Kun kuu kääntää kasvot(17)

>>>jatkuu>>>  

 

Kierrätin äitiä valtakunnassani ja toin viimeiseksi keittiöön. Isäntäemäntä, emäntäisäntä toimi. Moitteettoman kohteliaana: ”Juot varmaan kahvia, jos keitän?”

”Kiitos. Voin juoda.”

Vastaleivotut ja -paistetut korvapuustit tuoksuivat, mutta niin pitkälle kykyni ja mielistelyviettini ei riittänyt, että olisin kehunut niitä.

Ajattelin muuten, kaiken ohessa, onko lääkäriasemalta oltu yhteydessä vanhempiini? Oliko se mahdollista? Katteeton epäilys, jonka kiistin mielessäni: Heillä oli vaitiolovelvollisuus. Suoja yksityisyydelle. Kuinka vahva suoja? Onko se samaa lajia kuin vakuutukset, jotka lupaavat enemmän kuin mihin niistä on tosi paikassa?

Joimme kahvia. Istuimme vastatusten toinen toisella puolen pöytää ja toinen toisella. Tuoleja oli ne kaksi. Niistä saattoi valita, vaikka en olettanut enkä odottanut, että kukaan tunkisi minun puolelleni pöytää, pyhälle alueelleni, pöydän ja tiskipöytä-hella-jääkaappi -yhdistelmän väliin, joten valintaa ei ollut todellisuudessa. Askeettisuus lisäsi tunnetta siitä, että tämä tila on vankilan tapaamishuone tai kasvatuslaitoksen, mielisairaalan, sairaalan, ylipäänsä julkishallinnollisen laitoksen varustama ja tarjoama tila kahden henkilön kohtaamista varten. Vain valvoja puuttui. Mutta olihan se, ylimmäinen valvoja, Hän, joka näkee kaiken ja joka on joka paikassa ja joka hetki, jokaisen mielessä ja jokaisen yksilön kaikissa olemassaolevissa ja -olleissa soluissa.

Älä rienaa, moitin itseäni.

Äiti puhui: ”Ihmisellä pitää olla ystäviä ja seuraa. Mietiskeletkö sä vai odotatko sä jotain?”

Odotan? ajattelin. Kyllä. Äiti ajatteli fiksusti.

”Olen palaamassa työelämään”, vastasin lyhyesti rohkaisuna.

”Tiedän”, äiti sanoi. ”Uskon näin.”

”Niin.”

Kohotimme kahvimaljojamme, mutta emme kilistäneet niitä. Nautimme leivonnaisia. Selkärangassa asti tykytti käsky, että minun piti sanoa jotain pullista.

”Hyviä”, pakotin kurkustani.

”Kiitos.”

Äiti, kaikki äidit varmaan, oli kiitollinen vähästä. Sama juttu kuin Kulta Kimonon kanssa, vaikka he ovat, olivat muuten niin erilaiset: Tunsin vaivautuneisuutta näiden kanssakulkijoitteni edessä kuin ansaitsemattoman kiitoksen ja suosion hetkellä.

”Isä lähetti terveisiä.”

Isä, laskin. Aloin ja ajattelin pitää lukua kuinka monta kertaa äiti mainitsee isän, miehensä. Äiti ei tullut toimeen ilman isää. Tämä oli henkisenä ulokkeena joka hetki äidin mukana. Se tarkoittaa, että ihminen kiintyy toiseen, toisiin tai johonkin ja se kiintyminen on melkein täydellistä. Puuttuu vain, että nämä erilliset ihmiset ja ihmiset ja esineet hitsautuisivat fyysisesti kiinni toisiinsa. He hitsautuisivat, jos se olisi mahdollista. Ja henkisesti he ovat samassa kohtalon kärryssä ja joka vierii ajan päättyvässä päättymättömässä virrassa.

”Sanoinko jotain huvittavaa?” äiti kysyi.

”Kuinka?”

”Sä hymyilit. Ei haittaa, ihan hyvä. Ajattelin vain, että sanoinko mielestäsi jotain erikoisen huvittavaa?”

”Ei.”

En sanoisi niin, jatkoin mielessäni. Ja kehotin itseäni olemaan tarkempana, valppaana. En ollut terässä, tiedostin sen. En liioin terästä ja olin valmis myöntämään puutteen myös tältä osin. En ollut toivonut tätä äidin visiittiä. Ajattelin, että minulla olisi pitänyt olla enemmän aikaa valmistautua siihen. Mutta mikä aikamäärä olisi ollut riittävä? Puoli vuotta tuntui lyhyeltä ajalta. Kaksi vuotta, olisiko se ollut sopiva valmistautumisaika?

”Käytkö sä missään?”

”Käyn.”

”Äitinä mä pelkään, että sä olet masentunut.”

Tajusin, että kyyneleet olivat lähellä, äidillä.

”En ole”, kielsin. ”Valmistelen kirjaa.”

Perhana, kirosin perään mielessäni. Annoin sittenkin äidin maanitella minut lörpöttelemään. Sitä paitsi en ollut aikeissa kirjoittaa kirjaa. Se oli enemmän sellainen sanonta, mutta tietenkin joidenkin mielestä puhdas valhe.

”Ai. Aika hyvä.”

Sana aika huvitti minua. Olin saanut äitini tyrmistymään. Ei ollut hyvä eikä toiveissa, että olisin vain, mitään tekemättä, mutta ei ollut välttämättä parempi vaihtoehto, vaikka kirjoittaisin jotain. Ovatko kirjailijat pöhköjä? Todennäköisesti. Mitä he tavoittelevat? Tuulentupia.

Äiti oli huolissaan ja murheissaan, vaikka olin siististi ja asiallisesti siistissä asunnossani. En ollut päissäni, en krapuloissa, mutta olin tietenkin epätavallinen sikäli, että olin vaihtanut, vaihtamassa sukupuolta. Keskustelunaihe, jota karttelimme molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta. Tämä yhteydenpito oli ilmankin nihkeää tai kenkkua.

”Mitä se käsittelee?”

Minulta vei hetken käsittää mitä äiti kysyi.

”Se on työn alla.”

Äidin silmät räpsyivät: ”Myös aihe?”

”Myös.”

Nousin kaatamaan toiset kupilliset. Äiti teki kädellään kieltävän eleen, kun hänen kuppinsa, mukinsa oli puolillaan. Muistin siitä, että äiti käytti maitoa kahvin kanssa. Etikettivirhe. Olimme jo juoneet kupilliset kahvia ilman lisukkeita.

”Mustana?” kysyin nyt. Pahoittelin: ”En älynnyt kysyä äsken otatko maitoa kahvin kanssa, sokeria?”

”Jos on.”

Sain tervetullutta askarrusta, kun laitoin kahvikannun takaisin paikalleen, otin maitotölkin jääkaapista ja toin pöytään.

”Laktoositonta”, sanoin.

”Kelpaa.”

”Hienosokeria, palasokeria?” kysyin seuraavaksi.

”Kumpaa vain.”

Minulla oli palasokeria, jota otin ja keräsin taskuuni, kun kävin ulkona kahvilla. Niitä annospaketteja oli pienessä savikulhossa, löytö kirpputorilta. Kulho, jota kiersi maalattu käärme. Nostin sen siltään äidin eteen.

”Hieno”, äiti huomioi heti. Hän rapisteli kaksi sokeripalaa irti pienestä paperikääreestään ja tajusin, että lusikka puuttui, joten nousin jälleen, otin pikkulusikan vetolaatikosta ja ojensin äidille.

”Ole hyvä.”

”Kiitos. Sulla on kaikki niin hyvässä järjestyksessä täällä.”

”On”, vastasin.

”Ota vielä pullaa”, äiti kehotti.

”Kiitos, riittää”, vastasin.

”Laita ne jonkin kelmun alle, niin ne pysyvät tuoreempina.”

”Kyllä.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

    

