>>>jatkuu>>>
Kierrätin äitiä valtakunnassani ja toin viimeiseksi keittiöön. Isäntäemäntä, emäntäisäntä toimi. Moitteettoman kohteliaana: ”Juot varmaan kahvia, jos keitän?”
”Kiitos. Voin juoda.”
Vastaleivotut ja -paistetut korvapuustit tuoksuivat, mutta niin pitkälle kykyni ja mielistelyviettini ei riittänyt, että olisin kehunut niitä.
Ajattelin muuten, kaiken ohessa, onko lääkäriasemalta oltu yhteydessä vanhempiini? Oliko se mahdollista? Katteeton epäilys, jonka kiistin mielessäni: Heillä oli vaitiolovelvollisuus. Suoja yksityisyydelle. Kuinka vahva suoja? Onko se samaa lajia kuin vakuutukset, jotka lupaavat enemmän kuin mihin niistä on tosi paikassa?
Joimme kahvia. Istuimme vastatusten toinen toisella puolen pöytää ja toinen toisella. Tuoleja oli ne kaksi. Niistä saattoi valita, vaikka en olettanut enkä odottanut, että kukaan tunkisi minun puolelleni pöytää, pyhälle alueelleni, pöydän ja tiskipöytä-hella-jääkaappi -yhdistelmän väliin, joten valintaa ei ollut todellisuudessa. Askeettisuus lisäsi tunnetta siitä, että tämä tila on vankilan tapaamishuone tai kasvatuslaitoksen, mielisairaalan, sairaalan, ylipäänsä julkishallinnollisen laitoksen varustama ja tarjoama tila kahden henkilön kohtaamista varten. Vain valvoja puuttui. Mutta olihan se, ylimmäinen valvoja, Hän, joka näkee kaiken ja joka on joka paikassa ja joka hetki, jokaisen mielessä ja jokaisen yksilön kaikissa olemassaolevissa ja -olleissa soluissa.
Älä rienaa, moitin itseäni.
Äiti puhui: ”Ihmisellä pitää olla ystäviä ja seuraa. Mietiskeletkö sä vai odotatko sä jotain?”
Odotan? ajattelin. Kyllä. Äiti ajatteli fiksusti.
”Olen palaamassa työelämään”, vastasin lyhyesti rohkaisuna.
”Tiedän”, äiti sanoi. ”Uskon näin.”
”Niin.”
Kohotimme kahvimaljojamme, mutta emme kilistäneet niitä. Nautimme leivonnaisia. Selkärangassa asti tykytti käsky, että minun piti sanoa jotain pullista.
”Hyviä”, pakotin kurkustani.
”Kiitos.”
Äiti, kaikki äidit varmaan, oli kiitollinen vähästä. Sama juttu kuin Kulta Kimonon kanssa, vaikka he ovat, olivat muuten niin erilaiset: Tunsin vaivautuneisuutta näiden kanssakulkijoitteni edessä kuin ansaitsemattoman kiitoksen ja suosion hetkellä.
”Isä lähetti terveisiä.”
Isä, laskin. Aloin ja ajattelin pitää lukua kuinka monta kertaa äiti mainitsee isän, miehensä. Äiti ei tullut toimeen ilman isää. Tämä oli henkisenä ulokkeena joka hetki äidin mukana. Se tarkoittaa, että ihminen kiintyy toiseen, toisiin tai johonkin ja se kiintyminen on melkein täydellistä. Puuttuu vain, että nämä erilliset ihmiset ja ihmiset ja esineet hitsautuisivat fyysisesti kiinni toisiinsa. He hitsautuisivat, jos se olisi mahdollista. Ja henkisesti he ovat samassa kohtalon kärryssä ja joka vierii ajan päättyvässä päättymättömässä virrassa.
”Sanoinko jotain huvittavaa?” äiti kysyi.
”Kuinka?”
”Sä hymyilit. Ei haittaa, ihan hyvä. Ajattelin vain, että sanoinko mielestäsi jotain erikoisen huvittavaa?”
