>>>jatkuu>>>.
Olen ollut kirjamessuilla vierailemassa aina yksityishenkilönä, en toimittajan ominaisuudessa, mutta toisaalta toimittaja ei ole koskaan täysin vapaalla. En tiedä mitä pitäisin tilanteesta, jos minut määrättäisiin tai nykyisessä tilanteessa, jos minulta tilattaisiin analyysi tai reportaasi kirjamessuilta? Menisikö tästä tilaisuudesta maku tai se paras, mitä siinä on, jos sinne pitäisi mennä töihin?
Vuokraa minut, lehtinen esitti.
”Mitä?” kysyin. Hämmästyin. Seisoin esite kädessä. En osannut lähteä paikaltani ja Irokeesi tarttui tilaisuuteen ja alkoi myydä: ”Tarvitsetko seuraa messuilla käymiseen? Sitä tämä tarkoittaa.”
Niinkö? En. En todella. Se oli ensimmäinen ajatukseni, mutta välittömästi seuraavana tuli myötätunto tätä seuraansa kauppaavaa naisolentoa kohtaan. Naisellista heikkoutta naismaiselta mieheltä. Olin mies vielä silloin.
”Joo”, sanoin ennen kuin oikeastaan edes sanoin mitään.
Irokeesi lähti siitä paikasta mukaani. Hänellä oli iso käsilaukku ja hän tunki esittelylehtinivaskan sinne.
”Sun ei tarvitse käydä missään?” kysyin.
”Missä missään?” Irokeesi kysyi takaisin. Hän hymyili.
”Ilmoittautumassa”, vastasin. ”Toimistolla sanomassa mihin menet.”
Projekti ei ollut niin virallinen eikä niin kankea. Eli lähdimme jatkamaan kulkua yhdessä, rinnakkain. Ensimmäinen kerta kirjamessuilla, tajusin, kun minulla oli siellä kaveri mukana. Se häiritsi, mutta toi samalla myös uutta kokemusta ja uudenlaista tuntumaa.
Laskeuduimme vaitonaisina leveän portaikon alas messualueelle ympärillämme vellovaan tyypilliseen ruuhkaan ja äänten sorinan keskelle. Alhaalla väistyimme vaistomaisesti pari askelta sivuun itse ihmisvirrasta. Desibelejä riitti ja väkeä.
”Mitä seuraavaksi?” kysyin.
Olen sellainen kyselijä.
”Sinä ohjaat”, Irokeesi vastasi ja perään hän älysi esittäytyä: ”Niin, tuota, mun nimi on Kulta. Kulta Kimono.”
”Anteeksi?” hämmästyin.
Kulta hymyili: ”Kulta Kimono on taiteilijanimi.”
”Aivan. Ymmärrän.”
”Pidätkö siitä?” hän kysyi. ”Vai onko se naurettava?”
”Ei suinkaan”, sain vastattua. ”Minä olen Siskoveikko Suomi. Se on myös taiteilijanimi. Tai sekä taiteilijanimi että oikea, virallinen nimi.”
”Hauska”, Kulta nyökki.
En ollut varma asiastani. Nimimuutos oli tuolloin vielä vaiheessa, mutta käytin sitä jo, opettelin siihen.
”Sopiiko, jos menemme ensin kahville?” esitin. Minun oli saatava rauhoittua aluksi ja koota itseni. Minuun oli liitytty.
”Sopii. Mä seuraan sua, mutta jätän kahvin väliin.”
”Jokin syy?” kysyin.
”Rahat tiukilla.”
”Ei väliä”, tokaisin. ”Mulla on tarpeeksi rahaa. Mä olen sellainen rikas tyttö parka.”
Selvitimme tiemme salin läpi sen toiselle laidalle, jossa on parvella kirjamessujen vakiokuppilani. Siellä on varsinaisen myyntitiskin ja keittiötilojen takana parkkipaikalle antavan ikkunaseinän ääressä pitkä tiskintapainen korkeine baarijakkaroineen. Lukija saattaa jopa tietää paikan.
Tunkeuduimme sinne tänne säntäilevien kirjahullujen, juoksevien nuorten koululaisten ja eriasteisten julkimoiden muodostaman parveilun ja kerrosten läpi, jonotimme toistaiseksi vielä lyhyen letkan mukana kahvit ja tortut ja johdatin seuralaiseni ikkunaseinustalle.
”Hieno paikka”, hän kehaisi. Irokeesi. Kulta, muistutin itseäni. Kulta. Et voi unohtaa sitä. Sinulla ei voi olla niin huono muisti. Kulta Kimono, seuralaiseni kirjamessuilla.
”Tyttöraukka?” Kulta sanoi seuraavaksi.
Oletin, että se oli jonkinasteinen kysymys: ”Näytän pojalta, mutta olen mieleltäni tyttö.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Sateenkaarikerhoa?”
”Väljästi tulkiten.”
”Anteeksi, tarkoitus ei ollut olla millään muotoa loukkaava.”
”En loukkaantunut.”
Tyttöraukka, jonka sanoin harkitsemattomasti ja ajattelemattomasti, toimi katalyyttinä seuraaville kysymyksille ja vastauksille, vastakysymyksille ja täydentäville, syventäville vastauksille.
Poimintana minulle selvisi, että Kulta oli ensimmäistä kertaa kirjamessuilla.
”Miksi?” ällistyin. ”Tarkoitan miksi vasta nyt?”
”Olen mieltänyt tämän pelkäksi kaupalliseksi hapatukseksi, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisen kulttuurin kanssa.”
Kulta katsoi sen sanottuaan merkitsevästi ja viitteellisesti ympärilleen ja lisäsi huomaavansa olleensa oikeassa: ”Täyttä kaupallisuutta.”
”Sekä että”, väitin erimielisenä.
”Kaupallisuutta”, Kulta toisti. Hänen silmänsä sädehtivät kuitenkin eli ilme oli ristissä kommentin kanssa. Silmissä pilkehti hymy. Kulta ei ollut vihainen eikä suuttunut. Hän ei puhunut vihaisena eikä suuttuneena. Hän oli lempeä ja ymmärtäväinen ihminen.
Teen ja tein tällaisia tulkintoja, koska teen niitä aina. Se on syvässä minussa, minun feminiinisessä luonteessani. Se on erottamaton osa minua. Olen oppinut ja tottunut siihen. En mene minnekään ilman omaa luontoani.
Kysyin mistä tämä seuralaispalveluidea oli peräisin? mutta Kulta ei tiennyt. Tai hän oletti, että kyse on jonkun päättötyöstä.
Katsoin häntä: ”Mikä saa sut ajattelemaan niin?”
Olankohautus: ”Oma päättötyöni.”
”Ja mikä se on?”
Se oli vielä avoin. Hän kertoi opiskelevansa taidegrafiikkaa, taidetta laajemmassa mielessä, mutta hän oli suuntautumassa taidegrafiikkaan.
Päästyään näin pitkälle Kulta tunnusti, että tämä, mitä hän piti tällä hetkellä tärkeimpänä ja varsinaisena päämääränään, on tietenkin totta vain tällä hetkellä.
”Tilanteet elävät.”
”Niinkö?”
Puhuimme, katsoimme toisiamme, ulos parkkialueelle ja sen yli parkkitaloa ja näkymää sillä suunnalla. Astioiden kilinää kuului takaamme ja kahvilan viereisen lavan ohjelmaa, joka täytti äänitilan yleisen hälyn päällä. Monikerroksisia ääniä. Väliin kuului kuin riekaleina yksittäisiä sanoja ja keskustelunpätkiä, kun muita kahvilavieraita kulki ohitsemme.
”Pidän tästä kokonaisuudesta”, tunnustin.
Kulta Kimono nyökkäsi. Ehkä hän ei halunnut toistaa toistamistaan omaa kantaansa tai ehkä hänen asenteensa oli lientynyt? Lientymässä.
”En pyydä ketään pitämään siitä samalla lailla”, täsmensin.
”Meni perille.”
En tarkoittanut sitä niin. En ollut ympäripuhumassa häntä enkä ketään. Minulla ei ollut sellaista missiota.
”Sanoit, että olet kirjamessuilla ensimmäistä kertaa?” palasin alkuruutuun.
”Niin.”
Kulta varmensi, että näin on. Hän oli täällä ensimmäistä kertaa ja lisäksi meikäläinen oli ensimmäinen, jolle hän ojensi esitteensä.
”Sain olla ensimmäinen”, hymyilin.
”Kyllä.”
”Sä olit vasta tullut siihen?”
”Niin.”
Hän oli vilkaissut missä olisi paras paikka tehdä tätä hommaa, valitsi mieleisensä kohdan, tajusi oikeastaan heti, että oli valinnut kehnosti, tajusi joutuneensa ruuhkaan, mutta hänellä oli kuitenkin esite kädessään ja hän ajatteli, että olisi ihan hyvä, jos pääsisi niistä eroon nopeasti.
”Sä tulit ensimmäisenä vastaan”, Kulta jatkoi selitystä. ”Tai ei varsinaisesti vastaan. Minä seisoin paikallani ja mietin, että mitä tämä ihmistungos tarkoittaa ja sitten sinä seisoit kuin tilauksesta edessäni ja mä ojensin käteni ja lehtisen. Tunsin olevani ikään kuin jokin uskonnollinen hihhuli jakamassa uskon sanomaa ja nyt sitten olemme tässä. Hengästyttävää.”
”Kyllä.”
>>>jatkuu>>>
