Kun kuu kääntää kasvot(41)

 >>>jatkuu>>> 

Euroopan unioni lässähti kuin pannukakku. Muistan - kun lähden varta vasten muistelemaan - että takavuosina oli puhetta siitä, että Euroopan unionin psyykkisten ja henkisten raunioiden raivaaminen vie vuosia tai vuosikymmeniä. Muistan parhaiten katkerat äänenpainot ja parkaisut. Tiedotusvälineet olivat sutena filmaamassa ja tallentamassa näitä teatraalisia ja koomisia ulostuloja. Se, että kyseiset vastuulliset ja asiaan vihkiytyneet henkilöt olivat tosissaan, huolissaan, masentuneita ja vihaisia, se korosti entisestään heidän sanojensa, eleidensä ja ilmeidensä naurettavuutta. He tekivät itsestään naurettavia.

En pidä mahdottomana, että jos eurooppalaisten keskuudessa äänestettäisiin surkuhupaisin tapahtuma vuosikymmeneltä 2020, Euroopan unionin lakkautus ja siihen liittynyt sanasota ja värikkäät puheenvuorot perisivät voiton.

Nyt on pakko vetää taas henkeä. Pulautin sammakon. Vanha sanonta. Pitää heittää ehkä kaksi pastillia kerralla poskeen enkä tiedä auttaako se mitään? Väärä lääke. Tajusin, että puhuin itseni pussiin. Suurin ja merkittävin tapahtuma vuosikymmenellä 2020 on ja tulee olemaan Rangersin törmääminen maahan. Se on koko maailman mitassa tärkein ja ainoa tämän kokoluokan tapahtuma. Koko maailman, ei vain eurooppalaisen hienoston silmissä. Se häviää äänestyksessä vain yhdessä tapauksessa: Jos Rangers -lähentelijä iskee myös tällä kertaa ohi, harhaan, mutta palaa ja osuu viimein ensi vuonna, vuonna 2029, silloin vuoden 2029 tositörmäys ansaitsee ja voittaa ensimmäisen palkinnon.

Mutta eikö se ole sama Rangers, iski se kohtsillään tai vasta kymmenen kuukauden vetkuttelun jälkeen?

Oikeastaan voin pyyhkiä yli sen, että kysymyksessä on ja olisi vuosikymmenen tapahtuma. Tämä Rangers -draama on kaikkien aikojen tapahtuma. Ainoa historian tapahtuma. Tämä erottuu jopa tähtitieteellisellä asteikolla. Siitä voimme olla ylpeitä, jos haluamme ylpeillä sellaisella saavutuksella, saavutuksella, joka ei ole omaa ansiotamme, jossa meillä, ihmiskunnalla, maapallolla, ei ole mitään osaa toimijana, ei muuta osaa kuin esittää uhria.

Menemmekö giljotiiniin tai hirsipuuhun ylväästi pää pystyssä ja jätämme itsestämme hienon ja kunnioitettavan muiston? Vai pitääkö meidät raahata sinne? Parummeko häpeällisesti, kun meiltä nirhataan henkeä?

Tartun toiseen Siskoveikko Suomen esille nostamaan asiaan: Amerikan nuorallatanssi. Sanon ymmärrettävämmin: Amerikassa alkoi tämän vuosikymmenen alussa ennennäkemättömän iso ja laaja oikeudenkäynti omankädenoikeuden ottaneita, muinaisia lynkkaajia vastaan. Oikeudenkäynti paisui heti maailmanlaajuiseksi. Alabaman lynkkaajaveljekset ja -siskokset tuskin arvasivat ja aavistivat, että he aiheuttivat ja sysäsivät liikkeelle omilla ajattelemattomilla vihateoillaan ja raakuuksillaan maailmanlaajuisen oikeusepidemian.

Siskoveikko ennusti oikein. Hän taisi olla noita. Hän tiesi tai näki syvemmälle tai pitemmälle kuin kukaan. Siskoveikko Suomelle pitäisi pystyttää patsas.

Virnuilen itsekseni. Onneksi kukaan ei ole näkemässä.

Ensin lynkattujen omaiset ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa sukupolvessa nostivat kanteita nimeltä mainittuja, jo kuolleita asianomistajia vastaan. Valokuvat olivat olemassa, myös sellaista valokuvamateriaalia, josta pystyi erottamaan ja tunnistamaan yksittäisiä henkilöitä, jotka olivat kiinnittämässä ja tiukkaamassa köysisilmukkaa hirtettävien kaulaan. Lisänä oli tietenkin myös kollektiivinen vastuu. Lynkkaajajoukko oli kokonaisuudessaan mukana näissä hirttäjäisissä ja suomassa apuaan ja kaikki he avoimesti kuvattuina, kasvot kääntyneinä kuvaajaan.

Nimet löytyivät ja kanteet nousivat. Koska ne henkilöt, joita kanteet koskivat, eivät olleet enää hengissä tai heitä ei löydetty, oikeuden asiaksi tuli etsiä korvausvelvolliset. Amerikkalaisille tämä massiivinen oikeudenkäyntiprosessi oli helppo juttu. He ovat tottuneita, halukkaita ja innokkaita kaikenlaiseen käräjöintiin ja oikeustaisteluihin. Herra presidentti otti kantaa. Hän jakeli armahduksia niille, joita syytettiin, mutta oikeus jatkoi silti työtään ja lakimiehet uurastivat. Herra presidentti pääsi mukaan kinkereille ja alkoi viettää enemmän aikaansa oikeudessa kuin muissa varsinaisissa töissään. Mikä oli ehkä kaikkien etu.

Muistan, että tämä toiminta alkoi neljä tai viisi vuotta sitten. Samaan aikaan lainasin kirjastosta Charles Dickensin romaanin Kolea talo. Se on kirjoitettu lähes kaksisataa vuotta sitten ja sen aiheena on oikeudenkäynti ja perintökalleudet ja siinä kuvataan juonena perintöriitaa, jonka toinen osapuoli voittaa viimein, kirjan lopussa, mutta silloin selviää, että koko perintösumma, viimeistä killinkiä myöten, on kulutettu lakimiesten palkkioihin ja ylipäänsä oikeudenkäyntiin. Oikeus on ruokaillut.

Kun luin tätä kirjaa, katsoin ja seurasin samalla toisella silmällä eriskummallista, valtavaa oikeudenkäyntiä Amerikan mantereella. Toden totta, niissä oli paljon samankaltaisuutta. Ne olivat melkein yksi yhteen. Eli tästä näkökulmasta maailma ei ole muuttunut tai ei ole ainakaan edistynyt ollenkaan kahdensadan viime vuoden aikana. Edistystä on tapahtunut jollain rintamalla, pinta on varmaan prameampi kuin ennen, kuin milloinkaan ennen, mutta sisältö on yhä samaa höttöä ja jota se on ollut aina.

Amerikan lynkkausoikeudenkäynnit vetivät mukanaan Amerikan mustien, Afrikasta tuotujen, laivattujen orjien virittämät joukkokanteet. Tällä hetkellä on käsittelyssä kesken tolkuton määrä oikeusprosesseja eikä niitä ole jaksanut kukaan muu kuin asianosaiset seurata ja pitää niistä lukua. Oikeudenkäyntiepidemia, joka on yhtä päättymätön kuin koko oikeusjärjestelmä.

Voin henkilökohtaisesti ilmoittaa, että löysin tässä ohimennen ratkaisun tähän ongelmaan. Yksi riittää. Yksi sana: Rangers. Miten helppoa, että kaikki sotku ratkeaa yhdellä iskulla. 

Siskoveikko Suomi oli varoissaan kuollessaan. Häneltä jäi perinnöksi tukku kahisevaa. Dickensin Kolea talo, osa kaksi. Siskoveikko oli myös tässä mielessä meikäläisen, nuoren, keskenkasvuisen, herkässä iässä olevan sukulaistytön mielenkiinnon ja uteliaisuuden kohde. Muistan, että sain muiden ohessa oman pienen osuuteni, pesämunan, rahaston, mutta en muista ollenkaan miten sen on käynyt? Miten kävi rahojen? Onko niitä vielä vai käytinkö ne? Käyttikö ne joku muu? Rahan häviämisen laki: Jos raha ei ole hävinnyt ennen eikä tullut ennen virattomaksi, se tulee häviämään jäljettömiin, kun asteroidi pyyhkäisee ohikulkiessaan maan palasiksi. 

>Muuta>

Minulla on omia muistoja ja muistikuvia puheenaolevasta Siskoveikko Suomi -nimen itselleen ottaneesta sukulaisestani. Mutta: Hän oli silloin, niiden muistojen syntymäaikaan ja -aikakaudella, vielä miespuolinen henkilö ja joka hän ei halunnut olla. Joten kunnioittaakseni tätä hänen tahtoaan olla toista sukupuolta, en kaivele näitä menneitä tunkioita. En muistele. Menneet ovat jääneet taakse.

Kännykkä soi. Se oli äiti.

”Miten voit?” hän kysyi.

”Hyvin.”

”Mitä puuhailet?”

Sanoin työstäväni jonkinmoista jäähyväisstooria lähetettäväksi avaruuteen. 

>>>jatkuu>>>

 

Terveisiä Taavetista

 

Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Löysin kaksi viikkoa sitten Helenalle lahjakirjaksi Eino Leinon Elämäni kuvakirjan, runoilijan muistelmien ensimmäisen osan ja joita muita ei ilmestynyt. Helena luki sen, nopea lukija ja piti. Tiedän kovin vähän Leinosta tai muistan pelkkiä rippusia lukemastani ja kuulemastani. Koulutietoa, joka ei jää näemmä päähän tai josta tarjonnasta jää niukasti muistijälkiä. Ehkä perimmäinen tarkoitus koulussa, koulunkäynnissä on herättää uteliaisuus, jotta ihminen palaisi aikuisemmalla iällä tiedon lähteelle? Ehkä koulunkäynti alkaa liian myöhään, kun oppimis- ja omaksumiskyky on jo vähentynyt? Meillä on arvokirjahyllyssämme Pentti Saarikosken melkein koko runotuotanto ja myös kirja Eino Leino – legenda jo eläessään. Olen lukenut sen kahteen kertaan, yli satasivuinen runollinen kohtaaminen menneen maailman ja uuden runoilijoiden välillä. Täytyy lukea pian uudestaan. Täytyy tarttua seuraavaksi tai aivan kohta Elämäni kuvakirjaan. Luen paljon kirjoja uudestaan ja uudestaan. Kertaluku ei riitä enää. Sitä paitsi niistäkään muistikuvista ei olla todeksi. Kun palaan johonkin vanhaan, lukemaani opukseen ja odotan, milloin on edessä ja vuorossa se hienoin kohta, huippuhetki, käy useimmiten niin, että kirja päättyy, luen viimeistä sivua ja käsitän lukeneeni sen parhaan kohdan ohi huomaamatta sitä. Se muistista.

 

Terveisiä Taavetista

  

P, uusi proosatekstini on sivulla kuusitoista. Olen kirjoitellut sitä enimmäkseen parvekkeella. Sottuvihko, jonne olin merkinnyt ensi hädässä kaikkea mieleen tulevaa, kun kone ei ole auki ja käytettävissä välittömästi, täyttyi ja otin uuden, kunnollisen vihon. Ensimmäinen sivu on täyttynyt, yksi kirjannimi, joka ei liity tarinaan P ja nimenomaan tähän liittyen kaksi lisäystä tai juonen käännettä, mukaan otettavaa asiasisältöä: Älä unohda tätä. Tekstin kauppalista. Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät on sivulla 490. Eri puolille Meksikoa, Väli-Amerikkaa, Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Ranskaa, Espanjaa, Englantia ja Israelia myöten on eri kommentaattoreita, jotka kertovat enemmän tai vähemmän löyhästi liikkeellä olevasta runoilijakaksikosta Arturo Belano ja Ulises Lima, toinen chileläissyntyinen, toinen Meksikosta ja joita kyynikommat pitävät pelkkinä rähjäisinä huumekauppiaina. Kirjan ajanjakso on alussa loppuvuosi 1975 ja tässä pitkässä väliosassa on liikuttu periaatteessa kronologisesti vuodesta 1976 vuoteen 1990 ja tullaan ulottumaan vuoteen 1996. Kävimme uimassa. Idän puolelta taivaalle kerääntyi pieniä pilviä.