Taivas on vaihtelevasti pilvessä, kolme astetta lämmintä puoli tuntia sitten, kun katsoin talon mittaria. Ei tuule. Lunta on jäljellä ikkunamaisemassa vain niillä kohden, jonne sitä on aurattu talvella kasoiksi. Helena valmistautuu lähtemään aamusauvakävelylle. Eilen nautimme iltapäiväkahvit parvekkeella eli avasimme parvekekautemme. Lämpöä oli siinä vaiheessa kahdeksan astetta, mutta lämpötila kipusi korkeimmillaan neljääntoista asteeseen. Tein kirjastoon varauksen kolmesta kirjasta, joita ei ole Luumäen Pääkirjastossa. Outi Nyytäjän kolmeosainen kuunnelma, Arthur Millerin näytelmä ja samasta miehestä tehty elämäkerta, jonka toisena suomentajana on Kalevi Nyytäjä. Sama kääntäjä on painanut puumerkkinsä Doctorowin kirjaan Maailmannäyttely, ääneenlukukirjamme, jota jatkoin eilen kahden tunnin ajan. Kirjassa tuntuu omaelämänkerrallinen aines. Olemme lukeneet sitä nyt melkein kaksi kolmasosaa ja tässä vaiheessa kertoja-päähenkilö on kahdeksanvuotias. Lukiessani olen samassa tutussa maisemassa kuin monissa muissakin lukemissani kirjoissa, Lappeenrannan Sammonlahdessa, siinä kadunkohdassa, josta pääsee ajamaan autolla matonpesupaikalle Saimaan rantapuistoon. Rantaniitynkatu. En ole varma nimestä. Jostain syystä toiset paikannimet painuvat mieleen paremmin ja helpommin kuin toiset. Tietenkin lisähankaluutena on unohdus. Se vaivaa.

Terveisiä Taavetista

   

Luin eilen loppuun Mika Waltarin historiallisen romaanin Turms kuolematon. Kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tänä vuonna. Pidin kirjasta. Osin koen sen samanlaisena kuin Sinuhe egyptiläisen, sikäli mitä muistan Sinuhen kirjoitus- ja esitystyylistä. Siitä on aikaa, kun luin Egyptiläisen ensimmäisen kerran ja hieman vähemmän aikaa, kun luin sen uusiksi. Sinuhessa ja Turmsissa on molemmissa elämänfilosofisia totuuksia ja tyyli muistuttaa nuorten seikkailulukemistoa. Hyviä ideoita ja rakenteita on esimerkiksi, että Turms sormeilee nahkapussiin elämänsä varrella keräämiään kiviä, jotka todistavat päähenkilölle tapahtumista. Mutta vain herkät ja herkistyneet voivat ja heillä on kyky kuulla kivien kertomaa. Päähenkilö on kuolematon eli palaava, se selviää heti alussa, mutta tätä kuolemattomuutta, enteitä ja loitsimista ei käsitellä liikaa eikä häiritsevän yksityiskohtaisesti. Naiset ja jumalaiset naiset saavat miehen pään pyörryksiin eikä hän ole enää oma itsensä eikä hallitse täysin itseään eikä tekemisiään ollessaan kauniimman sukupuolen vaikutuksen alaisena. Elämänmittaisten seikkailujen, kuolettavien merimatkojen ja haavaisten sotatantereitten jälkeen, neljäkymmenvuotiaana Waltarin Odysseus -sankari voi palata kadoksissa olleeseen kotiin ja alkaa loppuelämänsä jonkinmoisena tietäjänä ja hallitsijana. Tämän päätösvaiheen kirjailija kuvaa verraten lyhyesti, mutta kuitenkin samaan tasaiseen, verkkaiseen ja vankkumattomaan tyyliin. Loppumetreillä Waltari kirjaa myös mielestäni tarpeettomana lisävärityksenä selvemmin mihin yksittäisiin taikatemppuihin tietäjätaitaja pystyy, mutta se karistetaan mielestä ja kirjailijatekijä onnistuu kokoamaan kertomuksen ja juonen langat takaisin käsiinsä ja tekee täydellisen alastulon. Lopussa kaikki on seesteistä, tyyntynyttä, kliseiset langanpätkät on solmittu ja tekstikudos on yhtenäinen ja kelvollinen kangas. Tai kangastus. Voi sulkea kirjan.

Terveisiä Taavetista

 

Eilen Taavetissa tuuli ja satoi räntää. Tyypillinen pääsiäissää vai onko se vappusää. Viime viikolla, kun katsoimme televisiosta Bayern Münchenin ja Paris St Germainin välistä Mestarien liiga -jalkapallo-ottelua, Münchenissä satoi räntää. Siellä myös eikä vain täällä. Erätauolla huoltomiehet lanasivat jollain verkolla lumet pois. Muutama päivä sitten uutisissa näytettiin, mitä toimia viininviljelijät ovat tehneet pelastaakseen satonsa takatalven pakkasten yllätettyä: Pieniä roihuja oli palamassa pimeässä viiniköynnösistutusten rivien väleissä. Se näytti siltä kuin viljelijät suorittaisivat joitain pakanallisia menoja sääjumalien lepyttämiseksi. Toisessa uutiskuvassa sadettajat suihkuttivat vettä köynnöksille. Eilen El Classico -ottelussa, Madridissa, lämpötila oli ottelun alkaessa kuusitoista astetta, mutta jossain välissä siellä alkoi sataa ja tuulla ja toisella puoliajalla pelaajat kastuivat läpimäriksi ja lämpötila aleni lähelle kymmentä astetta. Kolea ja tuulinen kevätsää koettelee Eurooppaa. Meillä säätieto ennustaa toistaiseksi tänne Salpausselän tienoille lähipäivinä plusasteita, vaikka öisin käy lähellä nollaa. Kevättä kuitenkin, päivä valkenee aamu aamulta varhemmin ja ilta pitenee. Odotamme, että näemme minä auringonpaisteisena päivänä ja hetkenä hyvänsä ensimmäiset, keltaiset kukkivat leskenlehdet.

Kun kuu kääntää kasvot(16)

 >>>jatkuu>>>  

Profeetta laskeutui huutelemaan viisauksiaan vuoreltaan.

Isä menetti poikansa, oletan, mutta äidillä taisi olla nyt molemmat, ainakin puoliksi, sekä poika että tyttö. Äidin poika oli melkein tyttö.

Isä ei ollut äidin mukana enkä edes odottanut enkä olettanut sitä. Asumme vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä toisistamme, mutta äiti vieraili nyt ensimmäisen kerran uudessa kodissani. Isäni ja isovanhempani eivät ole käyneet täällä. Isovanhemmiltani veisi vajaan tunnin kulkea julkisilla ovelleni. Olen asunut nykyisessä asunnossani melkein puoli vuotta. Niin aika vierii. Vierii kosketuksitta.

Ajattelen, että vaikka asuisimme tässä samassa kerrostalossa, äiti olisi tullut käymään vasta nyt. Hänellä ei ollut asiaa ennen. Jäin miettimään sitä teoreettista tilannetta, jossa asuisimme isona perheyhteisönä samassa isossa lukaalissa sekä vanhempani, isovanhempani että minä, viiden kesken. Olisiko silloin mahdollista sivuuttaa toisensa huomiotta? Oletan, että siinä mallissa se ei onnistuisi, mutta nykymuodossa kyllä. Nykymaailmassa yhteydet ovat helpottuneet ja välimatkat lyhentyneet, lyhentyneet sikäli, että välinkulku on nopeutunut. Viimeisenä silauksena nettiyhteys on vauhdittanut ja nopeuttanut asioita ja lopullisen kuoliniskun on antanut aina ja kaikkialle mukana kulkeva, jatkuvasti päivystävä ja yhteyttä pitävä älypuhelin.

Luulisi, että olisimme yhteydessä puhelimitse päivittäin, ei välttämättä puhuen, mutta tekstaillen ja lähettäen kuvaterveisiä, mutta kun yhteydenpito on näin täysin vaivatonta ja puoliautomaattista, siitä tulee näemmä myös tarpeetonta.

Vai onko selitys se, että juuri minuun ei haluta tai ei uskalleta pitää yhteyttä? Olenko arvaamaton ja siksi vaarallinen tai ei-toivottu?

”Kiva keittiö”, äiti kehui, kun laitoin kahvia tulemaan. Mittasin porot, painoin keittimen päälle ja nostin mukit pöytään.

”Mulla ei ole varsinaisia kahvikuppeja”, sanoin.

”Ei mitään”, äiti vastasi. ”Ei haittaa.”

Käännyin ottamaan lautasen tiskikaapista. Äiti oli tuonut itse leipomiaan korvapuusteja tuliaisiksi ja aioin nostaa ne lautaselle ja pöytään.

Hän puhui selälleni: ”Sulla on vain kaksi tuolia.” Väli: ”Keittiössä.”

”Niin”, vastasin. ”Tämä on varmaan monien mielestä aika askeettista.”

Minun keittiöni on siisti ja kunnossa, samoin koko asunto. Kuten sanoin ja kerroin. Keittiö ei ollut mikään kaatopaikka. Äidillä ei ollut varmaan mitään huomautettavaa siitä puolesta.

En istunut vielä, koska kahvi oli vasta tulossa. Yritin olla kuitenkin niin, etten vaikuttaisi epäkohteliaalta, ettei äidistä näyttäisi eikä tuntuisi, että odotin vain hänen lähtöään. En odottanut, mutta en ollut odottanut hänen tuloaankaan.

”Sun kirjoituksia ei ole näkynyt?” äiti kysyi, totesi. Hän ei katsonut minua kohti, vaan kaikkea muuta. Olimme samanlaisia, välttelimme katsekontaktia. Olimme kaksi villipetoa, jotka on työnnetty samaan häkkiin ja jotka kiertelevät toisiaan vaanien ja esittävät kuin eivät pitäisi toisiaan silmällä.

Oliko tämä jotain atavistista käyttäytymistä tai vaistotoimintaa, astetta pitemmälle kehittynyttä kuin pelkät refleksit? Mahdollistavatko tietokoneet ja niiden apulaitteet sen, ettei ihmisen tarvitse olla enää niin tietävä eikä viisas? Taidot menivät jo edellisellä kierroksella, kun koneet ottivat vallan mekaanisissa työtehtävissä. Seuraavana portaana kehityksen vääjäämättömässä kulussa on ihmisaivojen näivettyminen. Niitä tarvittiin aikansa, mutta se aika kuuluu historiaan.

”Sä et ole enää toimittajana?” äiti kysyi ja totesi seuraavaksi.

”Olen”, vastasin. ”Teen töitä freelancena.”

”Tyydyttääkö se sua?”

Äiti, isä, isovanhempani, he kaikki tiesivät, että olin voittanut Jackpotissa ja tiesivät sen myötä, että olin rahallisesti turvatussa asemassa. Varaus: Olin turvallisessa asemassa niin kauan, kun en hölmöillyt. Olin omaisuuden haltija, riippumaton ja rahakas, mutta silti jäi jäljelle mahdollisuus, että menettäisin typerästi toimien kaiken. Antaisin jonkun huijata rahat minulta tai varastaa.

Tuskin vanhat ja isovanhat ajattelivat aivan näin, mutta olihan heillä silti huoli siitä miten poika, poika tai tyttö, pärjäsi siinä pelottavassa joutilaisuudessa, johon hän näkyi mieltyneen.

Oliko äidin käynnin perussyy olla tiedustelijana? Hän halusi sitä tietenkin itse, mutta oliko hän silti luonani käymässä myös muiden uteliaina silminä?

”Sulla ei ole astianpesukonetta?”

Olin odottanut milloin hän huomaisi sen.

”En tarvitse sitä”, sanoin. ”Tiskaan mielelläni käsin.”

Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä vastakysymys ja ihmetellä mitä tiskattavaa minulla on?

Viimein, kun he saivat kaiken kuntoon, kun astianpesukonekin oli saatu, rahdattu perille ja asennettu paikoilleen, he pysähtyivät naureksimaan, mitä he sillä tekivät, kun heillä ei ole astioita ja kun he eivät käytännössä ikinä syö kotona? Koti, mikä paikka se on? Eikö koti ole kaikkialla, jossa ihminen kokee olevansa kotona. Koti on enemmän kokemus kuin tila.

”Isä on seurannut lehdistä, mutta sun juttuja ei vain näy.”

”Tilapäistä”, vastasin.

Puhun äitini kanssa periaatteella, että vältän kaikin keinoin joutumasta sekaantumaan pitkälliseen sananvaihtoon. Olen harjoittanut sitä tyyliä vuosia. Lukija muistanee, että olen kahdenkymmenkahdeksan, aika vanha siis. Ja yhtä aikaa suhteellisen nuori. Keskustelija kanssani voi kokea niin, että olen ollakseni tai ylimielinen, mutta en tiedä voinko asialle mitään? Voisin, mutta silloin takertuisin johonkin pitkään sananvaihtoon ja jonka lopputulema ei olisi välttämättä sen parempi tai toivottavampi.

Esimerkiksi ajattelin siinä tiskipöytää vasten nojaten, että toimittaja on kuin sieni. Niin hulluja. Sienen syvin olemus on maassa piilossa oleva rihmasto ja se osa, joka näkyy, vaihtelevin ajoin, on itiöemä, sienen yksi osa, lyhyenä ilmiönä ja ilmiasuna, näyte sientä. Samaa voi sanoa toimittajasta ja miksi ei ylipäätään kirjailijasta ja kulttuurin tuottajista. Heidän tuotteensa on vain pieneltä osin näkyvissä kulttuurin kentässä ja sen kuluttajille. Valtaosa kulttuurityöstä on pinnanalaista. Valtaosa siitä on tehty ennen kuin itse tuotos on näkyvissä.

Ymmärrän, sitä voisi verrata myös suoleen. Teen kuitenkin varauksen: Kulttuurin tuottamisessa on väliin niin pitkiä ummetusvaiheita, että siinä suoli-ihminen ehtii kuolla monta kertaa ennen kuin pökäle heltiää.

Olisin voinut sanallistaa näitä ajatuksia äidille, pyrkiä siihen, että hän ymmärtäisi tai antaisi periksi ja olisi ymmärtävinään, mutta siinä oli vaara, että keskustelu pitkittyisi. En ollut pitkittämässä puheitamme, en taholtani.

Outo toimittajatyyppi: Ei harrasta monisanaisuutta. Taidan olla valinnut väärän alan? Ensi kerralla pitää olla tarkempi.

Äiti on minua lyhyempi. Meillä on päänmitta pituuseroa.

Halasimme, kun hän tuli. Hän astui eteiseen ja tarrasi minuun ja kiedoin käteni hänen selkäänsä. Kaikki hyvin, älä ole huolissasi. Eikö se ele viesti sitä? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Kahdeksan astetta pakkasta. Tyyntä. Muutamia pilviä ajelehtii muuten kirkkaalla taivaalla. Sääennusteessa iltapäivällä on luvassa vettä, räntää ja lunta. Agricolan päivä. Eilen pääsin Tiikerintalja -käsikirjoituksessa sivulle sataneljä. Arvioin, että ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen sivuja olisi koossa noin sataviisikymmentä, puolet vähemmän kuin varhemmassa, hyllytetyssä Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksessa. Sivumäärä ei ole pääasia, ennemmin luokitteleva tekijä. Mika Waltarin Turms kuolematon -romaanissa olen sivulla viisisataakahdeksankymmentäkuusi. Sata sivua lukematta, finaali. Tässä tekstinkohdassa on sotaan varustautumista ja sotaretki- ja sotimiskuvausta, joka ei niin kiinnosta. Paljon paikannimiä ja joukkojen lukumääriä, mutta ne ovat ikään kuin ryhmittyneinä siihen kirjailijan työpöydän kulmalle eivätkä pääse ulos kentälle ja vapaaseen ilmatilaan. Koen ilmiön, jossa lukemisen intensiteetti hellittää, herpaannun ja huomaan ajatelleeni omiani, ajautuneeni muihin mietteisiin sen sijaan, että lukisin ja eläisin tekstissä. Joten joudun lukemaan muutaman rivin tai puoli sivua uusiksi, harvoin enemmän. Päähenkilö Turms on sivistynyt, jumalten suosikki, joka luottaa siihen, mutta on kuitenkin naisten täysin vietävissä ja huijattavissa. Hän ei ole sentään niin kuolematon, että välttyisi siltä.

Terveisiä Taavetista

    

 

Luin loppuun eilen Eugene O'Neillin näytelmän Pitkän päivän matka yöhön. Kahdeskymmenes lukemani kirja tänä vuonna. Yleissivistystä eli nyt tiedän, mistä tässä näytelmässä kerrotaan. Ymmärtääkseni varsin arvostettu näytelmä, mutta en lämmennyt sille. En tiedä johtuuko se enemmän minusta vai näytelmästä eli onko aihe tai sen käsittely vanhahtavaa tai muuten outoa, sellainen, ettei se kuulu omaan elämänpiiriini? Aloin lukea ääneen eilen iltapäivällä Doctorowin kirjaa Maailmannäyttely. Yksi kirjaston vanhoja poistokirjoja, joka on päätynyt meidän hyllyymme. Siinä on ollut tähän mennessä minähenkilö, joka kertoo lapsuudestaan ja välikatkelmina minän äiti, joka muistelee menneitä tälle aikuiselle lapselleen. Äiti kertoo, että 1918 hänen kaksi isosiskoaan sairastuivat silloin riehuneeseen influenssaan ja kuolivat. Siitä on sata vuotta.