Tilkankadulla

    

Syyskuu päättyy kylmänä, neljä plusastetta. Postauskuvassa sorsa eilen, sunnuntaina Tilkantorilla Helsingin Pikku Huopalahdessa. Lauantaina ja sunnuntaina teimme havaintoja luhtakanasta rannan ruovikon kätköissä. Se näytteli valkoista peräpäätään ja piti meitä silmällä. Lauantaina kuulimme sen myös ääntelevän eli kuulimme erikoisen äänen ja kun tutkin lintuopasta, siinä mainittiin, että luhtakanan yksi äänikuvio muistuttaa “pikkuporsaan kiljuntaa”. Samassa kolmekymmentä vuotta vanhassa lintuoppaassa mainitaan luhtakanan parimääräksi 300 - 600. Netin arvio on 500 - 800 paria. Helena on tehnyt läppärin piirrosohjelmassa kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Minä odotan seuraavaa tekstiaihetta ja kirjoittelen niitä näitä. Olemme lukeneet ääneen Donna Tarttin romaania Tikli. Helena luki alkua Pentti Kirstilän dekkarista Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja, mutta ei mieltynyt siihen. Minä olen lukenut kolmanneksen William Gaddisin kirjasta The Recognitions. Sivulla 365 mainitaan TV. Odotan mielenkiinnolla tuleeko televisio jatkossa näkymään tekstissä? Teimme juuri yhdessä aamulenkin ja ihailimme tähtiä taivaalla, Orionia, Seulasia, Jupiteria ja kuun sirppi maatamoineen idän puolella.

Suo sen suo(5)

    

SUO SEN SUO(5)

 

He seisoivat yhä miehet rivissä, selät naisiin eli muuhun joukkoon päin ja katsoivat poispäin suota edessään. Maximilian haistoi, että Niilo oli kaivanut hyttysöljyn repustaan ja levitti sitä iholleen, paljaiden paikkojen suojaksi.

- Tämä auttaa - moneen, hän sanoi.

- Anna mullekin, Kerttu pyysi.

- Ole hyvä.

- Kiitos.

Niilo jatkoi: - Paskalta... poistu. Joko saa kääntyä?

- Turpa kiinni, Sinikka vastasi. - Saa kääntyä. Vaara ohi.

Maximilianille tuli mieleen, onko Niilo käynyt armeijan? Onko hän edes kahdenkymmenen? Onko käymässä intin? Kuinka moni tästä sissiosastosta on suorittanut sen, miehistä ja naisista? Oliko hän ainoa sotaherra?

Sinikka palasi muiden piiriin ja he lähtivät kaikki saman tien astelemaan suota eteenpäin, ilman eri käskyä. Pois hajun alta.

- Rauhoittuiko maha? Auli kysyi.

Maximilian ei kuullut vastausta.

Kun he olivat tarponeet noin sata metriä, Mikael pysähtyi ja otti uudelleen kännykkänsä esiin.

- Katsot suuntaa? Maximilian arvasi.

- Kyllä.

Mikael piti kännykkää vaakatasossa ja ojensi vapaan kätensä suoraksi, ensin peukalo pystyssä ja sen jälkeen etusormi ja keskisormi rinnakkain ja tähtäsi: - Kaksi sormenleveyttä sivuun vasemmanpuoleisesta vaarasta. Tämä näin yleisenä tietona.

Sen jälkeen hän otti ja ilmoitti tarkan kompassisuunnan.

- Silti. Kuinka kauan vaarat mahtavat näkyä? Maximilian arvuutteli ja muistutti. - Kuinka kauan riittää valoisaa aikaa?

- Sano sinä.

- Tunnin, puolitoista. Veikkaisin ennemmin tuntia. Ja sanoisin, että leiriytyminen olisi nyt järkiteko.

- Ei tässä järkeä kaivata, Kerttu otti kantaa. - Ei kaivata eikä kysytä. Mennään sinne yöllä ja yllätetään ne.

Maximilian ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt vitsailiko Kerttu, yleensä, ylipäänsä vai pitikö muuten vain tuollaista puhetta vai mikä siinä oli takana? Enää ei voinut laskea yllätyksen varaan eikä puhua sellaisesta tai sikäli kyllä, että jos he kytkisivät kaikki tässä vaiheessa kännykkänsä pois päältä, heidän ilmestymisensä tai mahdollinen ilmestymisensä sotilastukikohtaan ja kaivoksen pääpaikkaan tulisi pienenä yllätyksenä. Mutta heitä, sotilaita ja Alexin henkilökuntaa oli joka tapauksessa käytännössä jo varoitettu kertaalleen etukäteen ja he tiesivät odottaa tunkeilijoita.

- Joo, Kerttu jatkoi. - Minun puolesta voimme jatkaa matkaa. En ymmärrä mitä tässä puhutaan ja haaskataan aikaa?

Mikael kysyi voisiko Maximilian vetää vaihteeksi porukkaa?

- Kyllä se käy. Otetaan yhdessä suuntia, lyhyen välin etappeja.

- Kuinka vaan.

Ensimmäiseksi etappikohteeksi, -maaliksi he valikoivat ison kannon, juurakon, joka kellotti kyljellään vajaan kilometrin tai puolen kilometrin päässä juuret kuin sormet harallaan ilmassa.

Maximilian tarttui sauvaansa ja lähti astelemaan.

- Viimeinen rypistys, Kerttu kannusti joukkoa ja loi henkeä. - Tai viimeinen rypistys matkantekoa. Mitä sen jälkeen tulee, se on herkkua.

- Nannaa, Maximilian kuuli Niilon lisäävän.

Suon pinta oli paksua turvetta. Se oli kuivempaa kuin Maximilian oli pelännyt. Ennen kantoa tuli vain pari märempää kohtaa ja jotka heidän piti kiertää varoen ja pitäen pitempiä etäisyyksiä toisiinsa. Maximilian oli ottanut vanhasta tottumuksesta itselleen maamerkin myös lähtökohdasta, koivun, joka kuitenkin sotkeutui häneltä pian muuhun vaivaiskoivikkoon ja hävisi silmistä ja hän hylkäsi sen. Sitä paitsi edessäpäin erottuva juurakko riitti hyvin yksinäänkin.

He saavuttivat kohteen ja Mikael ja Maximilian etsivät seuraavan, selkeästi erottuvan suunnistuskohteen. He valitsivat toispuolisen männynraipan, hoikan ja kärsineen näköisen puun, joka teki kuolemaa. Siltä se näytti kannon luota katsottuna. He puhuivat ensin männystä, mutta Maximilian vaihtoi arvion.

- Tuota närettä kohti, hän esitteli ja puhui ääneen. - Mitä arvelet? Ajattelin ensin, että se on mänty, mutta se on luultavammin kuusi.

- Mikä niistä? Kerttu kysyi.

- Toispuolinen.

- Nyt mä näin.

Maximilian tarttui taas sauvaansa. Sinikka siirtyi kulkemaan hänen perässään toisena.

- Pidetään jatkossa vähintään viiden metrin välejä, Maximilian sanoi hänelle ja käski välittää viestin eteenpäin.

Viesti meni hujauksessa heidän pienen ryhmänsä läpi. Sekunnissa. Muutamassa sekunnissa. Siinä ei ollut edes mitään viestimisen aihetta eikä syytä ja Maximilian käsitti sen saman tien itsekin. Häntä nolotti. Hänelle tuli tällaisia mokia. Hän tunsi punastuvansa ja sitten vielä enemmän, kun hän kuuli Niilon hörähtävän ja sanovan jotain.

- No niin, menoksi, Maximilian sanoi taakseen, päättävästi ja lähti kannon vierestä.

Hän etsi uudestaan silmiinsä sen toispuolisen kuusenrangon. Hämärsi. Tai siltä näytti hänen silmissään. Kuusen ympärillä oli täältä kaukaa katsoen muutama värikäs vaivaiskoivu. Niitä hän katsoi, kuusta keskellä ja vaaleampia lehtipuita sen ympärillä. Hän silmäsi reittiä tässä välissä, ensimmäisten kymmenien metrien matkalta, seuloi katseellaan suon heiniä ja toivoi mielessään, ettei välissä olisi isoja suonsilmäkkeitä. Suolla tarpominen ei ole koskaan täysin turvallista. Ei, se ei ole edes turvallista.

