Kaunis kesäpäivä

torstai 14. tammikuuta 2021

Repe(17)

 >>>jatkuu>>>





KATTILA oli pieni maksalaatikolle, mutta kun otin pahvikannen pois, taivutin ja muotoilin ohuen alumiinirasian reunoja, sain rasian mahtumaan. Aioin lämmittää sen vesihauteessa. Laskin hanasta vettä kattilan pohjalle, asetin laatikon varoen veteen, mutta nestettä oli liikaa, joten otin laatikon uudelleen pois, kaadoin veden vähemmäksi, lodju taas vesipatjalle, kattila liedelle ja levy päälle.

Löysin puisen, irrallisen leikkuulaudan ja laitoin sen valmiiksi tiskipöydälle aluseksi. Aukaisin maitotölkin ja kaadoin maitoa mukiin. Avatessani tölkkiä tuin sitä keittiötason seinäpintaa vasten huonon käden kyynärpäällä. Tällaisia apukeinoja keksii, kun joutuu pakkorakoon. En ollut ostanut laseja erikseen, mutta minulla oli kaksi monikäyttömukia. Nostin maitomukin ja haarukan odottamaan pöydälle. Katoin.

Minni seurasi näitä puuhia ensin kiinnostuneena, väsyi kuitenkin ja vetäytyi eteisen puolelle. Se kiersi ympäri pientä ovimattoa, kelpuutti sen ja asettui pitkäkseen, mutta piti pään kuitenkin pystyssä.

En sanonut sille mitään. Oli vain hyvä ja toivottava asia, että koira asettui ja rauhoittui viimein. Ehkä se ei osannut olla, jos alustana ei ollut jotain mattoa tai vilttiä? Ehkä paljas lattia tuntui siitä kylmältä?

Vahdin vesihaudetta. Vesitilkka alkoi porista, kiehua ja kuplia. Säädin levyn pienemmälle, siirsin tarpeen mukaan kattilaa sivummalle ja taas takaisin. En ajatellut mitään tai en muista, että olisin ajatellut. Keskityin juuri käsillä olevaan. Odotin ja kun eines oli ollut arvioni mukaan tarpeeksi kauan hauteessa, poimin sen ulos kattilasta. Keittiöemännän murheita. Minulla ei ollut mitään pannulappuja käytössä, mutta toimin nopein liikkein ja sain napattua maksalaatikon sormiani polttamatta kattilasta leikkulaudalle. Siirsin laudan ja laatikon pöydälle ja aloin syödä.

Minni katseli minua ja minä sitä. Me olimme kaksi hiljaista.


Keitin itselleni jälkiruuaksi kahvia. Eli keitin ainoassa kattilassani vettä, asetin suodatinsuppilon tyhjän mukin päälle tiskipöydälle, suodatinpussin paikalleen ja annostelin pikkulusikalla kaksi mittaa kahvia. Kahvipaketin avaaminen onnistui niin, että istuin keittiön tuolille, laitoin paketin reisieni väliin, puristin reisiä yhteen ja nyhdin pakkauksen auki. Olin tyytyväinen kekseliäisyyteeni, mutta yhtä lailla hyvilläni, kun kukaan ei ollut seuraamassa näitä erikoisen yksinkertaisia tai yksinkertaisen erikoisia talousaskareita.

Näin siinä samassa yhteydessä mielikuvan, joka ei ollut muisto, vaan muistikuva vanhasta valokuvasta tai maalauksesta tai televisiosta jokin dokumentti, jossa emäntä jauhaa kahvimyllyllä papuja hienoksi. Emännällä on kahvimylly hameen ja essun suojaamien reisien välissä.

Kun vesi oli kiehahtanut, kaadoin sitä vähän kerrassaan, loraus loraukselta kahvinporoille, laskin kattilan välillä hellalle, kohotin suodatinsuppiloa ja tarkistin paljonko kahvia oli suodattunut läpi kuppiin ja lisäsin vettä ja lisäsin uudestaan. Kahvinkeitin tuli mieleen. Se ei olisi ollut pahitteeksi. Ehkä Pasi laskeskeli niin, että en ole välttämättä pitkäaikainen vuokralainen näissä tiloissa ja silloin on eduksi, jos minulla ei ole muuttaessani liikaa eikä turhaa omaisuutta roudattavaksi ja kuljetettavaksi mukana tai tavaraa, jota säilyttäisin hänen varastossaan tai tallilla.

Istuin juomassa kahvia, lähinnä ajatuksettomassa tilassa, kun ovikello kilahti varovaisen tunnustelevasti. Merkkisoitto. Tai se meni niin päin, että Minni reagoi ensimmäisenä. Se oli vajonnut sekin puoliksi nukuksiin, pää tassujen päällä, kun jokin, mitä minä en ollut kuullut vielä, sai Minnin valpastumaan, se nosti päänsä ja nousi perään jaloilleen. Tajusin sekuntia ennen kellonsoittoa, että koira kuuli jonkun pysähtyneen rappukäytävään oven taakse. Vahtini toimi.

Ovikello kilahti ja Minni haukahti.

Se ei ollut toivottua. En ollut osannut ajatella enkä ottaa huomioon sellaista.

Perhana. Voi sun vittu”, sanoin ääneen. Olin varma, että se on isännöitsijä, että joku talosta on soittanut isännöitsijälle ja kannellut, että uusi vuokralainen on tuonut koiran asuntoonsa.

Ovikello soi uudestaan, tällä kertaa reippaammin ja vaativammin. Soittaja oli tietoinen, että asunnossa oli väkeä, ainakin lemmikki. Olimme paljastuneet.

Juon kahvia”, sanoin ääneen, mutta nousin kuitenkin ja avasin. Työnsin samalla Minnin sivummalle.

Linda seisoi porrastasanteella.

Se yllätti. Hän yllätti minut näemmä aina. Helpotus ja yllätys. Katastrofin partaalta minut nykäistiin takaisin kielekkeen päälle turvaan.

Huh”, älähdin.

Hei”, Linda tervehti. Tervehdystä seurasi pieni, arka tai varovainen hymy.

Mistä nyt tuulee? ajattelin.

Hei”, vastasin. ”Mikä tuli? Muutos suunnitelmiin vai mistä syystä ette päässeet vielä lähtemään?”

Minni tunki päänsä ohitseni. Se halusi tervehtiä ja päästä haistelemaan Lindaa.

Mikä tää on?” Linda kysyi ja venytti ja vilkaisi minuun: ”Saanko tulla sisään?”

Saat. Ole hyvä.”

Väistin. Vedin oven kiinni hänen jälkeensä. Hän oli yksin. Se oli sentään hyvä.

Täällä haisee kahvi.”

Juotko?” kysyin. ”Jos keitän?”

Kyllä, kiitos.”

Menin ottamaan omistamani toisen kupin kaapista. Linda laski käsilaukun kädestään lattialle ja kyykistyi silittämään Minniä.

Kaunis koira”, hän sanoi. ”Kenen koira?”

Ei kenenkään. Saat sen, jos haluat.”

Lisäsin vielä, että löysin kulmilta.

Ihan totta?”

Ääni oli epäuskoinen.

Se oli tappelemassa ison bulldogin kanssa. Pelastin sen.”

Linda tajusi, että puhuin paskaa.

Sano oikeasti?” hän kysyi. ”Tiedät kai, että näissä asunnoissa ei saa pitää lemmikkejä? Se on ankarasti kielletty. Siitä on seurauksena sanktioita.”

Vastasin kuulleeni huhuja. ”Päätin kokeilla käytännössä pitääkö se paikkansa?”

Näpertelin puhuessani käytetyn suodatinpussin pois suppilosta. En ollut ehtinyt laittaa vielä roskapussia, joten jätin sen lavuaariin.

Anna, mä hoidan sen”, Linda tuli hätiin. ”Istu sä alas. En muistanut taas sun kättäsi. Voi itkut, sattuuko siihen?”

Ei”, valehtelin.

Istuin tuolille. Minni oli siinä vieressä virkkuna. Se pyöri nyt jaloissa, ensin minun edessä ja sitten haistelemassa Lindaa.

Sait kaverin”, sanoin.

Söpö koira. Minkä ikäinen?”

Ei mitään tietoa. Normaali-ikäinen.”

Mikä on sen tarina?”

Vedin henkeä: ”Pitkä ja polveileva.”

Kerro silti.”

Selitin ympäripyöreästi. Katselin Lindaa, kun hän laittoi näppärin sormin uuden suodatinpussin ja porot siihen. Olin puolikateellinen. Helppoa, kun on molemmat kädet käytössä. Oma kipsiulokkeeni vihoitteli. Siitä oli tullut häirikkö, jota puristi ja särki ja tykytti. Sillä ei tehnyt todella mieli yrittää mitään. Sen antoi olla mieluummin käyttämättömänä. En tiedä, mutta pelkäsin, että siinä oli jotain vialla, että hoitsut tai lääkäri paremmin oli rutannut sen huonosti paikalleen ja että käsi kertoi sen nyt omalla, selvällä tavallaan.

Linda keitti vettä. Hän hääri. Hän laittoi kahvin valumaan itselleen ja kysyi sitten kaataisiko hän minun kuppiini lisää?

Se käy”, vastasin.

Sä olet kalpea”, Linda totesi.

Olen niin vähän ulkona.”

Se oli käänteistä todellisuutta ja Linda arvosti sen hymähdyksellä. En saanut häntä sentään nauramaan.

Hän istui tuolille minua vastapäätä. Näin he, hän, Linda ja Jore olivat istuneet tässä varmaan aiemmin, erinäisissä yhteyksissä ja erinäisinä hetkinä, mutta nyt siinä olivat Linda ja minä. Ja tietenkin Minni, joka oli lattialla ja nojasi Lindan säärtä vasten.

Linda puhui sille: ”Vai olet sellainen koira, joka ei kelpaa kenellekään.”

Se ei ollut täysi totuus, vaikka toisaalta en tiennyt, mikä olisi sellainen? Voi olla, että Linda käsitti sanomani vikaan tai hän käsitti niin kuin käsitti. Kaikella luvalla.

Milloin sä aiot palauttaa sen?”

Huomenna. En tiedä. Huomisen jälkeen.”

Et ole ajatellut, että pitäisit sen?”

En.”

Eikö se juuri selvinnyt tai ollut selvillä, että se ei käy eikä onnistu.

Vaihdoin puheenaihetta ja kysyin, mikä oli hänen tilanteensa? En kysynyt suoraan, että mitä sä teet täällä, sillä Linda olisi saattanut ottaa sen väärin? En tiennyt miten hän suhtautui mihinkin? Tunsimme toisemme vuoden ajalta, mutta emme olleet pitäneet yhteyttä kokoaikaisesti, vaan satunnaisesti ja silloin tällöin. Luulin, että ymmärsin jossain määrin tätä nuorta naista, mutta myönsin samalla, että en läpikotaisin.

Lähdin läiskimään.”

Vai niin”, sanoin. Tarkastelin Lindaa. En tiennyt mitä hän tarkoitti sanomallaan?

Jätin Joren”, Linda selvensi.

Se oli jo suorempaa tarinaa. Nyökkäsin.

Nyökkäät”, Linda hymyili vinosti. ”Et sano mitään?”

En tiedä mitä pitäisi sanoa?”

Sä olet tyhmä. Sun pitäisi toivottaa mut tervetulleeksi.”

Hihna luisti meikäläisen päässä, mutta sain sen sanottua: ”Tervetuloa.”

Sanoin ja hymyilin. Tunsin itseni tyhmäksi, marionetiksi.

Mutta oikeasti?” Linda tivasi.

Mitä?”

Mitä sanot siitä, että mä lähdin Joren luota ja tulin sun luokse? Luitko sä sen mun kirjeeni?”

Luin.”

Mitä sä ajattelit siitä?”

En mitään.”

Sanoin niin ennen kuin ajattelin paremmin.

Helvetti. Olet sä tonttu. Taidan lähteä sittenkin Joren matkaan.”

Se oli aika oudosti sanottu.

Takeltelin ja selvitin, että olin lukenut hänen jättämänsä kirjeen, mutta en tiennyt siitä muuta.

Linda kallisti päänsä: ”Enkö mä tunnustanut siinä, että olen ihastunut sinuun? Taisin tuoda sen julki niillä sanoilla.”

Niin”, myönsin.

Ja sä et sano muuta? Mitä sun kuuluu sanoa tässä tilanteessa?”

Ryhdistäydyin: ”Sanon, että tunnen samalla lailla sua kohtaan.”

Virallisesti vai todellisesti?”

Onko niillä eroa?”

On. Toinen on kestävää laatua ja toinen vain pintaa.”

Linda katsoi minua silmiin odottavana. Hän kohotti kahvikupin huulilleen, mutta ei kääntänyt silmiään minusta.

Sitten se on todellista”, sanoin.

Että olen tervetullut ja mun kannattaa jäädä sun luoksesi?”

Kyllä.”

Mutta, se jatkui päässäni, mutta en päästänyt sitä sanaa suustani.

Selvä”, Linda sanoi. ”Mä karkasin Jorelta. Lentokentällä, kun viimeinen kuulutus tuli, jätin tavarat ja lähdin juoksemaan käytävää takaisin. Panin vauhtia.”

Nyökkäsin.

Miltä kuulostaa?”

Erikoiselta.”

>>>jatkuu>>>


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti