Repe(16)

 >>>jatkuu>>>  

ELIKKÄ koira on kadonnut. Hätäännyin ja hämmästyin, mutta toisaalta eikö se ollut hyvä juttu? Pääsin siitä eroon.

Ei ollut. Se oli luotettu hoitooni. Kukaan ei uskoisi minua, jos sanoisin, että minulta vietiin koira ensimmäisenä päivänä, ensimmäisellä kerralla, kun vein sen ulos lenkille ja sidoin hetkeksi kiinni polkupyörätelineeseen kaupan ulkopuolelle asioidessani sisällä. Palattuani kaupasta teline oli jäljellä, mutta ei Minniä.

Pasi ei uskoisi minua. Uskoisi, ajattelin ensin, mutta aloin epäillä heti perään, että ei ehkä sittenkään. Ei välttämättä.

”No, johan on tapaus.”

Katsoin ympärilleni. Pyörin siinä. Menin lähemmäs telinettä, mutta se ei muuttanut mitään. Koira oli poissa. Se on päässyt irti. Ei ole. Joku on vienyt sen.

”Johan on”, älähdin, kun tajusin sen. Niin se täytyi olla. Minni ei pyristelisi itse irti. Kuinka kauan olin ollut kaupassa? Kauemmin kuin piti. Silti, en ollut montaa minuuttia poissa ja sillä aikaa joku anasti sen.

Katsoin jalkakäytävää molempiin suuntiin, katua kokonaisuudessaan molempiin suuntiin ja myös raitiovaunupysäkkejä. Liikenne virtasi sykleinä ohitse, letka autoja kerrallaan, maailma eli ja jatkui entisellään muuten, mutta en nähnyt missään valtoimenaan juoksevaa koiraa enkä ihmistä liikkeellä taluttamassa koiraa, tiettyä normaalikokoista, mustavalkoista cockerspanielia.

Kävelin jalkakäytävää rakennuksen viertä seuraavalle, erkanevalle poikkikadulle. Pysähdyin tarkastelemaan tätä kapeaa sivukatua. Ei Minniä. Ei koiraa, koiria, ei ketään.

”Ihme juttu”, mutisin uudestaan. ”Mystistä.”

Palasin takaisin kaupan kohdalle ja jatkoin ohi seuraavan poikkikadun kulmaukseen. Nainen tuli siihen yhtä aikaa kultaisen noutajan kanssa. Hän hätkähti, säikähti.

”Anteeksi”, sanoin. ”Näittekö? Tuliko teitä vastaan mustavalkoinen cockerspanieli?”

”Ei. Ei tullut.”

”Kiitos.”

Kiitos mistä? kysyin itseltäni, kun nainen jatkoi matkaa. Odotin, että hän menisi kauppaan ja sitoisi minun laillani koiran ensin hihnasta kiinni pyörätelineeseen, mutta koira ja nainen kävelivät kaupan ohi.

Merkillistä ja käsittämätöntä. Mietin pitäisikö mennä uudestaan sisään kauppaan ja kysyä kauppiaalta näkikö hän, kun laitoin koiran kiinni telineeseen oven ulkopuolelle? Hän ei ollut nähnyt. Niin se sanoisi. Tuskin hän näki edes vilahdukselta ulos kaikkien ikkunaan liimattujen monien, päällekkäisten ja rinnakkaisten mainoslappujen lomasta.

Rauhoituin sen verran, että kysyin itseltäni toistamiseen pitäisikö minun suhtautua tähän onnenkantamoisena? Ottaa se sellaisena. Sydän kertoi kuitenkin, että ei pitänyt, ehdottomasti ei – se vastasi ennen kuin ehdin ajatella asian lopuun asti. Tässä testaantui ja tuli selväksi, mikä on minun suhteeni Minniä ja ylipäätään tällaista lemmikkikoiraa kohtaan?

Rauhoituin lisää. En ihmetellyt suhtautumistani. Käsitin, että minun pitää pysähtyä järkeilemään asiaa sen sijaan, että säntäilen suin päin edestakaisin. Säntäily, hosuminen, hermojen menettäminen, mikään niistä ei auta eikä paranna asiaa eikä muuta sitä tosiasiaa, että koira on hävinnyt. Järjellisesti ajatellen tapaus sisälsi kaksi erilaista teoreettista mahdollisuutta: Joko joku on ajanut autolla ohi ja varastanut vartioimattoman arvokoiran, tylysti, joku ammattimainen rikollinen tai sitten asialla on ollut amatööri. Ensimmäisessä tapauksessa voin suosiolla alkaa totutella ajatukseen, että koira oli ja meni, mutta toinen tapaus jätti monenlaisia mahdollisuuksia.

Miettiessäni mittelin katua ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Pälyilin koko ajan ympärilleni. Uskoin ja olin varma, että Minni on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Usko ja luottamus, jolla yritin pakottaa sitä toteutumaan, muuttumaan todeksi.

Nainen ja kultainen noutaja menivät edelleen tätä samaa jalkakäytävää pitkin kaukana edessäpäin, mutta muita koiria ja ihmisiä koirien kanssa ei näkynyt.

Järkeilin lisää: Koska olin ollut niin lyhyen aikaa sisällä kaupassa, henkilö, joka oletettavasti kaappasi Minnin, mielijohteesta, piruuttaan tai jostain muusta oudosta syystä, ei voinut mennä eikä piiloutua minnekään kauas. Olisin nähnyt hänet ja heidät kadulla. Todennäköinen selitys oli, että kyseinen henkilö livahti esimerkiksi juuri tähän samaan rakennukseen. Jompaan kumpaan rappuun. Tai johonkin viereisistä taloista. Haku rajautui.

Kaksi rappukäytävää. Ulko-ovet olivat lukossa. Tähystin sisään kummankin oven ovenlasista. En nähnyt ketään, en kissaa enkä koiraa. Tosin en odottanut edes mitään sellaista.

Seisoin paikallani ja pohdin teoreettista vaihtoehtoa, mitä tapahtuisi, jos lähtisin kävelemään tylysti kotiin päin, uudelle asunnolleni? Kuinka pian, kuinka monta päivää kuluisi ennen kuin törmäisin sattumoisin Minniin ja tämän uuteen isäntään tai emäntään?

Palasin kauppaan. Kassan takana oli vuorossa nuorempi nainen, mutta löysin kauppiaan, joka oli täyttämässä hyllyjä. Selitin hänelle mitä oli tapahtunut.

”Koira hävisi?” hän kysyi ja ihmetteli. Hän ei keskeyttänyt työtään, kädet kävivät miehen pohtiessa, nostivat uusia tuotteita hyllylle ja siirsivät niitä vanhempien taakse ja taputtelivat pinkkoja suoraksi.

”Kyllä. Sillä aikaa, kun olin kaupassa ostoksilla.”

Herra kauppias ei ollut törmännyt koskaan ennen sellaiseen tapaukseen.

”Tai ei muistu ainakaan mieleen.”

”Entä ne kaksi naista, jotka olivat kassalla ennen minua?”

”Mitä heistä?”

Kauppias vilkaisi meikäläistä. Hän hymyili ja naurahti puolittain.

”Noh?” kysyin. En nähnyt asiassa mitään huvittavaa.

”Noloa myöntää, mutta en saa päähäni keitä siinä oli? Pidin silmällä asiakasta, jota en ollut nähnyt koskaan ennen.”

Eli minua, käsitin.

”Niin”, sanoin. ”Ymmärrän, mutta ette siis muista siitä yhteydestä niitä naisia kassalla?”

Jututtaessani kauppiasta minulla oli koko ajan ikävä ja levoton olo siltä osin, että olin parhaillaan väärässä paikassa. En kyennyt pitämään silmällä samalla tapahtumia kadulla. En ollut samaan aikaan kahdessa eri paikassa.

”Kaksi naista?” kauppias yritti hahmottaa tilannetta.

Minulla oli kiusaus sanoa, että tässä hänen kaupassaan ei ollut mitään suurta asiakasryntäystä, pienenä vinkkinä, mutta mitä se huomautus auttaisi?

Aikansa arvottuaan herra kauppias muisti tilanteen ja henkilöt paremmin. Luulinko minä, että jompi kumpi naisista olisi vienyt koiran lähtiessään?

”En tiedä mitä kuvitella”, sanoin. ”Laitoin koiran kiinni pyörätelineeseen ja kun tulin kaupasta, se oli hävinnyt.”

”Jos se pääsi irti?”

Aivan. Arvasin, että tämä oli seuraava järkiselitys. Luovutin.

”Kiitos”, sanoin ja lähdin takaisin kadulle.

”Toivottavasti koira löytyy”, kauppias toivotti.

”Toivotaan”, vastasin.

Kannoin kaiken aikaa muovipussia ja ostoksia siinä mukanani. Onneksi niissä ei ollut mitään herkästi pilaantuvaa. Tulin taas ulos kadulle ja katsoin tietenkin ensimmäiseksi tyhjää pyörätelinettä ikkunan alla. Josko Minni olisi ilmestynyt takaisin? Ei ollut. Kukaan ei ollut palauttanut lemmikkiäni. Se ei tapahtuisi näin nopeasti. Sain varautua siihen.

Lampsin jälleen hitaasti rakennuksen viertä, hitaasti ja kiireettä. Ohitin toisen rapun oven ja vilkaisin kokeeksi lasin läpi. Ei ketään. Ei muutosta. Oma kuvajaiseni peilautui hetkeksi lasissa. Tulin rakennuksen kulmalle ja pysähdyin.

En ajatellut mitään. Koin tilanteen uskomattomaksi tai epäuskottavaksi.

Tiesin mitä tekisin seuraavaksi: Kävelisin kotiin, kirjoittaisin muutaman lappusen, koira kadonnut, pyydetään ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen ja veisin niitä strategisiin paikkoihin. Minulla oli lehtiö ja kynä. Pitäisikö palata vielä kerran takaisin kauppaan ja ostaa nastoja? Ei. Siellä ei ole välttämättä niitä. Pyydän naapuriapua.

Olotila helpottui kummasti.

Kuulin silloin metallisen, rautaisen vingahduksen. Ääni oli sellainen, joka lähtee vanhanaikaisesta rautaportista, sisäpihan portista, kun siitä kuljetaan. Nostin katseeni. Minni asteli edellä ja vanha nainen perässä. Nainen piti hihnasta vastaan.

Hullu tai hihhuli, ajattelin, mutta en katsonut naista, ihmistä, vaan kiinnitin huomion Minniin, koiraan. Hän oli kokenut seikkailun. Hänelle sattui ja tapahtui. Laskin käteni alemmas ja Minni kiskoi kiihkeämmin hihnaa ja oli seuraavassa hetkessä liehakoimassa jalkojani vasten.

Nainen oli arviolta viisikymppinen. Ei mikään kaunotar, mutta ei näyttänyt liioin miltään vanhuudenhöppänältäkään.

”Voi anteeksi”, nainen pahoitteli. ”Tämä on varmasti Teidän koira?”

”On”, vakuutin.

Nainen puhui vuolaasti. Käsitin puheesta, että hän poti jonkinasteista dementiaa. Naisella ei ollut nykyisin omaa koiraa, ei ollut ollut moneen vuoteen, mutta jotenkin hän luuli, että koira oli hänen koiransa. Ja se lähti hänen mukaansa, kun hän irrotti sen telineestä.

”Olen hirveän pahoillani”, nainen selitti. ”Ja häpeissäni. Kuinka kauan Te jouduitte odottamaan?”

”En kauaa.”

Kiitin naista, mutta hän puisteli yhä päätään.

”Kamalaa”, hän sanoi. ”Tällaista ei pitäisi tapahtua, mutta tapahtuu kumminkin.”

”No, ei tässä käynyt kuinkaan”, lohdutin. ”Kiitos, vielä kerran.”

”Ei mitään.”

”Löydättekö nyt takaisin kotiinne?” huolehdin.

Nainen uskoi löytävänsä.

”Te suhtaudutte niin herttaisesti.”

Sellainen minä olen, herttainen luuseri.

Livahdimme varkain ja vähin äänin porraskäytävään, rikostoverit. Keikka heitetty. Raput ylös ja äkkiä sisälle. Kukaan ei tullut vastaan tällä kertaa.

Laitoin maidon, piimän, jugurtin ja muut jääkaappiin. Jätin maksalaatikon tiskipöydälle ja ristikkolehden ja kynän keittiön pöydälle. Minni seurasi tekemisiäni. Osoitin sille keittiön lattialla olevaa vesikippoa.

”Ole hyvä.”

Kipossa oli vettä jäljellä. Minni haistoi sitä. Lähdin kävelemään eteisen läpi omaan huoneeseeni. En tiedä miksi? En ollut lukinnut sen ovea lähtiessämme, koska hallinnoin tätä asuntoa yksikseni. Kynnet rapisivat perässäni.

Pysähdyin.

”Olisit juonut rauhassa”, sanoin. ”Vai oliko vesi vanhaa, lämmennyttä?”

Minni katsoi minua. Se odotti käskyjä isännältään. Ehkä se ei luottanut tilanteeseen? Ehkä se pelkäsi, että saattaisin hävitä taas milloin hyvänsä tai että taas joku tuntematon iskisi siihen kiinni ja taluttaisi pois?

Kokeilin. Palasin keittiöön, tyhjensin koirankipon, laskin siihen uutta, kylmää ja raikasta vettä ja laskin lattialle. Istuuduin itse pöydän ääreen. Linda ja Jore olivat joko jättäneet sen, keittiönpöydän ja tuolit tai ne kuuluivat talon kalustoon.

Minni kastoi kuononsa uudelleen vesikipossa, teki sen näön vuoksi, pikaisesti ja ohimennen. Päättelin, että neiti koira ei ollut ilmeisesti janoinen.

”Selvä”, sanoin sille. ”Puramme muuttokuorman. Ymmärrätkö sellaisesta mitään?”

Petasin sängyn. Aloitin siitä. Aluslakana ja pussilakana. Peiton pujottaminen yhdellä kädellä pussilakanan sisään vei hyvän aikaa. Minni seurasi tapahtumaa. Tyyny oli helpompi survoa liinan sisään. Olin saanut ehkä tarvittavaa kokemusta.

Minni tuli peremmälle, kun se huomasi, että aioin viipyä tässä ikkunallisessa huonekomerossa.

Kännykkä hälytti: Pasi.

Istuin nojatuoliin ennen kuin vastasin: ”Vielä hengissä. Mitä sinne?”

”Ei erikoisempaa. Olet yrittänyt soittaa?”

”Kuka mahtoi laittaa kännynsä kiinni?”

”Akku loppui.”

”Älä yritä. Tuo on liian vanha selitys.”

”Mutta tosi.”

Pasi kysyi miten Minni viihtyi?

”Tuossa se istuu lattialla.”

Ajattelin, että minun ei kannata välttämättä mainita ja mainostaa, että hukkasin neiti koiran kertaalleen tässä välissä? Se ei ollut meriitti.

>>>jatkuu>>>