- Tuon kuusen luona yövytään, hän sanoi, muuten vain.

- Niinkö? Kerttu hymähti.

Niilo jatkoi: - Jaaha ja mitä siellä on?

Sen näkee sitten, Maximilian ajatteli, mutta ei vastannut. Taivas oli korkea ja valoisa, haalean sininen, mutta olisiko vielä silloin, kun he olisivat suoriutuneet tästä toisesta, edessä olevasta etapista. Mitään takeita ei ollut, että siellä, toispuolisen näreen luona tai missään lähistöllä olisi sen tai tämän parempaa paikkaa jäädä yöksi. Oli turhaa ajanhukkaa ja voimien haaskaamista etsiä muka parempaa paikkaa. Oli tyydyttävä siihen, mikä oli senhetkinen tilanne.

Maximilian käsitti ajattelevansa typeriä. Merkityksettömiä. Ja mikä johtui väsymyksestä. Ajatukset sekosivat. Sitä paitsi nämä hurjat olivat päättäneet marssia perille asti, tuli mitä tuli. Jos eivät sitten tosi paikan tullen luovuta.

Heillä oli kolme kevyttä telttaa mukanaan. Maximilian kantoi yhtä niistä, oli kantanut koko päivän ja se alkoi tuntua rasituksena. Hänessä oli herännyt menneen päivän aikana muutenkin epäilys koko tätä hommaa vastaan. Hän ajatteli olleensa hullu ja höyrypäinen, kun oli lähtenyt näiden nuorten mukaan. Hänelle, Maximilianille nämä kaikki muut olivat nuoria ja hän tunsi ja ajatteli niin, vaikka myönsi, että muut kaikki ajattelivat varmaan olevansa itse aikuisia, nuoria aikuisia ja hän yksin, Maximilian, oli ikäloppu vanhus ja mukana raahattava riippa.

No, toistaiseksi ja tähän asti hän ei ollut ollut onneksi kenenkään riippana.

Tilkankadulla

   

Syyssateet pieksivät rannikkoa toissapäivänä ja eilen. Eilen oli sateen väliä aamupäivällä ja kävelimme Munkkivuoreen ostamaan leipää ja rahkapiirakkaa torimyynnistä. Haaganpuro tulvi vuolaana. Kävin eilen kahteen kertaan läpi Kiipelissä -tarinan ja lähetin sen sitten Helenalle sähköpostiin. Hän luki sen tuossa tuokiossa ja kysyi: - No, mitä tästä? - Ajattelin laittaa sen kuuden postauksen sarjana Kaunis kesäpäivä -blogiin, kuvitettuna. Helena teki eilen omia luonnoksiaan ja virkkasi patalappuja telkun ääressä. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helenalla on lisäksi luvussa Lisa Jewellin kirja Joka askel jonka otat. Minä jatkan William Gaddisin kirjaa The Recognitions. Siinä on sanomalehtiä ja radio, mutta televisiota ei vielä. Mies lukee lehdestä pyhimykseksi korotetusta, raiskatusta ja tapetusta pikkutytöstä, Euroopassa, joskus aikoja sitten, näkee lehtikuvia ja radio selostaa siinä vieressä omaa ohjelmaansa, mutta televisokuvaa ei ole. The Recognitions on tullut julki 1955 ja sen kirjoittamisprosessin aikaan televisio teki vasta tuloaan. The Recognitionsissa huomio kiinnittyy myös tupakoinnin määrään, siitä siinä kirjoitetun tekstin määrään. Kirjassa on käsitelty maalausten jäljentämistä ja nyt viimeksi oli esillä näytelmän jäljentäminen, plagiointi. Onko plagiointi väistämätöntä? Oletan, että on. Samoja teitä kuljetaan ja samat sanat ja lauseenparret tulevat tekstiin ja tarinat muistuttavat jo kerrottuja. 

 

Tilkankadulla

    

Sataa rankasti täällä etelärannikolla. Viisi millimetriä neljän ja viiden välillä aamuyöllä. Eilen satoi myös aamu- ja keskipäivällä, mutta iltapäivällä aurinko tuli esiin. Kiersimme lenkin rantapuistossa ja istuimme jonkin aikaa penkillä nurmikentän laidalla. Varpusia ja viherpeippoja laskeutui jalavista nurmelle. Varikset lensivät yli, neljä valkoposkihanhea, naakkoja ja sepelkyyhkypari oli ruohikossa ison raidan tai pajun luona. Helena teki eilen piirroksia ja virkkasi patalappuja. Minä luin ja työstin Kiipelissä -tekstin läpi. Muutamia lyöntivirheitä ja kohtia, joita parantelin. Luimme ääneen Donna Tarttin Tikliä. Olemme siinä sivulla satayksitoista. Helena otti lukuun Lisa Jewellin kirjan Joka askel jonka otat. Minä luen William Gaddisin romaania The Recognitions. Eilen iltaviimeiseksi katsoimme ensimmäisen puoliajan Espanjan liigan ottelusta Celta Vigo vastaan Atleti, joka näkyi päättyneen nolla yksi.

Tilkankadulla

    

Toissapäivänä, tiistaina aloimme lukemaan ääneen Donna Tarttin Tikliä. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Keräsin yhteen kuvaan vasta tulleen Sienilehden, Tarttin Tiklin, William Gaddisin romaanin The Recognitions ja Munkkiniemen kirjaston kierrätyshyllystä löytyneen pokkarin, Erkki Toivasen Iltakävelyllä. Enempää ei mahtunut yhteen kuvaan. Helenalle oli tullut kaksi kirjavarausta, molemmat Lisa Jewelliä, Joka askel jonka otat ja Hyvät bileet. Eilen, keskiviikkona oli tuulista täällä etelärannikolla. Helena aloitti päivän tekemällä sauvakävelylenkin. Minä jäin kotiin työstämään Kiipelissä -tekstiä. Lisäsin tekstiä väliin ja kävin sen läpi kokonaan alusta alkaen. Tekstiä on kahdeksantoista sivua. Eilen päivemmällä, kun kävimme kaupassa, huomasimme, että Tilkanvierron, Tilkankadun ja Paciuksenkaaren risteyksen uusiminen, työmaa, oli saatu päätökseen. Lehtiä oli varissut, keltaisia koivunlehtiä ja värikkäitä vaahteranlehtiä. Tänä vuonna vaahteroissa ei ole näkynyt näillä kulmilla niitä ruostetäpliä niin kuin monena edellisenä vuotena. Helena kutoi eilen villasukkansa loppuun, teki luonnoksia tikleistä ja luki unilukemisina Jarkko Sipilän jännäriä Prikaatin kosto. Minä olen lukenut neljäsosan Gaddisin Recognitionsia.

Suo sen suo(4)

    

SUO SEN SUO(4)

 

Mikael ei luovuttanut eikä antanut periksi. Hän katsoi yhä Maximilianiin: - Hei, sano nyt, oliko mun järkeilyssä jotain vikaa? Mikä siinä oli viassa? Anna tulla vaan. Älä ujostele.

- En mä ujostele.

Maximilian huomasi, että myös amerikkalaiset, Doris, Makeumba ja Bastian seurasivat heidän kahden sananvaihtoaan kiinnostuneina, vaikka eivät hänen tietääkseen ymmärtäneetkään kieltä.

- Ei mitään vikaa, Maximilian vähätteli. - Sitä vaan, että kännyköissähän on seuranta ja käsittääkseni se toimii molemminpuolisesti. Näin olen ymmärtänyt. Me voimme suunnistaa seurantatietojen perusteella, mutta vastaavasti meidän liikkeitämme, meidän kännyköidemme sijainti on tiedossa linkkiasemalla. Sijainnit. Onko väärä oletus?

- Ei, Mikael vastasi. - Ei ollenkaan. Itse asiassa mä olin unohtanut tässä rämpiessä kokonaan oman kännykkäni. Koska se ei pitänyt ääntä. Mun piti laittaa se hyvissä ajoin kiinni, viimeistään, kun lähestytään Alexin linkkimastoa.

Porukka kumartui taas kännyköidensä puoleen. Kuin alttarien eteen, palvomaan, Maximilian ajatteli huvittuneena.

- Mikä on sun teoria? Mikael kysyi Maximilianilta. - Miksi yhteydet olivat välillä poikki?

- Niin, ajattelin, että siellä Alexilla joku työntekijä, nörtti, paikallisti meidän kännyköidemme sijainnin, kaiun, monta kännykkää yhteyksissä keskellä asumatonta suota, katkaisi kokeeksi yhteyden ja kytki sen päälle uudestaan. Saadakseen varmistuksen havainnolleen.

- Ja nyt he tietävät meistä, Mikael lausui.

- Perhana, Kerttu kirosi.

- Niin, kaveri tiedotti havainnostaan eteenpäin. Oletan, Maximilian vastasi. Hän kohautti olkiaan: - En ole kyllä mikään tietokoneasiantuntija.

Kerttu kirosi uudestaan: - Saamari. Tietenkin. Tuohan oli kaikki ja kaikkien tiedossa. Hyvä, että yksi meistä on täysipäinen. Joudun näemmä kehumaan Maximiliania, vaikka olin jo sotkeamassa hänet suohon. Sut.

Kerttu virnisti Maximilianille.

- Kiitos, Maximilian nyökkäsi. - Hieno tunnustus sulta.

Kerttu katsoi yhä Maximilianiin: - Tiedät mitä tarkoitan. Ei millään pahalla, mutta mullahan on ne. Kestona.

- Ei ole. Pyysin jo kertaalleen anteeksi moukkamaisuuttani.

Kerttu taputti Maximiliania toverillisesti olalle: - Anna olla. Jätetään tämä hölmöily.

- Selvä. Sopii.

Maximilian odotti muita ja muiden kommentteja. Hän oli ajatellut ja ihmetellyt jo ennakkoon, ennen tämän heidän ryhmänsä lähtöä, että kännykkäyhteydet tai kännyköiden ottaminen mukaan tai oikeammin niiden pitäminen päällä, toiminnassa tällaisella retkellä, oli vähän niin ja näin, kaksipiippuinen juttu. Yhteydet näkyivät, paljastuivat ja rekisteröityivät. Heidän joukkonsa pystyi yhteyksien ansiosta ja avulla paikallistamaan sijaintinsa kartalla, mutta samalla heidän kännyköidensä sijaintitiedot olivat esillä ja luettavissa linkkiaseman datalta. Mikael tiesi tämän, Kerttu myös ja Sinikka. Kaikki he tiesivät sen.

- Mikä on toimintasuunnitelma? Kerttu kysyi. - Jatko. Miten edetään?

- Toimintasuunnitelma, Mikael toisti. Hän tutki kännykkäänsä: - Meillä on suunta selvänä.

Hän katsoi ja nyökkäsi päällään avoimen suon suuntaan ja lisäsi etäisyysarvion: - Kilometreissä kolme. Ei sen enempää. Kännykän mukaan.

- Onko se varma? Kerttu kysyi. - Miksi ei näy mitään...? Tai en minä tiedä. Eikö tuolla koivikon laidassa pitäisi näkyä jotain merkkejä?

- Kyllä. Luulisin.

- En minä ainakaan näe.

Jaana sanoi, että tietokoneetkin erehtyvät välillä.

Maximilian rykäisi ja keskeytti neuvonpidon: - Tuota, ilta painaa päälle. Onko kukaan ajatellut sitä?

Kerttu hymähti: - Aristaako? Pelottaako?

Maximilian vilkaisi häneen.

- Ei, hän vastasi ensin, ennen kuin ehti ajatella tarkemmin, mutta hän muutti ja korjasi kuitenkin saman tien: - Rehellisesti kyllä. Pelottaa olla suolla pimeässä ja vielä enemmän pelottaa liikkua suolla pimeän aikaan. Se on sokkoleikkiä.

- Olisit valmis leiriytymään?

- Kyllä. Niin olen. Olisin.

Mietteliäs hiljaisuus. Maximilian katsoi muita ja muut häntä.

