Luin eilen loppuun Mika Waltarin historiallisen romaanin Turms kuolematon. Kahdeskymmenesensimmäinen lukemani kirja tänä vuonna. Pidin kirjasta. Osin koen sen samanlaisena kuin Sinuhe egyptiläisen, sikäli mitä muistan Sinuhen kirjoitus- ja esitystyylistä. Siitä on aikaa, kun luin Egyptiläisen ensimmäisen kerran ja hieman vähemmän aikaa, kun luin sen uusiksi. Sinuhessa ja Turmsissa on molemmissa elämänfilosofisia totuuksia ja tyyli muistuttaa nuorten seikkailulukemistoa. Hyviä ideoita ja rakenteita on esimerkiksi, että Turms sormeilee nahkapussiin elämänsä varrella keräämiään kiviä, jotka todistavat päähenkilölle tapahtumista. Mutta vain herkät ja herkistyneet voivat ja heillä on kyky kuulla kivien kertomaa. Päähenkilö on kuolematon eli palaava, se selviää heti alussa, mutta tätä kuolemattomuutta, enteitä ja loitsimista ei käsitellä liikaa eikä häiritsevän yksityiskohtaisesti. Naiset ja jumalaiset naiset saavat miehen pään pyörryksiin eikä hän ole enää oma itsensä eikä hallitse täysin itseään eikä tekemisiään ollessaan kauniimman sukupuolen vaikutuksen alaisena. Elämänmittaisten seikkailujen, kuolettavien merimatkojen ja haavaisten sotatantereitten jälkeen, neljäkymmenvuotiaana Waltarin Odysseus -sankari voi palata kadoksissa olleeseen kotiin ja alkaa loppuelämänsä jonkinmoisena tietäjänä ja hallitsijana. Tämän päätösvaiheen kirjailija kuvaa verraten lyhyesti, mutta kuitenkin samaan tasaiseen, verkkaiseen ja vankkumattomaan tyyliin. Loppumetreillä Waltari kirjaa myös mielestäni tarpeettomana lisävärityksenä selvemmin mihin yksittäisiin taikatemppuihin tietäjätaitaja pystyy, mutta se karistetaan mielestä ja kirjailijatekijä onnistuu kokoamaan kertomuksen ja juonen langat takaisin käsiinsä ja tekee täydellisen alastulon. Lopussa kaikki on seesteistä, tyyntynyttä, kliseiset langanpätkät on solmittu ja tekstikudos on yhtenäinen ja kelvollinen kangas. Tai kangastus. Voi sulkea kirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti