molemmat reilun tunnin ajan omia taiteitamme ennen kuin lähdimme ulkolenkille. Pururataa Vallikujalle, sen alikulun kautta Saviniementielle, sähkölinjalle ja takaisin kuutostien viereistä hiekkatietä linkkimaston ohi ja alikulkutunnelista pururadalle. Kun tulimme kuusten välistä polkua rivitalon pihalle, orava hyppi vastaan ja kiepsahti ylös männynrungolle, josta sen oli turvallista tarkkailla meitä. Aloin eilen käydä alusta alkaen läpi Vanha -käsikirjoitusta. Ajatus oli antaa sen olla jonkin aikaa, mutta teksti tulee uniin ja askarruttaa mieltä. Johtuuko tämä Aleksis Kivestä vai Dantesta vai syksyn ruskasta? Helena piirsi eilen luonnoksia ja järjesteli kuvia MacBookilla. Hän palautti kirjastoon lukemansa Satu Rämön dekkarin Rakel. Kirjaston klassikkohyllystä löytyi Pentti Saarikosken Hämärän tanssit ja Helena lainasi sen. Minä luin eilen loppuun Danten Jumalaisen näytelmän. Luin myös taas kerran Hämärän tanssit. Luimme molemmat. Eilen illalla Suomen miesten jalkapallojoukkue pelasi Liettuaa vastaan mm-karsintaottelun, joka päättyi voitokkaasti lukemiin 2-1.

Taavetissa

    

Yhdeksän astetta aamulla Luumäen Taavetissa. Sataa. Postauskuvana on peikko metsässä tai graniittinen hylkeen pää. Näin hahmotin kuvan. Se on otettu tiistaina, kun teimme aamuhämärissä metsälenkin hiihtolatua pitkin. Olemme etsineet sille reitille osuvaa, lyhyttä nimeä ja hiihtolatu kelpaa mainiosti. Minä hapuilin pitempää nimitystä, mutta Helena lyhensi sen hiihtoladuksi. Samoin esimerkiksi pururata on hyvä ja toimiva nimike. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä näimme täysikuun. Pilvipeite rakoili sen verran. Eilen, keskiviikkona teimme aamulenkin metsäpolkua vanhalle hiekkakuopalle. Kävin myös Nikinojan notkossa, josta keräsin muutaman kanttarellin, pieniä suppilovahveroita, kehnäsienen ja pienen herkkutatin. Pois tullessa pyrähti metsätiellä vastaan parvi pikkulintuja, jotka oletimme tiaisiksi. Olemme nähneet tällä seudulla tali-, sini ja töyhtötiaisia ja nyt, kun seisoimme paikoillamme, yksi valkopäinen lintu tuli niin lähelle, että ehdin nähdä sen selvästi. Pyrstötiainen. Helena teki eilen luonnoksia töyhtötiaisista ja jatkoi graffiti-sarjaa, mallina poishaihtuvat vesi- ja hikiläikät saunan seinäpaneelissa, jota vasten minä nojaan selkäni. Tapailin sittenkin Vanha -käsikirjoitusta. Muutin nimen, pudotin n-kirjaimen pois sanan lopusta. Eilen muokkasin tekstiä parista kohtaa. Helena luki tiistaina loppuun Satu Rämön dekkarin Jakob ja jatkaa nyt Rakelia. Minä luin loppuun Danten Kiirastulen ja siirryin Paratiisiin.

Vuokrakasarmi

  

                                  Vuokrakasarmi

 

Ennen he olivat aina ajaneet Vuokrakasarmin ohi pysyen vakaasti kuntakeskuksen läpi johtavalla pääväylällä. Pienen pellon takaa näkyvä, maisemaan liian iso, kolmekerroksinen kerrostalo, joka vilahti silmäkulmassa mäntyjen välistä. Sen takia ei tarvinnut kääntää päätä. Kerrostalo oli rakennettu kymmenisen vuotta sitten, kun kunnan keskustasta purettiin kaksi käyttöikänsä päähän tullutta rivitaloa. Piti loihtia tilalle asunnot kotoaan häädetyille.

Nyt ensimmäistä kertaa Markku kuitenkin hiljensi heidän lähestyessään risteystä, kääntyi päätieltä erkanevalle, kapeammalle poikkitielle ja jarrutti lisää päästyään Vuokrakasarmin parkkipaikan kohdalle. Talolla oli virallinenkin nimi, mutta Tarja ja hän olivat aina puhuneet Vuokrakasarmista.

- Aurinkoniitty, Tarja sanoi tällä kertaa, merkitsevästi, kun Markku parkkeerasi vapaaseen vieraspysäköintiruutuun. - Tiedoksi.

- Vai sen niminen, Markku hymähti.

- Niin, Tarja vastasi.

Kun Markku sammutti radion ja ilmastoinnin, tuli täysin hiljaista. Kello oli vähän yli neljä iltapäivää. Syyskuu. Kaunis, aurinkoinen päivä. Lupaava päivä. Niin tällaisesta päivästä yleensä ajattelee. Auton keula oli pellolle päin, joka oli ollut jo pitkään ketona, niittynä ja jota hoidettiin ajamalla se kerran kesässä niittokoneella. Pelto vihersi uutta ruohoa. Rehua.

Tarja oli sopinut ennakkoon isännöintifirman kanssa, että asuntoesittelijä tulisi varttia yli neljä näyttämään toisessa kerroksessa olevaa vapaata kaksiota. Tässä tilanteessa he olivat. Vuosi tai kaksi vuotta sitten he eivät olisi suoneet ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että muuttaisivat joskus pois omakotitalostaan tai että muuttaisivat tähän vuokrakasarmiin, Aurinkoniityn kerrostaloon. Loppusijoituspaikka.

- Tunnetko näöltä sen esittelijän? Markku kysyi.

- En. Eiköhän tuo esittele itsensä.

Markku ei vastannut. He nousivat autosta, seisahtuivat hetkeksi katsomaan matalan autokatoksen yli jyhkeää kerrostaloa ja lähtivät kiertämään nurmikolle katoksen päähän tallattua polkua pihalle. Asvalttia. Suureellista meininkiä.

- Isot parvekkeet, Tarja sanoi.

- Niin näkyy, Markku vastasi.

He silmäilivät talon seinustasta ulkonevia, lasitettuja parvekkeita. Tietenkin he olivat nähneet ne ja koko rakennuksen kauempaa aina kuntakeskuksessa käydessään, mutta ei ennen näin läheltä, vierestä.

- Pelottaako? Markku kysyi.

- Mikä?

- Eikö se asunto ole toisessa kerroksessa.

Tarja hymähti: - Joo. Putoan päälleni ikkunoita pestessä. Pääset minusta.

Siihen ei ollut mieltä vastata.

Talon päädyssä näkyi parvekkeen alla yksi kulkuovi, mutta sivustalla oli selvästi pääsisäänkäynti. Harmaat betonirappuset nousivat lasisen ulko-oven ja toisen, niin ikään lasisen, tarvittaessa avattavan ovenpuoliskon eteen. Harjakatto tuulikaapin päällä ja siitä ylöspäin oli päällekkäisiä ikkunoita, joiden läpi näkyivät kerroksiin katoavat portaat.

- Talossa on hissi, Tarja sanoi.

- Tiedät sen? Markku kysyi.

- Kyllä. Olen tiennyt aina.

- Ja silti viivyttelit näin kauan.

Tarja mietti ennen kuin vastasi: - Sinä panit hanttiin.

Markku pudisti päätään: - Luulin, että oma koti on sulle kallis. Kaikki kaikessa. Oma keinu, kukkapenkki, ensimmäiset kypsyvät mansikat. Hohhoijaa.

Tarja puristi huulensa yhteen.

He kääntyivät ympäri ja palasivat verkalleen melkein tielle asti. Lyhyeksi ajetulla nurmikolla oli istutuksina muutama nuori vaahtera.

- Nyt se tulee, Tarja sanoi. - Luulen.

Katumaasturi lähestyi tietä pitkin. Vilkku syttyi ja auto kääntyi parkkipaikalle ja hävisi näkyvistä katoksen taakse. Hetken päästä he kuulivat oven kolahduksen ja vähän myöhemmin keski-ikäinen, tuntematon nainen housuissa ja kukkakuvioisessa puserossa tuli samaa polkua, jota Tarja ja Markkukin olivat kulkeneet.

- Päivää, esittelijä tervehti.

Hänellä oli jokin kansio toisen käsivartensa varassa. Esittelymateriaalia. Hän kätteli ensin Tarjaa ja sen jälkeen Markkua: - Menemme varmaan sisään saman tien?

- Sopii meille, Tarja vastasi.

 

Esittelijä opasti heidät hissin kautta, vaikka asunto oli vain kerros ylöspäin. Uusi, harmaata rosteria tai muuta käsiteltyä peltiä oleva hissikori, jonne kolme ihmistä mahtui hyvin.

- Tämä ei ole kuitenkaan varsinainen tavarahissi? Markku totesi.

- Ei. Isommat huonekalut kannattaa kuljettaa portaita myöten.

Aurinkoniitty oli yksirappuinen. Portaikko ja hissi olivat keskellä taloa ja niiden edustalta käytäväsiivet jakaantuivat vastakkaisiin suuntiin.

- Tännepäin, esittelijä kutsui.

Hän pysähtyi lähimmän huoneiston ovella ja avasi sen. - Tämä asunto on etelän puolella.

Esittelijä meni edellä sisälle, sytytti mennessään valon eteiseen, keittiön työtasovalaisimet ja myös kylpyhuoneen ja saunan valot.

- Tällaista täällä on.

Kaakelia kylppärin lattia ja seinät. Pieni löylytila, jonka ovinurkassa oli sähkökiuas.

- Ahdas sauna, Markku totesi.

Kumpikin naisista oli hiljaa.

Keittiö ja olohuone oli yhtä tilaa, joka kiersi eteiseen ja takaisin keittiöön. Erillinen makuuhuone.

- Monta tässä on asunut ennen? Tarja kysyi.

- Neljä, esittelijä vastasi. - En muistanut tarkistaa enkä varmistaa sitä, mutta näin muistelisin. Tässä kerroksessa on neljä asuntoa, joissa on yhä alkuperäiset asukkaat ja jotka muuttivat siis tänne talon valmistuttua. Kakkos- ja kolmoskerroksessa on kummassakin seitsemän asuntoa. Alhaalla on kuusi asuntoa. Siellä ovat myös varastotilat.

Tarja ja Markku nyökyttelivät kuunnellessaan, kiersivät huonetiloissa ja katselivat ympärilleen.

Esittelijä jatkoi: - Tämä ei ole uuden veroinen, asumisjälkiä on jäänyt väistämättä.

- Siistiltä näyttää, Tarja huomioi.

- Asuttavassa kunnossa kuitenkin, esittelijä sanoi. - Niin, katselkaa rauhassa. Ja kysykää suinkin, jos tulee jotain.

Hän seurasi heitä siinä vierellä, kävi pikaisesti parvekkeella, jätti oven sinne valmiiksi auki ja palasi makuuhuoneeseen muistaessaan siellä olevan pienen vaatehuoneen: - Säilytystiloja. Huomasitte varmaan eteisen kaapit?

- Kyllä, Tarja vastasi. - Vaatehuone on kätevä. Hän tarkasteli hyllyjä.

Esittelijä kertoi, että asunto on vapaa tällä hetkellä ja että he voivat muuttaa sisään heti, kun haluavat.

- Tietenkin mahdollisimman pian, hän lisäsi ja naurahti. - Puhun vuokranantajan kannalta ja nimissä.

- Aivan, Tarja vastasi.

- Pidämme asunnon teille varattuna, esittelijä jatkoi, teki työtään. Puhumalla paras.

Hän piti lyhyen viiveen ennen kuin lisäsi: - Tietenkin asiantila muuttuu, jos joku muu kiinnostuu tästä.

Tarja vilkaisi Markkuun. Katse kysyi, mitä teemme? Markku ei auttanut päätöksenteossa. Hän kohautti olkiaan tai melkein ja katsoi seiniä, kattoja, ikkunaa ja ikkunasta avautuvaa näkymää. Hän kävi parvekkeen kynnyksellä.

- Onko tämä kuinka lämmin kuumaan kesäaikaan? Tarja kysyi.

- Helteillä kieltämättä lämpötila kohoaa, esittelijä vastasi. - Asunto on etelän puolella. Se vaikuttaa. Osa vuokralaisista on hankkinut omia viilentimiä.

- Riittääkö lämpö talvella? Markku kysyi.

- Kyllä. Reippaasti yli kaksikymmentä astetta. Toiset valittavat, että on liian lämmintä. Kylpyhuoneen lattian vedenkierrossa oli ongelma, mutta se haitta saatiin pois päiväjärjestyksestä viime talvena.

- Kai me otamme tämän? Tarja päätti ja ehdotti. Hän katsoi puhuessaan miestään, odotti tämän kannanottoa.

- Mikäpä siinä sitten, Markku vastasi.

- Hyvä. Selvä on, esittelijä sanoi. - Siinä tapauksessa voimme varmaan mennä yhtä matkaa toimistolle tekemään vuokrasopimuksen ja muut paperit?

Se sopi Tarjalle ja Markulle.

 

Ulkona oli yhä jäljellä illan valonkajoa, kun he kurvasivat päivän päätteeksi omalle tutulle pihalleen. Kaikki talon ikkunat olivat latistavasti pimeinä. Mustat ruudut. Talo näytti hylätyltä ja autiolta. Ei ketään kotona. Tarja tunsi palan kurkussaan.

- Kesämökki, Markku sanoi. Se tuli häneltä jotenkin tylysti. Hän vilkaisi vaimoaan: - Joko kadut?

Tarja pudisti päätään. Hän ei vastannut mitään, koska pelkäsi äänensä särkyvän. Häntä itketti.

Tavallisesti Markku ajoi aina auton suoraan piha-aitan vieressä olevaan, pressulla katettuun kevytrakennekatokseen, mutta nyt hän pysäytti keskelle pihaa.

- Eihän me vielä lähdetä! Tarja hämmästyi.

- Jaa, Markku vastasi.

Hän siirsi vaihteen peruutukselle, käänsi auton ja odotti sen aikaa, että Tarja nousi kyydistä, ennen kuin ajoi katokseen.

Sisällä Tarja alkoi lämmittää eilistä keittoa. Hän kattoi ruokapöytää ja koko ajan mielessä oli lähdön tunnelma. Tai outo vieraus ja väliaikaisuus. Kuin olisi liikkunut luvattomasti näissä huoneissa ja jotka olivat jo muuttuneet tai muuttumassa peruuttamattomasti vieraiksi.

Markku laittoi ensimmäiseksi television päälle ja istui sen ääreen.

Ruuan jälkeen he siirtyivät molemmat sohvalle ja tuijottivat puhumatta televisiota, antoivat sen olla äänessä puolestaan. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

- Mitä mietit? Tarja kysyi viimein.

- Tätä lähtöä.

Tarjan mielessä se sai toisen, erilaisen muodon - ”tätä eroa”, tutun sävelkulun ja tuttujen lauluäänten toistaessa ”tätä eroa, tätä eroa”.

- Mitä nyt? Markku huolestui. - Sä itket.

Tarja nyyhkäisi. Hän antoi päänsä vaipua vasten miehensä olkaa.