He seisoivat aloillaan löyhässä piirissä, hetteisessä suonkohdassa. Paikkaa ei ollut valikoitu mitenkään etukäteen, he olivat vain tulleet ja putkahtaneet siihen vaivaiskoivujen välistä.

Maximilian vaistosi joukon epätietoisuuden. He eivät tienneet miten jatkaa tästä eteenpäin, mitä seuraavaksi, mutta ymmärsivät samalla, ettei tähänkään voinut jäädä. Tai he eivät halunneet jäädä.

- Liikkuvatko karhut suolla? Auli kysyi.

- Yleensä suon laidoilla, Mikael tiesi.

- Puhutko kokemuksesta? Kerttu kysyi. - Oletko lukenut sen jostain?

- Joo. Lukenut. Se oli jokin havaintokooste tai laskentatulos. Vuorokauden seuranta. Ymmärtääkseni karhut vaanivat suon laidalla ja odottavat, että hirvi tai vastaava, raskas eläin, poro vaikka, tulee uupuneena suon yli ja on liian ponneton paetakseen.

Mikael oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: - Voivathan ne tulla suolle syömään karpaloita.

- Olipa piristävää kuultavaa, Jaana älähti tyytymättömänä. - Kiitos kovasti. Tuota mä kaipasinkin.

- Ole hyvä.

- Voi teitä miehiä.

Maximilian katsoi suota. Hän kuunteli vain puolittain porukan puheita ja laskeskeli samalla mielessään, että he olivat vaeltaneet lyhyin tauoin koko päivän, lähteneet aamuhämärissä ja nyt oli ilta käsillä. Vähäistä usvaa pyörteili suon pinnassa. Se eli. Hän katsoi sitä, sumun harsomaista liikettä ilmavirrassa. Hän oli sanonut sanottavansa ja tehnyt ehdotuksensa ja nyt muut saivat päättää oman kantansa. Hän käänsi tavallaan heille selkänsä.

Hän kuuli muiden puhuvan edelleen, oikeastaan yllättävän kiihkeästi, käyvän suukopua tai neuvottelevan, mutta hän ei yrittänyt nytkään saada sanoista selvää. Supinaa, jota siinä vaiheessa lähinnä naiset kävivät pienessä, rajatussa piirissä, Sinikka, Auli, Jaana ja Kerttu, maannaiset keskenään, vain he ja josta Maximilianille tuli sellainen käsitys, että sitä keskustelua ei ollut edes tarkoitettu kaikkien korville.

Maximilian ei osannut sanoa mikä oli se jokin, joka sai hänet lopulta tajuamaan ja oivaltamaan, että kyse oli aivan muusta, muusta kuin hän oli kuvitellut, yksinkertaisesti tarpeen teosta, paskantamisesta. Yhdellä naisista, Sinikalla oli ruikuli, ilmeisesti noroviruksen aiheuttama ja hän tarvitsi ja halusi jonkinlaista näkösuojaa itselleen voidakseen tehdä tarpeensa. Eikä hätä odottanut. Tilanne oli muuttunut siihen mennessä niin vaativaksi ja akuutiksi, että Sinikka lähti yhtäkkiä horjuen, pitkin askelin itsekseen ja reppuaan roikottaen kulkemaan sivummalle, loitommas muusta porukasta ja huuteli ja kielteli mennessään: - Ette sitten katso. Kukaan. Mä en saakeli kerkii tuonne koivujen luo.

Maximilian käsitti kuulleensa ensimmäisen kerran Sinikan kiroilevan.

- Kyykkää siihen missä olet, Kerttu vastasi. - Anna mennä.

Sen jälkeen Kerttu kääntyi muuhun porukkaan päin ja komensi: - Miehet, kaikki selin. Naamat poispäin Sinikasta. Kuuluuko? You too, Bastian, turn your face, now.

Auli seisoi sopivasti Bastianin vieressä ja hän tarttui kaksin käsin miestä hartioista ja alkoi kääntää ja työntää tätä niin, että miehen rintamasuunta tuli osoittamaan muusta joukosta poispäin. Bastian oli ensin ällistynyt, mutta hän tajusi aika pian asian ja hymyili, myötäili ja nyökkäili: - I see. Yes, I turn, I turn.