”Ei.”
En sanoisi niin, jatkoin mielessäni. Ja kehotin itseäni olemaan tarkempana, valppaana. En ollut terässä, tiedostin sen. En liioin terästä ja olin valmis myöntämään puutteen myös tältä osin. En ollut toivonut tätä äidin visiittiä. Ajattelin, että minulla olisi pitänyt olla enemmän aikaa valmistautua siihen. Mutta mikä aikamäärä olisi ollut riittävä? Puoli vuotta tuntui lyhyeltä ajalta. Kaksi vuotta, olisiko se ollut sopiva valmistautumisaika?
”Käytkö sä missään?”
”Käyn.”
”Äitinä mä pelkään, että sä olet masentunut.”
Tajusin, että kyyneleet olivat lähellä, äidillä.
”En ole”, kielsin. ”Valmistelen kirjaa.”
Perhana, kirosin perään mielessäni. Annoin sittenkin äidin maanitella minut lörpöttelemään. Sitä paitsi en ollut aikeissa kirjoittaa kirjaa. Se oli enemmän sellainen sanonta, mutta tietenkin joidenkin mielestä puhdas valhe.
”Ai. Aika hyvä.”
Sana aika huvitti minua. Olin saanut äitini tyrmistymään. Ei ollut hyvä eikä toiveissa, että olisin vain, mitään tekemättä, mutta ei ollut välttämättä parempi vaihtoehto, vaikka kirjoittaisin jotain. Ovatko kirjailijat pöhköjä? Todennäköisesti. Mitä he tavoittelevat? Tuulentupia.
Äiti oli huolissaan ja murheissaan, vaikka olin siististi ja asiallisesti siistissä asunnossani. En ollut päissäni, en krapuloissa, mutta olin tietenkin epätavallinen sikäli, että olin vaihtanut, vaihtamassa sukupuolta. Keskustelunaihe, jota karttelimme molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta. Tämä yhteydenpito oli ilmankin nihkeää tai kenkkua.
”Mitä se käsittelee?”
Minulta vei hetken käsittää mitä äiti kysyi.
”Se on työn alla.”
Äidin silmät räpsyivät: ”Myös aihe?”
”Myös.”
Nousin kaatamaan toiset kupilliset. Äiti teki kädellään kieltävän eleen, kun hänen kuppinsa, mukinsa oli puolillaan. Muistin siitä, että äiti käytti maitoa kahvin kanssa. Etikettivirhe. Olimme jo juoneet kupilliset kahvia ilman lisukkeita.
”Mustana?” kysyin nyt. Pahoittelin: ”En älynnyt kysyä äsken otatko maitoa kahvin kanssa, sokeria?”
”Jos on.”
Sain tervetullutta askarrusta, kun laitoin kahvikannun takaisin paikalleen, otin maitotölkin jääkaapista ja toin pöytään.
”Laktoositonta”, sanoin.
”Kelpaa.”
”Hienosokeria, palasokeria?” kysyin seuraavaksi.
”Kumpaa vain.”
Minulla oli palasokeria, jota otin ja keräsin taskuuni, kun kävin ulkona kahvilla. Niitä annospaketteja oli pienessä savikulhossa, löytö kirpputorilta. Kulho, jota kiersi maalattu käärme. Nostin sen siltään äidin eteen.
”Hieno”, äiti huomioi heti. Hän rapisteli kaksi sokeripalaa irti pienestä paperikääreestään ja tajusin, että lusikka puuttui, joten nousin jälleen, otin pikkulusikan vetolaatikosta ja ojensin äidille.
”Ole hyvä.”
”Kiitos. Sulla on kaikki niin hyvässä järjestyksessä täällä.”
”On”, vastasin.
”Ota vielä pullaa”, äiti kehotti.
”Kiitos, riittää”, vastasin.
”Laita ne jonkin kelmun alle, niin ne pysyvät tuoreempina.”
”Kyllä.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti