Vuokrakasarmi

  

                                  Vuokrakasarmi

 

Ennen he olivat aina ajaneet Vuokrakasarmin ohi pysyen vakaasti kuntakeskuksen läpi johtavalla pääväylällä. Pienen pellon takaa näkyvä, maisemaan liian iso, kolmekerroksinen kerrostalo, joka vilahti silmäkulmassa mäntyjen välistä. Sen takia ei tarvinnut kääntää päätä. Kerrostalo oli rakennettu kymmenisen vuotta sitten, kun kunnan keskustasta purettiin kaksi käyttöikänsä päähän tullutta rivitaloa. Piti loihtia tilalle asunnot kotoaan häädetyille.

Nyt ensimmäistä kertaa Markku kuitenkin hiljensi heidän lähestyessään risteystä, kääntyi päätieltä erkanevalle, kapeammalle poikkitielle ja jarrutti lisää päästyään Vuokrakasarmin parkkipaikan kohdalle. Talolla oli virallinenkin nimi, mutta Tarja ja hän olivat aina puhuneet Vuokrakasarmista.

- Aurinkoniitty, Tarja sanoi tällä kertaa, merkitsevästi, kun Markku parkkeerasi vapaaseen vieraspysäköintiruutuun. - Tiedoksi.

- Vai sen niminen, Markku hymähti.

- Niin, Tarja vastasi.

Kun Markku sammutti radion ja ilmastoinnin, tuli täysin hiljaista. Kello oli vähän yli neljä iltapäivää. Syyskuu. Kaunis, aurinkoinen päivä. Lupaava päivä. Niin tällaisesta päivästä yleensä ajattelee. Auton keula oli pellolle päin, joka oli ollut jo pitkään ketona, niittynä ja jota hoidettiin ajamalla se kerran kesässä niittokoneella. Pelto vihersi uutta ruohoa. Rehua.

Tarja oli sopinut ennakkoon isännöintifirman kanssa, että asuntoesittelijä tulisi varttia yli neljä näyttämään toisessa kerroksessa olevaa vapaata kaksiota. Tässä tilanteessa he olivat. Vuosi tai kaksi vuotta sitten he eivät olisi suoneet ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että muuttaisivat joskus pois omakotitalostaan tai että muuttaisivat tähän vuokrakasarmiin, Aurinkoniityn kerrostaloon. Loppusijoituspaikka.

- Tunnetko näöltä sen esittelijän? Markku kysyi.

- En. Eiköhän tuo esittele itsensä.

Markku ei vastannut. He nousivat autosta, seisahtuivat hetkeksi katsomaan matalan autokatoksen yli jyhkeää kerrostaloa ja lähtivät kiertämään nurmikolle katoksen päähän tallattua polkua pihalle. Asvalttia. Suureellista meininkiä.

- Isot parvekkeet, Tarja sanoi.

- Niin näkyy, Markku vastasi.

He silmäilivät talon seinustasta ulkonevia, lasitettuja parvekkeita. Tietenkin he olivat nähneet ne ja koko rakennuksen kauempaa aina kuntakeskuksessa käydessään, mutta ei ennen näin läheltä, vierestä.

- Pelottaako? Markku kysyi.

- Mikä?

- Eikö se asunto ole toisessa kerroksessa.

Tarja hymähti: - Joo. Putoan päälleni ikkunoita pestessä. Pääset minusta.

Siihen ei ollut mieltä vastata.

Talon päädyssä näkyi parvekkeen alla yksi kulkuovi, mutta sivustalla oli selvästi pääsisäänkäynti. Harmaat betonirappuset nousivat lasisen ulko-oven ja toisen, niin ikään lasisen, tarvittaessa avattavan ovenpuoliskon eteen. Harjakatto tuulikaapin päällä ja siitä ylöspäin oli päällekkäisiä ikkunoita, joiden läpi näkyivät kerroksiin katoavat portaat.

- Talossa on hissi, Tarja sanoi.

- Tiedät sen? Markku kysyi.

- Kyllä. Olen tiennyt aina.

- Ja silti viivyttelit näin kauan.

Tarja mietti ennen kuin vastasi: - Sinä panit hanttiin.

Markku pudisti päätään: - Luulin, että oma koti on sulle kallis. Kaikki kaikessa. Oma keinu, kukkapenkki, ensimmäiset kypsyvät mansikat. Hohhoijaa.

Tarja puristi huulensa yhteen.

He kääntyivät ympäri ja palasivat verkalleen melkein tielle asti. Lyhyeksi ajetulla nurmikolla oli istutuksina muutama nuori vaahtera.

- Nyt se tulee, Tarja sanoi. - Luulen.

Katumaasturi lähestyi tietä pitkin. Vilkku syttyi ja auto kääntyi parkkipaikalle ja hävisi näkyvistä katoksen taakse. Hetken päästä he kuulivat oven kolahduksen ja vähän myöhemmin keski-ikäinen, tuntematon nainen housuissa ja kukkakuvioisessa puserossa tuli samaa polkua, jota Tarja ja Markkukin olivat kulkeneet.

- Päivää, esittelijä tervehti.

Hänellä oli jokin kansio toisen käsivartensa varassa. Esittelymateriaalia. Hän kätteli ensin Tarjaa ja sen jälkeen Markkua: - Menemme varmaan sisään saman tien?

- Sopii meille, Tarja vastasi.

 

Esittelijä opasti heidät hissin kautta, vaikka asunto oli vain kerros ylöspäin. Uusi, harmaata rosteria tai muuta käsiteltyä peltiä oleva hissikori, jonne kolme ihmistä mahtui hyvin.

- Tämä ei ole kuitenkaan varsinainen tavarahissi? Markku totesi.

- Ei. Isommat huonekalut kannattaa kuljettaa portaita myöten.

Aurinkoniitty oli yksirappuinen. Portaikko ja hissi olivat keskellä taloa ja niiden edustalta käytäväsiivet jakaantuivat vastakkaisiin suuntiin.

- Tännepäin, esittelijä kutsui.

Hän pysähtyi lähimmän huoneiston ovella ja avasi sen. - Tämä asunto on etelän puolella.

Esittelijä meni edellä sisälle, sytytti mennessään valon eteiseen, keittiön työtasovalaisimet ja myös kylpyhuoneen ja saunan valot.

- Tällaista täällä on.

Kaakelia kylppärin lattia ja seinät. Pieni löylytila, jonka ovinurkassa oli sähkökiuas.

- Ahdas sauna, Markku totesi.

Kumpikin naisista oli hiljaa.

Keittiö ja olohuone oli yhtä tilaa, joka kiersi eteiseen ja takaisin keittiöön. Erillinen makuuhuone.

- Monta tässä on asunut ennen? Tarja kysyi.

- Neljä, esittelijä vastasi. - En muistanut tarkistaa enkä varmistaa sitä, mutta näin muistelisin. Tässä kerroksessa on neljä asuntoa, joissa on yhä alkuperäiset asukkaat ja jotka muuttivat siis tänne talon valmistuttua. Kakkos- ja kolmoskerroksessa on kummassakin seitsemän asuntoa. Alhaalla on kuusi asuntoa. Siellä ovat myös varastotilat.

Tarja ja Markku nyökyttelivät kuunnellessaan, kiersivät huonetiloissa ja katselivat ympärilleen.

Esittelijä jatkoi: - Tämä ei ole uuden veroinen, asumisjälkiä on jäänyt väistämättä.

- Siistiltä näyttää, Tarja huomioi.

- Asuttavassa kunnossa kuitenkin, esittelijä sanoi. - Niin, katselkaa rauhassa. Ja kysykää suinkin, jos tulee jotain.

Hän seurasi heitä siinä vierellä, kävi pikaisesti parvekkeella, jätti oven sinne valmiiksi auki ja palasi makuuhuoneeseen muistaessaan siellä olevan pienen vaatehuoneen: - Säilytystiloja. Huomasitte varmaan eteisen kaapit?

- Kyllä, Tarja vastasi. - Vaatehuone on kätevä. Hän tarkasteli hyllyjä.

Esittelijä kertoi, että asunto on vapaa tällä hetkellä ja että he voivat muuttaa sisään heti, kun haluavat.

- Tietenkin mahdollisimman pian, hän lisäsi ja naurahti. - Puhun vuokranantajan kannalta ja nimissä.

- Aivan, Tarja vastasi.

- Pidämme asunnon teille varattuna, esittelijä jatkoi, teki työtään. Puhumalla paras.

Hän piti lyhyen viiveen ennen kuin lisäsi: - Tietenkin asiantila muuttuu, jos joku muu kiinnostuu tästä.

Tarja vilkaisi Markkuun. Katse kysyi, mitä teemme? Markku ei auttanut päätöksenteossa. Hän kohautti olkiaan tai melkein ja katsoi seiniä, kattoja, ikkunaa ja ikkunasta avautuvaa näkymää. Hän kävi parvekkeen kynnyksellä.

- Onko tämä kuinka lämmin kuumaan kesäaikaan? Tarja kysyi.

- Helteillä kieltämättä lämpötila kohoaa, esittelijä vastasi. - Asunto on etelän puolella. Se vaikuttaa. Osa vuokralaisista on hankkinut omia viilentimiä.

- Riittääkö lämpö talvella? Markku kysyi.

- Kyllä. Reippaasti yli kaksikymmentä astetta. Toiset valittavat, että on liian lämmintä. Kylpyhuoneen lattian vedenkierrossa oli ongelma, mutta se haitta saatiin pois päiväjärjestyksestä viime talvena.

- Kai me otamme tämän? Tarja päätti ja ehdotti. Hän katsoi puhuessaan miestään, odotti tämän kannanottoa.

- Mikäpä siinä sitten, Markku vastasi.

- Hyvä. Selvä on, esittelijä sanoi. - Siinä tapauksessa voimme varmaan mennä yhtä matkaa toimistolle tekemään vuokrasopimuksen ja muut paperit?

Se sopi Tarjalle ja Markulle.

 

Ulkona oli yhä jäljellä illan valonkajoa, kun he kurvasivat päivän päätteeksi omalle tutulle pihalleen. Kaikki talon ikkunat olivat latistavasti pimeinä. Mustat ruudut. Talo näytti hylätyltä ja autiolta. Ei ketään kotona. Tarja tunsi palan kurkussaan.

- Kesämökki, Markku sanoi. Se tuli häneltä jotenkin tylysti. Hän vilkaisi vaimoaan: - Joko kadut?

Tarja pudisti päätään. Hän ei vastannut mitään, koska pelkäsi äänensä särkyvän. Häntä itketti.

Tavallisesti Markku ajoi aina auton suoraan piha-aitan vieressä olevaan, pressulla katettuun kevytrakennekatokseen, mutta nyt hän pysäytti keskelle pihaa.

- Eihän me vielä lähdetä! Tarja hämmästyi.

- Jaa, Markku vastasi.

Hän siirsi vaihteen peruutukselle, käänsi auton ja odotti sen aikaa, että Tarja nousi kyydistä, ennen kuin ajoi katokseen.

Sisällä Tarja alkoi lämmittää eilistä keittoa. Hän kattoi ruokapöytää ja koko ajan mielessä oli lähdön tunnelma. Tai outo vieraus ja väliaikaisuus. Kuin olisi liikkunut luvattomasti näissä huoneissa ja jotka olivat jo muuttuneet tai muuttumassa peruuttamattomasti vieraiksi.

Markku laittoi ensimmäiseksi television päälle ja istui sen ääreen.

Ruuan jälkeen he siirtyivät molemmat sohvalle ja tuijottivat puhumatta televisiota, antoivat sen olla äänessä puolestaan. Kumpikin omissa ajatuksissaan.

- Mitä mietit? Tarja kysyi viimein.

- Tätä lähtöä.

Tarjan mielessä se sai toisen, erilaisen muodon - ”tätä eroa”, tutun sävelkulun ja tuttujen lauluäänten toistaessa ”tätä eroa, tätä eroa”.

- Mitä nyt? Markku huolestui. - Sä itket.

Tarja nyyhkäisi. Hän antoi päänsä vaipua vasten miehensä olkaa.