Sinikka oli pudottanut jo retkihousunsa nilkkoihin, mutta pikkuhousut olivat vielä ylhäällä. Se oli viimeinen, mitä Maximilian näki hänestä, tästä esityksestä, ennen kuin hän kääntyi myös katsomaan poispäin.

- Ääh! Sinikka kuului älähtävän.

- Lannoitetta suolle, Maximilian keksi sanoa. Hän lisäsi, että he miehet voisivat pitää samalla kusitauon ja keventää, mutta kukaan heistä ei avannut housujaan.

Kuului repivä turahdus kuin paksua paperia olisi repäisty ja perään epämääräistä lisäulostamisen ääntä, äkinää, lotinaa ja kurahtelua, pierua. Joltain joukosta, ehkä Niilolta, porukan kuopukselta, pääsi tahaton, huvittunut äännähdys. Sitten kesti pienen hetken ennen kuin ilmavirtaus toi tullessaan tuoreen paskan hajun.

- Huh, yäk, helvetti sentään, Niilo yökki.

- Älä esitä. Mitä nuuskitte, Sinikka ärähti.

- Haisee, Niilo vastasi. - Mua yököttää. Mä en mahda sille mitään.

- Mene sitten pois, pentu. Lähde matkaasi.

- Niin mä teenkin. Täällä ei ole edes hotellia eikä aamupalatarjontaa.

- Onhan sulla sissiannoksesi, Maximilian muistutti.

- Syöty jo. Söin suklaat pois.

- Toivottavasti pärjäät ilman.

Tosi asiassa heillä ei ollut mitään varsinaisia sissiannoksia, mutta jokaisella oli luonnollisesti omat eväänsä, ruokailuvälineensä ja vesipullonsa. Maximilian ei ollut tähän mennessä puhunut vielä sanaakaan tämän Niilon kanssa, ei ollut tullut asiaa eikä tarvetta eikä hän ollut hakenutkaan mitään keskusteluyhteyttä, mutta Niilon ääni ja hänen jutustelunsa oli tullut päivän mittaan tutuksi. Nuori mies, joka koki päteä puhumalla. Tai niin Maximilian ajatteli.

Nyt Niilo vastasi jotain Maximilianille, mutta tämä ei kuullut.

- Mitä sanoit?

- Tiedätkö edes mikä on meidän sijaintimme? Näen, että suolla ollaan, mutta onko tarkempaa tietoa?

- Ei mulla, Maximilian vastasi. - Sun pitää kysyä Mikaelilta.

- Joo, niin tietenkin. Ei mene ihan niin kuin kuvittelin.

- Ei varmaan, Maximilian myönsi.

Tämä on se joukko ja joukkio, hän ajatteli, jotenkin apeutuen. Tämä etujoukko puolustaa tätä maata, sen luonto- ja maisema-aarteita ja muitakin aarteita. Näiden harteiden varassa lepää paljon ja niiden varassa joko pysyy tai kaatuu tulevaisuudessa paljon, menetetään paljon.

Tilkankadulla

    

Puolikuu taivaalla pilvenudun keskellä aamulla puoli kuusi täällä etelärannikolla. Kuvasin eilen kauppamatkalla varisseen jalavanlehden ja hahnhensulan puistokäytävän laidalla nurmella. Tänään on tarkoitus kävellä Munkkiniemeen kirjastoon, sillä Helenalla on noudettavana kaksi saapunutta kirjavarausta. Tänään aiomme aloittaa talvikauden ääneenlukutuokiot. Helena ehdotti sitä eilen iltamyöhällä. Ensimmäinen lukukirja on valmiiksi mietittynä, Donna Tarttin Tikli. Eilen Helena piirsi luonnoksia, ainakin töyhtötiaisia ja kutoi kantapäänkohdat villasukistaan. Minä kirjoitin viisi sivua Kiipelissä -tarinaa, jota on seitsemäntoista sivua. Helena lukee Jarkko Sipilän jännäriä Prikaatin kosto. Minä jatkan William Gaddisin kirjaa Recognitions. Neljä lukua luettu. Aloitan seuraavaksi viidennen luvun sivulta 167.