Terveisiä Taavetista

 19.1.2021  

                            

 Kun luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, olen Toivakan Vanhan pappilan pihalla. En tiedä onko piha entisellään, mutta minun näyssäni on vanha kuusikuja paikallaan ja itse Pappila sellainen kuin se oli kolmekymmentä vuotta sitten. Simo Korpela, virsirunoilija tulee mieleen Vanhasta pappilasta. Lukumies, Toivakan kirkkoherra on myöhempää perua ja taiteilija Pellervo Lukumies, joka maalasi kirkkoon uudet kattomaalaukset, uudet, jotka ovat nyt tietenkin vanhat. Simo Korpelan poika oli kirjailija Jorma Korpela. Kirjoittiko hän Tohtori Finckelmannia Leppäveden rannalla mökissä? En tiedä asiasta, kunhan kuvittelen.

Luen mitä osaa hyvänsä Kadonnutta aikaa etsimässä, olen silti samassa Vanhan pappilan maisemassa. Sillä ei ole mitään yhteistä Pariisin vuosisadan takaisten salonkien kanssa eikä kuusikuja liity sairasvuoteeseen ja verhoin suojattuun sisätilaan, mutta aivot toimivat omalla tavallaan, kun ihminen lukee.

 20.1.2021

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen toinen kirjoituskerta on lopuillaan. Tuli mieleen tarkistaa milloin aloitin sen, joulukuun yhdeksäs päivä. Eli tänään olen työstänyt tätä toista kirjoituskertaa neljäkymmentäkolme päivää. Joulukuun yhdeksäs päivä olen kirjannut kalenteriin lukemat 4/318. Äsken kirjasin ajantasaiseksi lukemaksi 304/318. Käsikirjoituksen ensimmäinen kirjoituskerta on siis yhtä pitkä kuin se on nyt toisella rypistyksellä. Mikään ei ole muuttunut, paitsi sisältö osin ja osin kirjoitusasu. Arvioin jossain välissä kesken tätä kirjoitusprojektia, että saan toisen kirjoituskerran tehtyä tammikuussa. Näillä näkymin se on mahdollista. Katkaisenko maalinauhan sunnuntaina?

Marcel Proustin Vanki on luvussa sivulla 288. George Eliotin Mylly joen rannalla -romaanin ääneenluku on kesken sivulla 397.

 21.1.2021

Luumäen Lehdessä oli kunnanjohtajan paikan jättävän Anne Ukkosen haastattelu. Hän mainitsee siinä muun muassa ajatuksen seniorikylästä ja huomauttaa, että jokin toinen kunta saattaa ehtiä asiassa Luumäen edelle. Ukkonen tuo julki myös joutuneensa kiusatuksi virassaan. Se on helppo uskoa ja ymmärtää: Nainen kunnanjohtajana ei taida miellyttää vanhakantaisimpia kuntalaisia. Niinpä tapahtuu se luonnollinen, että pätevä ihminen lähtee pois. Minkä voi, jos ei kelpaa.

 22.1.2021

Toinen tänä vuonna lukemani kirja ja toinen ääneen on George Eliotin Mylly joen rannalla. Hyvää tekstiä. Se ei tunnu vanhanaikaiselta, mutta se näkyy ajankuvassa, että kirjailija eli 1800-luvulla, sitä aikaa ja samoja aikoja kuin esimerkiksi Charles Dickens ja Suomessa Aleksis Kivi. Eliotin aikana rautatie aloitti voittokulkunsa, mutta postivaunut olivat enemmän sitä päivää ja laivat ja veneet, joilla pääsi paikasta toiseen. Aika ennen sähköverkkoa, autoja ja lentokoneita.

Repe(18)

>>>jatkuu>>>  

 

LINDAN puheiden mukaan tapahtumat etenivät juuri niin. He olivat menossa koneelle, tavarat käsissä, kummallakin vetolaukku perässä ja toinen kassi olalla. Tavarat olivat käyneet läpivalaisussa ja ne oli leimattu ja silloin hän, Linda päätti, että nyt tai ei koskaan. 

”Valitsin sut”, hän sanoi. 

Kuuntelin ja katselin. Olin järkyttynyt. 

”Et hurraa sille?” Linda kysyi. ”Etkä mulle? Eikö tunnu missään?”

”Tuntuu.”

Ihan liikaa, lisäsin hiljaa mielessäni. Ajattelin, että tännekö Linda kuvitteli muuttavansa, minun luokseni? Minulla oli jo yksi kappale koiria niskoillani ja nyt Joren vaimo haki suojaa ja turvaa meikäläisestä.

”Jore ei lähtenyt sun perään?”

”Ei.”

Minkälainen mies tekee niin tai ei tee niin. Ajatukset menivät solmuun.

”Jore jatkoi tyynenä eteenpäin?” hämmästelin.

”En tiedä kuinka tyynenä. En jäänyt katsomaan. Jore huusi perääni. Pelkäsin, että joku tarttuu minusta kiinni ja palauttaa mut.”

Linda puhui kuin ei omaisi omaa tahtoa. Kuin hän olisi kauppatavaraa. No, ehkä jossain mielessä oli niin.

”Huusi?” kysyin.

”Kyllä. Linda! Siinä oli kiukkua eniten. Akka oli tottelematon.”

”Vaimo”, oikaisin.

”Akka. Ja Jore on mun ukko. Me emme ole naimisissa, jos sitä meinaat.”

”Ette ole?”

”Ei. Hidastaako jokin? Jäikö käsijarru päälle?”

Seuraavaksi Linda kysyi saako hän jäädä vai ei ja ymmärsinkö, mistä hän puhui?

”Ymmärrän”, vastasin. ”Siis yötä?”

”Niin. Yötä. Yksi yö, useampi, sinä päätät.”

”Mitenhän se onnistuu?”

”Helposti.”

Linda oli juonut kahvin. Hän nousi veti laitimmaisen keittiönkaapin auki, kurotti kätensä hyllylle ja otti sieltä avaimen.

”Siellä oli kätkö”, sanoin. Unissakävelijä puhui tai henkilö, joka oli jossain transsitilassa.

”Kyllä.”

Linda meni eteiseen, aukaisi entisen, oman huoneensa oven ja kuului menevän sinne. Kuulin hänen puhuvan sieltä: ”Voin nukkua täällä. Kävikö täällä ketään, isännöitsijä tai joku muu?”

”Ei sinä aikana, minkä minä olen ollut täällä.”

Nousin myös ja siirryin eteiseen. Minni seisoi valmiina ovella ja seurasi mitä emäntä teki. Oliko Linda nyt hänen emäntänsä? Sen.

”Mitä sanot?” Linda kysyi.

”Minun puolesta.”

”Vai haluatko mut lämmittämään sun sänkyäsi? Se ei taida onnistua tuon käden kanssa?”

”Niin.”

”Herra harvapuheinen. Sitä paitsi mä en paljon lämmitä. Olen kylmä nainen, frigidi. Oletko kuullut sellaisista?”

Asiaa tuli enemmän kuin koskaan ennen.

”Te ette riidelleet?” kysyin vähän sivusta.

”Riidelleet. Totta helvetissä me riitelimme. Jore halusi mut mukaan elättämään hänet. Hän opiskelisi ja mä kustantaisin kaiken, mitä nyt tarvitsee, perseelläni. Koko homma oli perseestä.”

Linda piti taukoa. Hän katsoi minuun. En sanonut mitään.

”Mitä sä luulet, että mä olen tehnyt tai minä ja Teri olemme tehneet siellä kämpillä?”

”Jakaneet persettä.”

”Sä ymmärrät sen verran.”

En sanonut siihenkään mitään.

”Sori”, Linda pahoitteli. ”Hermostuin.”

”Ei mitään.”

”Säikähtikö pikku hauva?” Linda kysyi Minniltä.

Koira heilutti takamusta.

”Tarkoitan”, Linda puhui jälleen minulle. ”Tarkoitan, että me riitaannuimme Joren kanssa. Kuvittelin. Mä olin niin ääliö, että kuvittelin, että siellä meren toisella puolella alkaisi jokin uusi aika ja tyyli, mutta ainakin Joren puheista henki, että ei mitään, sama vanha peli jatkuisi hamaan mihin asti jatkuisi.”

Nyökkäsin. Frigidi. Olin kuullut sanan, nimityksen. Asioita selvisi vähän kerrassaan. Tärkeintä ja olennaisinta oli, että kaikki Lindan tavarat menivät siinä kyydissä.

”Tai sitten niitä voisi tiedustella lentokentän matkatavaroista, mutta luulen, että Jore roudasi kaiken mukanaan.”

”Mä luulin, että te asuitte täällä, sinä ja Jore, yhdessä?”

”Niin me asuimmekin.”

En mennyt sisälle Lindan ja Joren entiseen huoneeseen. Katsoin sitä ovelta, samoin Minni.

”Mä ajattelin, että otan täältä patjan ja kannan sen sun huoneen lattialle. Ajattelin ensin niin, mutta voin yhtä hyvin nukkua täällä. Kuka sen tietää.”

Linda katsoi puhuessaan minuun. Hän lähestyi, joten väistyin oviaukosta tieltä.

”Vai?” hän kysyi.

”Ei kukaan”, vastasin.

Linda poimi käsilaukun lattialta. Hänellä oli siellä hammasharja. Hän näytti sitä minulle: ”Meikäläinen kulkee aina hammasharja mukana.”

Sitten hän otti rahapussistaan pankkikortin: ”Kullanarvoinen kapine. Mulla on oma tili, sentään.”

”Niin sitä pitää.”

”Mutta vaatteet ovat nämä, mitkä mulla on päällä. Kengät olivat ne, mitkä mulla oli jalassa. Alan vasta käsittää itse kuinka paljon menetin.”

”Kauppa on varmaan kiinni?” Linda arvuutteli seuraavaksi. Hän oli äänessä ja me kaksi kuuntelimme. Se ei tuntunut vaivaan häntä, mutta vaivasi kai kuitenkin: ”Puhun omiani. Sä et sano mitään?”

”Mitä mun pitäisi sanoa. Kauppa taitaa olla kiinni.”

”Mä tarviin kaljan.”

Linda aukaisi jääkaapin oven.

”Siellä ei ole kaljaa”, sanoin.

”Ihme”, Linda hymähti. ”Haittaako, jos mä haen? Luulen, että sun lähikebabmestasta saa ostaa olutta mukaan. Voin tuoda samalla kebabit tai pizzan.”

Sanoin syöneeni maksalaatikon.

”Koko laatikon?”

”Niin.”

”Mun on nälkä. Uskotko?”

”Uskon. Kyllä sä voit tuoda itsellesi jotain syötävää. Jääkaapissa mulla on leipää ja jotain sen päälle.”

”Mainiota. Lähdetkö saattamaan mua? Lähdetkö koiran kanssa lenkille. Mennään yhdessä. Mikä se nimi on?”

”Minni.”

Kysymyksiä tuli ja puhetta.

”Et ole antanut vielä edes pusua mulle.”

En ole antanut koskaan, ajattelin. Ja ajattelin, että et ole antanut sinäkään minulle.

Linda seisoi odottaen. Hän seisoi selin tiskipöytään. Kiersimme tätä yhteistä eteistilaa ja keittiötä kaikki kolme. Linda hymyili. Se näytti aidolta.

”Mä odotan”, hän sanoi.

Astuin lähemmäs ja rutistin ainoalla käyttökelpoisella kädelläni Lindan itseäni vasten. Tunsin hänen kiertävän käsivartensa ympärilleni. Hellästi ja varovaisesti. Niin kuin potilasta tai toipilasta kuuluu käsitellä.

”Sä halaat”, Linda huomautti. ”Saanko oikean suukon?”

Kallistin päätä. Linda taivutti kaulaa. Suutelimme. Suutelin ja hieroin hyväillen huuliani vasten hänen huuliaan ja hän vastasi.

Tämä on ensimmäinen kerta, ajattelin samalla. Toinen ajatus puski perään: Vanhan tiedon mukaan huorat eivät tykkää suutelemisesta.

”Mikä tuli?” Linda kysyi.

”Sä yllätit mut”, sanoin. ”Sä olet yllättänyt mut täysin.”

Olisin jatkanut mielelläni suutelemista, mutta se oli tehty, tapahtunut ja ohi. Oliko se Lindalle projekti?

Hänellä oli toinen asia mielessä: ”Koira. Niin, Minni. Sä voisit tiedätkö pitää sen.”

Linda katsoi minuun ja minä häneen.

”Olen tosissani.”

”Uskon.” Jatkoin: ”Siitä ei tule mitään.”

”Miksi ei?”

”Sä sanoit itse, että täältä saa lähtöpassit, jos pitää koiraa tai ottaa jonkin muun lemmikin.”

”Mutta siihen löytyy ratkaisu.”

En kysynyt mikä? En osannut ajatella mikä se voisi olla?

”Muutetaan muualle.”

”Me?” kysyin.

”Me kaksi kahden, plus koira, Minni.”

Linda kumartui rapsuttamaan ja tuljuttamaan Minnin turkkia. Koira oli innoissaan. Häntä huomioitiin.

Linda oikaisi itsensä ja katsoi taas minuun: ”Eikö ollut hyvä ajatus, hyvä idea?”

”En tiedä.”

”Keksi parempi.”

Tarvitseeko minun? kysyin mielessäni. Mikä Linda oli tulemaan komentelemaan minua? Jossain mieleni taka-alalla liikkui sekin kysymys tai epäilys, että Jore voi tulla hakemaan Lindan? Jospa Jore on jäänyt myös pois koneesta ja hän saattaa, saattaisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä oven taakse. En ollut varma mistään.

”Keksi parempi”, Linda toisti. ”Kuulitko?”

”Kuulin.”

Linda oli puheliaampi kuin yleensä. Tai minä muistin hänet sellaisessa tilanteessa, jolloin olin ollut itse joko humalassa tai krapulassa. Oli kuin Linda olisi arvannut tämän ajatukseni, sillä hän sanoi seuraavaksi, että olin tylsä selvänä.

”Tylsä selvänä?” toistin kuin ääliö. ”Mitä tarkoitat?”

”Sä olet erilainen kuin yleensä. Mä en muista sua tällaisena. Yleensä sä höpötät suu vaahdossa, mutta nyt sä olet kuin joku tumpelo.”

Linda jatkoi ja kysyi olinko ajatellut ryhtyä raittiiksi?

”Näkyykö se niin kauas?” kysyin.

”Näkyy ja haisee. Mä haistan tällaiset jutut.”

Sain viimein otteen. Ikään kuin heräsin tokkurasta. Sanoin, että olen täällä, tässä asunnossa ensimmäistä päivää, vasta muuttanut.

”Mitä väliä? Mitä se tarkoittaa?” Linda kysyi. ”Pitääkö mun vetää siitä jotain tiettyjä johtopäätöksiä? Esimerkiksi, että en ole tervetullut ja että sä sanoit vain niin, koska se kuuluu yleiseen kohteliaisuuteen.”

Olin eri mieltä: ”Tarkoitin mitä sanoin. Ja tarkoitin silloin myös, kun sanoin, että olen hämmästynyt ja ihmeissäni. Ymmärrätkö sä sen?”

”Ymmärrän. Olitko sä ajatellut viedä Minnin vielä ulos?”

”En.”

En tiennyt kuinka usein, kuinka monta kertaa päivässä tai vuorokaudessa koiraa pitäisi käyttää ulkona, mutta en ollut suunnitellut tälle iltamyöhälle sellaista kierrosta.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 16.1.2021  

Pakkanen lauhtuu. Illalla talon mittari näytti kahdeksaatoista astetta ja nyt aamulla lukema on kaksikymmentä.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen toinen kirjoituskerta on edistynyt sivulle 271. Koko käsikirjoituksen sivumäärä on 316. Uutta tekstiä tulee vanhan sijaan, osan entistä korjailen ja muokkaan ja väärän juonen jäljelläolevia tekstejä poistan roskiin.

Toissapäivänä aloin lukea ääneen George Eliotin kirjaa Mylly joen rannalla. Olen saanut sen joululahjaksi vuonna 1971. Luulen, että olen lukenut sen siihen aikaan, mutta en muista siitä mitään. Kahtena iltapäivänä ja alkuillasta olemme lukeneet sata sivua. Henkilöitä teoksessa on lukuisia ja näiden puheet, ulkomuoto ja luonnekuvat piirtyvät selkeinä esiin. Nais- ja tyttöasia on esissä. Varsinkin repliikit ovat hyviä ja luontevia. Niistä voi ottaa mallia, jos haluaa tai vertailla omien tuotostensa rinnalla.

Helena kutoo ja piirtää kuunnellessaan.

17.1.2021

Puut huurtuvat, kun ilma lämpenee. Neljätoista astetta oli vielä, kun teimme aamukävelyn. Yksi potkukelkkailija oli liikkeellä. Hän kaipasi sunnuntaiaamun lehteään, jonka joku muu oli tarvinnut ja ottanut mukaansa. Harmillista. Pururadan luona tarkastelimme latukoneen jälkiä. Hiihtäjä sivakoi latua pitkin. Päivä oli sarastamassa.

18.1.2021

Luen siis ääneen George Eliotin kirjaa Mylly joen rannalla. Toista kirjaa ääneen tänä vuonna. Eilen pääsimme sen puoliväliin. Hyvä kirja, hyvää, nautittavaa tekstiä ja naisen kirjoittama, tosin miehen nimellä. Nainen toimi jalkapalloerotuomarina illan miesten Ligue-pelissä, Stéphanie Frappart. Hänet näkee tuomaroimassa aina silloin tällöin. Toissavuonna hän tuomitsi UEFA:n Super Cupin. Vain parhaat jalkapallotuomarit hyväksytään näihin vaativiin otteluihin. Tyylikäs tuomari kentällä. Hän pitää kiinni erotuomarin koskemattomuudesta. Bibiana Steinhaus on ollut päätuomarina Bundesliigassa., miesten otteluissa. Valioliigassa rajamiehenä on ollut nainen, ainakin viime vuonna ja tänä vuonna olemme nähneet La Liigassa myös naisen rajamiehenä. Pitäisikö sanoa henkilö?

Repe(17)

 >>>jatkuu>>>

KATTILA oli pieni maksalaatikolle, mutta kun otin pahvikannen pois, taivutin ja muotoilin ohuen alumiinirasian reunoja, sain rasian mahtumaan. Aioin lämmittää sen vesihauteessa. Laskin hanasta vettä kattilan pohjalle, asetin laatikon varoen veteen, mutta nestettä oli liikaa, joten otin laatikon uudelleen pois, kaadoin veden vähemmäksi, lodju taas vesipatjalle, kattila liedelle ja levy päälle.

Löysin puisen, irrallisen leikkuulaudan ja laitoin sen valmiiksi tiskipöydälle aluseksi. Aukaisin maitotölkin ja kaadoin maitoa mukiin. Avatessani tölkkiä tuin sitä keittiötason seinäpintaa vasten huonon käden kyynärpäällä. Tällaisia apukeinoja keksii, kun joutuu pakkorakoon. En ollut ostanut laseja erikseen, mutta minulla oli kaksi monikäyttömukia. Nostin maitomukin ja haarukan odottamaan pöydälle. Katoin.

Minni seurasi näitä puuhia ensin kiinnostuneena, väsyi kuitenkin ja vetäytyi eteisen puolelle. Se kiersi ympäri pientä ovimattoa, kelpuutti sen ja asettui pitkäkseen, mutta piti pään kuitenkin pystyssä.

En sanonut sille mitään. Oli vain hyvä ja toivottava asia, että koira asettui ja rauhoittui viimein. Ehkä se ei osannut olla, jos alustana ei ollut jotain mattoa tai vilttiä? Ehkä paljas lattia tuntui siitä kylmältä?

Vahdin vesihaudetta. Vesitilkka alkoi porista, kiehua ja kuplia. Säädin levyn pienemmälle, siirsin tarpeen mukaan kattilaa sivummalle ja taas takaisin. En ajatellut mitään tai en muista, että olisin ajatellut. Keskityin juuri käsillä olevaan. Odotin ja kun eines oli ollut arvioni mukaan tarpeeksi kauan hauteessa, poimin sen ulos kattilasta. Keittiöemännän murheita. Minulla ei ollut mitään pannulappuja käytössä, mutta toimin nopein liikkein ja sain napattua maksalaatikon sormiani polttamatta kattilasta leikkulaudalle. Siirsin laudan ja laatikon pöydälle ja aloin syödä.

Minni katseli minua ja minä sitä. Me olimme kaksi hiljaista.

Keitin itselleni jälkiruuaksi kahvia. Eli keitin ainoassa kattilassani vettä, asetin suodatinsuppilon tyhjän mukin päälle tiskipöydälle, suodatinpussin paikalleen ja annostelin pikkulusikalla kaksi mittaa kahvia. Kahvipaketin avaaminen onnistui niin, että istuin keittiön tuolille, laitoin paketin reisieni väliin, puristin reisiä yhteen ja nyhdin pakkauksen auki. Olin tyytyväinen kekseliäisyyteeni, mutta yhtä lailla hyvilläni, kun kukaan ei ollut seuraamassa näitä erikoisen yksinkertaisia tai yksinkertaisen erikoisia talousaskareita.

Näin siinä samassa yhteydessä mielikuvan, joka ei ollut muisto, vaan muistikuva vanhasta valokuvasta tai maalauksesta tai televisiosta jokin dokumentti, jossa emäntä jauhaa kahvimyllyllä papuja hienoksi. Emännällä on kahvimylly hameen ja essun suojaamien reisien välissä.

Kun vesi oli kiehahtanut, kaadoin sitä vähän kerrassaan, loraus loraukselta kahvinporoille, laskin kattilan välillä hellalle, kohotin suodatinsuppiloa ja tarkistin paljonko kahvia oli suodattunut läpi kuppiin ja lisäsin vettä ja lisäsin uudestaan. Kahvinkeitin tuli mieleen. Se ei olisi ollut pahitteeksi. Ehkä Pasi laskeskeli niin, että en ole välttämättä pitkäaikainen vuokralainen näissä tiloissa ja silloin on eduksi, jos minulla ei ole muuttaessani liikaa eikä turhaa omaisuutta roudattavaksi ja kuljetettavaksi mukana tai tavaraa, jota säilyttäisin hänen varastossaan tai tallilla.

Istuin juomassa kahvia, lähinnä ajatuksettomassa tilassa, kun ovikello kilahti varovaisen tunnustelevasti. Merkkisoitto. Tai se meni niin päin, että Minni reagoi ensimmäisenä. Se oli vajonnut sekin puoliksi nukuksiin, pää tassujen päällä, kun jokin, mitä minä en ollut kuullut vielä, sai Minnin valpastumaan, se nosti päänsä ja nousi perään jaloilleen. Tajusin sekuntia ennen kellonsoittoa, että koira kuuli jonkun pysähtyneen rappukäytävään oven taakse. Vahtini toimi.

Ovikello kilahti ja Minni haukahti.

Se ei ollut toivottua. En ollut osannut ajatella enkä ottaa huomioon sellaista.

”Perhana. Voi sun vittu”, sanoin ääneen. Olin varma, että se on isännöitsijä, että joku talosta on soittanut isännöitsijälle ja kannellut, että uusi vuokralainen on tuonut koiran asuntoonsa.

Ovikello soi uudestaan, tällä kertaa reippaammin ja vaativammin. Soittaja oli tietoinen, että asunnossa oli väkeä, ainakin lemmikki. Olimme paljastuneet.

”Juon kahvia”, sanoin ääneen, mutta nousin kuitenkin ja avasin. Työnsin samalla Minnin sivummalle.

Linda seisoi porrastasanteella.

Se yllätti. Hän yllätti minut näemmä aina. Helpotus ja yllätys. Katastrofin partaalta minut nykäistiin takaisin kielekkeen päälle turvaan.

”Huh”, älähdin.

”Hei”, Linda tervehti. Tervehdystä seurasi pieni, arka tai varovainen hymy.

Mistä nyt tuulee? ajattelin.

”Hei”, vastasin. ”Mikä tuli? Muutos suunnitelmiin vai mistä syystä ette päässeet vielä lähtemään?”

Minni tunki päänsä ohitseni. Se halusi tervehtiä ja päästä haistelemaan Lindaa.

”Mikä tää on?” Linda kysyi ja venytti ja vilkaisi minuun: ”Saanko tulla sisään?”

”Saat. Ole hyvä.”

Väistin. Vedin oven kiinni hänen jälkeensä. Hän oli yksin. Se oli sentään hyvä.

”Täällä haisee kahvi.”

”Juotko?” kysyin. ”Jos keitän?”

”Kyllä, kiitos.”

Menin ottamaan omistamani toisen kupin kaapista. Linda laski käsilaukun kädestään lattialle ja kyykistyi silittämään Minniä.

”Kaunis koira”, hän sanoi. ”Kenen koira?”

”Ei kenenkään. Saat sen, jos haluat.”

Lisäsin vielä, että löysin kulmilta.

”Ihan totta?”

Ääni oli epäuskoinen.

”Se oli tappelemassa ison bulldogin kanssa. Pelastin sen.”

Linda tajusi, että puhuin paskaa.

”Sano oikeasti?” hän kysyi. ”Tiedät kai, että näissä asunnoissa ei saa pitää lemmikkejä? Se on ankarasti kielletty. Siitä on seurauksena sanktioita.”

Vastasin kuulleeni huhuja. ”Päätin kokeilla käytännössä pitääkö se paikkansa?”

Näpertelin puhuessani käytetyn suodatinpussin pois suppilosta. En ollut ehtinyt laittaa vielä roskapussia, joten jätin sen lavuaariin.

”Anna, mä hoidan sen”, Linda tuli hätiin. ”Istu sä alas. En muistanut taas sun kättäsi. Voi itkut, sattuuko siihen?”

”Ei”, valehtelin.

Istuin tuolille. Minni oli siinä vieressä virkkuna. Se pyöri nyt jaloissa, ensin minun edessä ja sitten haistelemassa Lindaa.

”Sait kaverin”, sanoin.

”Söpö koira. Minkä ikäinen?”

”Ei mitään tietoa. Normaali-ikäinen.”

”Mikä on sen tarina?”

Vedin henkeä: ”Pitkä ja polveileva.”

”Kerro silti.”

Selitin ympäripyöreästi. Katselin Lindaa, kun hän laittoi näppärin sormin uuden suodatinpussin ja porot siihen. Olin puolikateellinen. Helppoa, kun on molemmat kädet käytössä. Oma kipsiulokkeeni vihoitteli. Siitä oli tullut häirikkö, jota puristi ja särki ja tykytti. Sillä ei tehnyt todella mieli yrittää mitään. Sen antoi olla mieluummin käyttämättömänä. En tiedä, mutta pelkäsin, että siinä oli jotain vialla, että hoitsut tai lääkäri paremmin oli rutannut sen huonosti paikalleen ja että käsi kertoi sen nyt omalla, selvällä tavallaan.

Linda keitti vettä. Hän hääri. Hän laittoi kahvin valumaan itselleen ja kysyi sitten kaataisiko hän minun kuppiini lisää?

”Se käy”, vastasin.

”Sä olet kalpea”, Linda totesi.

”Olen niin vähän ulkona.”

Se oli käänteistä todellisuutta ja Linda arvosti sen hymähdyksellä. En saanut häntä sentään nauramaan.

Hän istui tuolille minua vastapäätä. Näin he, hän, Linda ja Jore olivat istuneet tässä varmaan aiemmin, erinäisissä yhteyksissä ja erinäisinä hetkinä, mutta nyt siinä olivat Linda ja minä. Ja tietenkin Minni, joka oli lattialla ja nojasi Lindan säärtä vasten.

Linda puhui sille: ”Vai olet sellainen koira, joka ei kelpaa kenellekään.”

Se ei ollut täysi totuus, vaikka toisaalta en tiennyt, mikä olisi sellainen? Voi olla, että Linda käsitti sanomani vikaan tai hän käsitti niin kuin käsitti. Kaikella luvalla.

”Milloin sä aiot palauttaa sen?”

”Huomenna. En tiedä. Huomisen jälkeen.”

”Et ole ajatellut, että pitäisit sen?”

”En.”

Eikö se juuri selvinnyt tai ollut selvillä, että se ei käy eikä onnistu.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, mikä oli hänen tilanteensa? En kysynyt suoraan, että mitä sä teet täällä, sillä Linda olisi saattanut ottaa sen väärin? En tiennyt miten hän suhtautui mihinkin? Tunsimme toisemme vuoden ajalta, mutta emme olleet pitäneet yhteyttä kokoaikaisesti, vaan satunnaisesti ja silloin tällöin. Luulin, että ymmärsin jossain määrin tätä nuorta naista, mutta myönsin samalla, että en läpikotaisin.

”Lähdin läiskimään.”

”Vai niin”, sanoin. Tarkastelin Lindaa. En tiennyt mitä hän tarkoitti sanomallaan?

”Jätin Joren”, Linda selvensi.

Se oli jo suorempaa tarinaa. Nyökkäsin.

”Nyökkäät”, Linda hymyili vinosti. ”Et sano mitään?”

”En tiedä mitä pitäisi sanoa?”

”Sä olet tyhmä. Sun pitäisi toivottaa mut tervetulleeksi.”

Hihna luisti meikäläisen päässä, mutta sain sen sanottua: ”Tervetuloa.”

Sanoin ja hymyilin. Tunsin itseni tyhmäksi, marionetiksi.

”Mutta oikeasti?” Linda tivasi.

”Mitä?”

”Mitä sanot siitä, että mä lähdin Joren luota ja tulin sun luokse? Luitko sä sen mun kirjeeni?”

”Luin.”

”Mitä sä ajattelit siitä?”

”En mitään.”

Sanoin niin ennen kuin ajattelin paremmin.

”Helvetti. Olet sä tonttu. Taidan lähteä sittenkin Joren matkaan.”

Se oli aika oudosti sanottu.

Takeltelin ja selvitin, että olin lukenut hänen jättämänsä kirjeen, mutta en tiennyt siitä muuta.

Linda kallisti päänsä: ”Enkö mä tunnustanut siinä, että olen ihastunut sinuun? Taisin tuoda sen julki niillä sanoilla.”

”Niin”, myönsin.

”Ja sä et sano muuta? Mitä sun kuuluu sanoa tässä tilanteessa?”

Ryhdistäydyin: ”Sanon, että tunnen samalla lailla sua kohtaan.”

”Virallisesti vai todellisesti?”

”Onko niillä eroa?”

”On. Toinen on kestävää laatua ja toinen vain pintaa.”

Linda katsoi minua silmiin odottavana. Hän kohotti kahvikupin huulilleen, mutta ei kääntänyt silmiään minusta.

”Sitten se on todellista”, sanoin.

”Että olen tervetullut ja mun kannattaa jäädä sun luoksesi?”

”Kyllä.”

Mutta, se jatkui päässäni, mutta en päästänyt sitä sanaa suustani.

”Selvä”, Linda sanoi. ”Mä karkasin Jorelta. Lentokentällä, kun viimeinen kuulutus tuli, jätin tavarat ja lähdin juoksemaan käytävää takaisin. Panin vauhtia.”

Nyökkäsin.

”Miltä kuulostaa?”

”Erikoiselta.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

12.1.2021  

 

Kirpeää pakkassäätä. Tuuli pöllytti vitilunta ja viima puri poskiin. Olimme varhaisessa ja jouduimme odottelemaan muutaman minuutin kaupan aukeamista.

Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen toinen kirjoituskerta on edennyt sivulle 240. Eilen tein neljäkymmentä sivua poistoja. Olin ohittanut kohdan, jossa juoni eroaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta ja vanha teksti, joka työntyi kirjoituksen edellä alkoi häiritä – joten kävin tekstin läpi loppuun asti, poimin talteen parhaat lauseet, leikkasin ja siirsin hännille ja poistin sen jälkeen poistamistani. Käsikirjoitus kutistui reiluun kolmeensataan sivuun. Käsikirjoitus hengittää, se laajenee ja supistuu. Se siis elää.

Ääneenluvussa ovat John Irvingin kirjan Minä olen monta viimeiset sivut. Tänään saamme sen päätökseen. Tarinassa päähenkilö on ikääntynyt, keski-ikäistynyt ja vanhemmasta päästä alkavat tutut kuolla. Lisäksi aids ilmaantuu vainoamaan seksihurjastelijoita ja Irving kertoo ja kuvailee tyypillisiä kuolemia, pitkälle edennyttä keuhkokuumetta, keuhkojen vajaatoimintaa, suonensisäistä ravinnonsyöttöä ja vähittäistä nälkiintymistä. Rankkoja kuvauksia.

13.1.2021

Ensimmäinen kirja, jonka luin tänä vuonna ja samalla ensimmäinen, jonka luin ääneen, oli John Irvingin Minä olen monta. Hyvä kirja ja hyvin kirjoitettu. Se tuntui Garpin maailman rinnakkaisteokselta, samat maisemat ja samantapainen henkilögalleria, mutta painotus meni toisin. Minä olen monta käsittelee avoimesti seksuaalisuutta ja sen eri muotoja. Koen sen osin omaelämänkerrallisena – pitää paikkansa tai ei – ja Garpin maailma taas verhoutuu symbolisemmaksi, koska kirjailija ei uskalla vielä avautua. Näin tulkitsen. Olen lukenut Irvingiltä aiemmin teoksen Neljäs käsi, mutta en muista siitä mitään. Kaipa se oli kelpo kirja.

Talvimyrsky jatkuu ja koettelee. Ulkolenkin jälkeen viihtyy sisällä lämpimässä. 

14.1.2021

Aamulla pakkasta oli talon mittarissa kuusitoista astetta ja nyt kahdeksantoista. Eilen illalla huomasimme parvekkeella, kun katselimme pakkautuneen lumen muodostelmia parvekelaseja vasten ja parvekkeen sisälle lasien raoista kertynyttä lumenhöytyä – huomasimme kuolleen pulun, joka oli siivet puoliksi auki laseja kiertävällä ikkunanaluspellillä, seinän tuntumassa. Tuuli oli varistanut lumet melkein kokonaan pois siltä sivulta ja kasannut sitä toisaalle ja siinä oli nyt kuollut pulu. Oliko se pudonnut siihen katolta? Mietimme oliko lintu kuollut vanhuuttaan, omia aikojaan vai paleltunut tai saanut jonkin taudin? Hain netistä tietoja lintujen eliniästä. Rengastetuista linnuista on tietoja Luomus -sivustolla. Tilastomerkintä kertoo vanhimman kesykyyhkyn eläneen kymmenen vuotta, kuukausia ja päiviä.  

Myöhemmin illalla seurasimme jalkapallon cup-otteluita. Juventus tarvitsi jatkoajan selvitäkseen voittajana. Mahtiseura Bayern München oli reissannut Kielin vieraaksi koleampiin, merellisiin oloihin. Ensimmäisellä puoliajalla München teki kaksi maalia, mutta ennen taukoa Kiel kavensi. Toisella puoliajalla Kiel tasoitti lukemat lisäajan lisäajalla viimeisessä hyökkäyksessä. Siinä vaiheessa vihmoi lunta. Lumentulo oli vähäistä, mutta näki, että kentällä tuuli. Jatko-ottelu oli maaliton ja edessä rankkarikilpailu. Bayern Münchenin maalivahti ja kapteeni Neuer juoksi käymään jossain. Mies näytti kylmettyneeltä. Molemmat maalivahdit olivat kankeita. Kaikki viisi rankkarien ampujaa onnistuivat. Seuraava, kuudes Münchenin pelaaja epäonnistui tai Kielin maalivahti onnistui. Mutta Kielin pelaaja upotti vuorollaan pallon maaliin, pikkujoukkueen kannattajat riemuitsivat, kun Bayernin miehet astelivat päät painuksissa suoraan pukuhuoneeseen. En tiedä, ehkä he eivät kätelleet tuomareita tai voittaneen joukkueen pelaajia? Sellaista on urheilu.

 15.1.2021

Pakkasta on talon mittarissa 28 astetta kello 8:25. Eli se voi kylmetä vielä lisää, kun päivä sarastaa.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osassa Vanki kirjailija kertoo kaupustelijoista, jotka huutelevat kadulla omia tarjouksiaan. Kadun ääniä. Kalanmyyjät huutavat ja mainostavat omia tuotteitaan, veitsenteroittajat ja kattilanpaikkaajat tarjoavat palveluksiaan ja vuohipaimen kiertää vuohineen myymässä maitoa. Varsinaiset maitotytöt kiertävät jakamassa maitopulloja ja leipomon lähetit juoksuttavat patonkeja asiakkaille.

Repe(16)

 >>>jatkuu>>>  

ELIKKÄ koira on kadonnut. Hätäännyin ja hämmästyin, mutta toisaalta eikö se ollut hyvä juttu? Pääsin siitä eroon.

Ei ollut. Se oli luotettu hoitooni. Kukaan ei uskoisi minua, jos sanoisin, että minulta vietiin koira ensimmäisenä päivänä, ensimmäisellä kerralla, kun vein sen ulos lenkille ja sidoin hetkeksi kiinni polkupyörätelineeseen kaupan ulkopuolelle asioidessani sisällä. Palattuani kaupasta teline oli jäljellä, mutta ei Minniä.

Pasi ei uskoisi minua. Uskoisi, ajattelin ensin, mutta aloin epäillä heti perään, että ei ehkä sittenkään. Ei välttämättä.

”No, johan on tapaus.”

Katsoin ympärilleni. Pyörin siinä. Menin lähemmäs telinettä, mutta se ei muuttanut mitään. Koira oli poissa. Se on päässyt irti. Ei ole. Joku on vienyt sen.

”Johan on”, älähdin, kun tajusin sen. Niin se täytyi olla. Minni ei pyristelisi itse irti. Kuinka kauan olin ollut kaupassa? Kauemmin kuin piti. Silti, en ollut montaa minuuttia poissa ja sillä aikaa joku anasti sen.

Katsoin jalkakäytävää molempiin suuntiin, katua kokonaisuudessaan molempiin suuntiin ja myös raitiovaunupysäkkejä. Liikenne virtasi sykleinä ohitse, letka autoja kerrallaan, maailma eli ja jatkui entisellään muuten, mutta en nähnyt missään valtoimenaan juoksevaa koiraa enkä ihmistä liikkeellä taluttamassa koiraa, tiettyä normaalikokoista, mustavalkoista cockerspanielia.

Kävelin jalkakäytävää rakennuksen viertä seuraavalle, erkanevalle poikkikadulle. Pysähdyin tarkastelemaan tätä kapeaa sivukatua. Ei Minniä. Ei koiraa, koiria, ei ketään.

”Ihme juttu”, mutisin uudestaan. ”Mystistä.”

Palasin takaisin kaupan kohdalle ja jatkoin ohi seuraavan poikkikadun kulmaukseen. Nainen tuli siihen yhtä aikaa kultaisen noutajan kanssa. Hän hätkähti, säikähti.

”Anteeksi”, sanoin. ”Näittekö? Tuliko teitä vastaan mustavalkoinen cockerspanieli?”

”Ei. Ei tullut.”

”Kiitos.”

Kiitos mistä? kysyin itseltäni, kun nainen jatkoi matkaa. Odotin, että hän menisi kauppaan ja sitoisi minun laillani koiran ensin hihnasta kiinni pyörätelineeseen, mutta koira ja nainen kävelivät kaupan ohi.

Merkillistä ja käsittämätöntä. Mietin pitäisikö mennä uudestaan sisään kauppaan ja kysyä kauppiaalta näkikö hän, kun laitoin koiran kiinni telineeseen oven ulkopuolelle? Hän ei ollut nähnyt. Niin se sanoisi. Tuskin hän näki edes vilahdukselta ulos kaikkien ikkunaan liimattujen monien, päällekkäisten ja rinnakkaisten mainoslappujen lomasta.

Rauhoituin sen verran, että kysyin itseltäni toistamiseen pitäisikö minun suhtautua tähän onnenkantamoisena? Ottaa se sellaisena. Sydän kertoi kuitenkin, että ei pitänyt, ehdottomasti ei – se vastasi ennen kuin ehdin ajatella asian lopuun asti. Tässä testaantui ja tuli selväksi, mikä on minun suhteeni Minniä ja ylipäätään tällaista lemmikkikoiraa kohtaan?

Rauhoituin lisää. En ihmetellyt suhtautumistani. Käsitin, että minun pitää pysähtyä järkeilemään asiaa sen sijaan, että säntäilen suin päin edestakaisin. Säntäily, hosuminen, hermojen menettäminen, mikään niistä ei auta eikä paranna asiaa eikä muuta sitä tosiasiaa, että koira on hävinnyt. Järjellisesti ajatellen tapaus sisälsi kaksi erilaista teoreettista mahdollisuutta: Joko joku on ajanut autolla ohi ja varastanut vartioimattoman arvokoiran, tylysti, joku ammattimainen rikollinen tai sitten asialla on ollut amatööri. Ensimmäisessä tapauksessa voin suosiolla alkaa totutella ajatukseen, että koira oli ja meni, mutta toinen tapaus jätti monenlaisia mahdollisuuksia.

Miettiessäni mittelin katua ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Pälyilin koko ajan ympärilleni. Uskoin ja olin varma, että Minni on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Usko ja luottamus, jolla yritin pakottaa sitä toteutumaan, muuttumaan todeksi.

Nainen ja kultainen noutaja menivät edelleen tätä samaa jalkakäytävää pitkin kaukana edessäpäin, mutta muita koiria ja ihmisiä koirien kanssa ei näkynyt.

Järkeilin lisää: Koska olin ollut niin lyhyen aikaa sisällä kaupassa, henkilö, joka oletettavasti kaappasi Minnin, mielijohteesta, piruuttaan tai jostain muusta oudosta syystä, ei voinut mennä eikä piiloutua minnekään kauas. Olisin nähnyt hänet ja heidät kadulla. Todennäköinen selitys oli, että kyseinen henkilö livahti esimerkiksi juuri tähän samaan rakennukseen. Jompaan kumpaan rappuun. Tai johonkin viereisistä taloista. Haku rajautui.

Kaksi rappukäytävää. Ulko-ovet olivat lukossa. Tähystin sisään kummankin oven ovenlasista. En nähnyt ketään, en kissaa enkä koiraa. Tosin en odottanut edes mitään sellaista.

Seisoin paikallani ja pohdin teoreettista vaihtoehtoa, mitä tapahtuisi, jos lähtisin kävelemään tylysti kotiin päin, uudelle asunnolleni? Kuinka pian, kuinka monta päivää kuluisi ennen kuin törmäisin sattumoisin Minniin ja tämän uuteen isäntään tai emäntään?

Palasin kauppaan. Kassan takana oli vuorossa nuorempi nainen, mutta löysin kauppiaan, joka oli täyttämässä hyllyjä. Selitin hänelle mitä oli tapahtunut.

”Koira hävisi?” hän kysyi ja ihmetteli. Hän ei keskeyttänyt työtään, kädet kävivät miehen pohtiessa, nostivat uusia tuotteita hyllylle ja siirsivät niitä vanhempien taakse ja taputtelivat pinkkoja suoraksi.

”Kyllä. Sillä aikaa, kun olin kaupassa ostoksilla.”

Herra kauppias ei ollut törmännyt koskaan ennen sellaiseen tapaukseen.

”Tai ei muistu ainakaan mieleen.”

”Entä ne kaksi naista, jotka olivat kassalla ennen minua?”

”Mitä heistä?”

Kauppias vilkaisi meikäläistä. Hän hymyili ja naurahti puolittain.

”Noh?” kysyin. En nähnyt asiassa mitään huvittavaa.

”Noloa myöntää, mutta en saa päähäni keitä siinä oli? Pidin silmällä asiakasta, jota en ollut nähnyt koskaan ennen.”

Eli minua, käsitin.

”Niin”, sanoin. ”Ymmärrän, mutta ette siis muista siitä yhteydestä niitä naisia kassalla?”

Jututtaessani kauppiasta minulla oli koko ajan ikävä ja levoton olo siltä osin, että olin parhaillaan väärässä paikassa. En kyennyt pitämään silmällä samalla tapahtumia kadulla. En ollut samaan aikaan kahdessa eri paikassa.

”Kaksi naista?” kauppias yritti hahmottaa tilannetta.

Minulla oli kiusaus sanoa, että tässä hänen kaupassaan ei ollut mitään suurta asiakasryntäystä, pienenä vinkkinä, mutta mitä se huomautus auttaisi?

Aikansa arvottuaan herra kauppias muisti tilanteen ja henkilöt paremmin. Luulinko minä, että jompi kumpi naisista olisi vienyt koiran lähtiessään?

”En tiedä mitä kuvitella”, sanoin. ”Laitoin koiran kiinni pyörätelineeseen ja kun tulin kaupasta, se oli hävinnyt.”

”Jos se pääsi irti?”

Aivan. Arvasin, että tämä oli seuraava järkiselitys. Luovutin.

”Kiitos”, sanoin ja lähdin takaisin kadulle.

”Toivottavasti koira löytyy”, kauppias toivotti.

”Toivotaan”, vastasin.

Kannoin kaiken aikaa muovipussia ja ostoksia siinä mukanani. Onneksi niissä ei ollut mitään herkästi pilaantuvaa. Tulin taas ulos kadulle ja katsoin tietenkin ensimmäiseksi tyhjää pyörätelinettä ikkunan alla. Josko Minni olisi ilmestynyt takaisin? Ei ollut. Kukaan ei ollut palauttanut lemmikkiäni. Se ei tapahtuisi näin nopeasti. Sain varautua siihen.

Lampsin jälleen hitaasti rakennuksen viertä, hitaasti ja kiireettä. Ohitin toisen rapun oven ja vilkaisin kokeeksi lasin läpi. Ei ketään. Ei muutosta. Oma kuvajaiseni peilautui hetkeksi lasissa. Tulin rakennuksen kulmalle ja pysähdyin.

En ajatellut mitään. Koin tilanteen uskomattomaksi tai epäuskottavaksi.

Tiesin mitä tekisin seuraavaksi: Kävelisin kotiin, kirjoittaisin muutaman lappusen, koira kadonnut, pyydetään ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen ja veisin niitä strategisiin paikkoihin. Minulla oli lehtiö ja kynä. Pitäisikö palata vielä kerran takaisin kauppaan ja ostaa nastoja? Ei. Siellä ei ole välttämättä niitä. Pyydän naapuriapua.

Olotila helpottui kummasti.

Kuulin silloin metallisen, rautaisen vingahduksen. Ääni oli sellainen, joka lähtee vanhanaikaisesta rautaportista, sisäpihan portista, kun siitä kuljetaan. Nostin katseeni. Minni asteli edellä ja vanha nainen perässä. Nainen piti hihnasta vastaan.

Hullu tai hihhuli, ajattelin, mutta en katsonut naista, ihmistä, vaan kiinnitin huomion Minniin, koiraan. Hän oli kokenut seikkailun. Hänelle sattui ja tapahtui. Laskin käteni alemmas ja Minni kiskoi kiihkeämmin hihnaa ja oli seuraavassa hetkessä liehakoimassa jalkojani vasten.

Nainen oli arviolta viisikymppinen. Ei mikään kaunotar, mutta ei näyttänyt liioin miltään vanhuudenhöppänältäkään.

”Voi anteeksi”, nainen pahoitteli. ”Tämä on varmasti Teidän koira?”

”On”, vakuutin.

Nainen puhui vuolaasti. Käsitin puheesta, että hän poti jonkinasteista dementiaa. Naisella ei ollut nykyisin omaa koiraa, ei ollut ollut moneen vuoteen, mutta jotenkin hän luuli, että koira oli hänen koiransa. Ja se lähti hänen mukaansa, kun hän irrotti sen telineestä.

”Olen hirveän pahoillani”, nainen selitti. ”Ja häpeissäni. Kuinka kauan Te jouduitte odottamaan?”

”En kauaa.”

Kiitin naista, mutta hän puisteli yhä päätään.

”Kamalaa”, hän sanoi. ”Tällaista ei pitäisi tapahtua, mutta tapahtuu kumminkin.”

”No, ei tässä käynyt kuinkaan”, lohdutin. ”Kiitos, vielä kerran.”

”Ei mitään.”

”Löydättekö nyt takaisin kotiinne?” huolehdin.

Nainen uskoi löytävänsä.

”Te suhtaudutte niin herttaisesti.”

Sellainen minä olen, herttainen luuseri.

Livahdimme varkain ja vähin äänin porraskäytävään, rikostoverit. Keikka heitetty. Raput ylös ja äkkiä sisälle. Kukaan ei tullut vastaan tällä kertaa.

Laitoin maidon, piimän, jugurtin ja muut jääkaappiin. Jätin maksalaatikon tiskipöydälle ja ristikkolehden ja kynän keittiön pöydälle. Minni seurasi tekemisiäni. Osoitin sille keittiön lattialla olevaa vesikippoa.

”Ole hyvä.”

Kipossa oli vettä jäljellä. Minni haistoi sitä. Lähdin kävelemään eteisen läpi omaan huoneeseeni. En tiedä miksi? En ollut lukinnut sen ovea lähtiessämme, koska hallinnoin tätä asuntoa yksikseni. Kynnet rapisivat perässäni.

Pysähdyin.

”Olisit juonut rauhassa”, sanoin. ”Vai oliko vesi vanhaa, lämmennyttä?”

Minni katsoi minua. Se odotti käskyjä isännältään. Ehkä se ei luottanut tilanteeseen? Ehkä se pelkäsi, että saattaisin hävitä taas milloin hyvänsä tai että taas joku tuntematon iskisi siihen kiinni ja taluttaisi pois?

Kokeilin. Palasin keittiöön, tyhjensin koirankipon, laskin siihen uutta, kylmää ja raikasta vettä ja laskin lattialle. Istuuduin itse pöydän ääreen. Linda ja Jore olivat joko jättäneet sen, keittiönpöydän ja tuolit tai ne kuuluivat talon kalustoon.

Minni kastoi kuononsa uudelleen vesikipossa, teki sen näön vuoksi, pikaisesti ja ohimennen. Päättelin, että neiti koira ei ollut ilmeisesti janoinen.

”Selvä”, sanoin sille. ”Puramme muuttokuorman. Ymmärrätkö sellaisesta mitään?”

Petasin sängyn. Aloitin siitä. Aluslakana ja pussilakana. Peiton pujottaminen yhdellä kädellä pussilakanan sisään vei hyvän aikaa. Minni seurasi tapahtumaa. Tyyny oli helpompi survoa liinan sisään. Olin saanut ehkä tarvittavaa kokemusta.

Minni tuli peremmälle, kun se huomasi, että aioin viipyä tässä ikkunallisessa huonekomerossa.

Kännykkä hälytti: Pasi.

Istuin nojatuoliin ennen kuin vastasin: ”Vielä hengissä. Mitä sinne?”

”Ei erikoisempaa. Olet yrittänyt soittaa?”

”Kuka mahtoi laittaa kännynsä kiinni?”

”Akku loppui.”

”Älä yritä. Tuo on liian vanha selitys.”

”Mutta tosi.”

Pasi kysyi miten Minni viihtyi?

”Tuossa se istuu lattialla.”

Ajattelin, että minun ei kannata välttämättä mainita ja mainostaa, että hukkasin neiti koiran kertaalleen tässä välissä? Se ei ollut meriitti.

>>>jatkuu>>>