Terveisiä Taavetista

  

Toissailtana, kun istuimme parvekkeella, näimme yhtäkkiä kaksi isoa lintua lennossa tulossa puitten yli taloa kohti. Kurkia, ajattelin. Ne löysivät nousevan ilmavirtauksen harjun kupeessa ja alkoivat kaarrella molemmat. Ei hanhia, ei välttämättä kurkia, vaan ehkä haikaroita. Eilen näimme ne myös, nyt lentämässä pohjoiseen. Kolme suihkukonetta ylitti kaukaa taivaan. Em-jalkapallossa on kahden päivän tauko. Välieriin selviytyivät toiseksi ottelupariksi Espanja ja Italia ja toiseksi Tanska ja Englanti. Tanska, niin kovan tiimin Suomen joukkue voitti. Olen puolivälissä Roberto Bolañon kirjaa Kesyttömät etsivät. Tekstistä, kirjoitus- ja esitystyylistä tulee mieleen Claude Simon, David Foster Wallacen Infinite Jest ja uusimpana Henry Miller. Henry Miller takertuu ihmisiin, henkilöihin. Mitäpä muuta Bolañokaan tekee. Kuka tekee mitä missäkin? Mitä kenellekin kuuluu? Meille kuuluu sellaista, että helteinen sää jatkuu ja lähdemme aamu-uinnille Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan.

Kun kuu kääntää kasvot(40)

>>>jatkuu>>>   

Tämän kirjoittaja elää vuotta 2028. Tavallinen vuosi muuten, mutta tällä kertaa maapallo, planeetta tuhoutuu pian tapahtuvassa asteroiditörmäyksessä. Maanpäällinen, älyllinen populaatio on laskenut omilla, kehittämillään menetelmillä tulevan katastrofin tapahtuvan lähitulevaisuudessa, mutta sitä ei ole muuten todennettu. Lopun muotoutumista ja kehityskulkua ei ole kyetty dokumentoimaan vielä kameralla, kuvana eikä ole täyttä varmuutta edes siitä, onko planeettaa lähestymässä kivinen rakenne avaruudesta vai onko se mielikuvituksellinen toisesta maailmankaikkeudesta, käytännössä toisesta todellisuudesta vierailemaan tulevien olioiden kuljetusalus?

Tuho on yhä laskennallinen. Se on aikamäärissä mitattuna noin kolme vuorokautta eteenpäin tästä hetkestä, kun aika lasketaan maan pyörähdyksinä oman pyörähdysakselinsa ympäri niin, että täysi pyörähdys on lukema yksi. Maa -planeetan pyörähdysyksikkö. Tämä hetki, nykyhetki, lyhyesti nyt, on jälkikäteen ajateltuna mielivaltainen. Sillä ei ole merkitystä maan ja maanpäällisen kannalta. Sitä aikaa ei ole enää eikä historiaa, jos aika on mitattavissa historiana.

Maapallolla oli elämää. Se on organismien elämää ilmakehän ja vesikehän oloissa. Siinä on eliöillä käytössä joko keuhkot tai kidukset, joilla eliö kerää sisällään tapahtuvaan tarvittavaan kierrätykseen polttoainetta, joka pitää yksittäiset solut toiminnassa. Eliöillä on myös elämiseen välttämätön suoli, jolla eliö suodattaa keräämänsä energian elimistölle sopivaan käyttömuotoon ja aivot ulokkeineen ja etäispisteineen, jotka säätelevät eliön elämää. Aivot merkitsevät monen muun asian ohessa myös tietoisuutta ja ymmärrystä. Elämä on mahdollinen, koska Maa -planeetan etäisyys Auringosta, järjestelmämme keskuksesta, joka toimii keskustähtenä ja lämmön- ja energianlähteenä, on sopiva elämän syntymiseen ja sopivan edellytyksen luovat myös maan pyörimisliike, sen nykyinen nopeus ja maan rataliike Aurinko -tähden ympäri ja se, että tämä kiertorata on sillä lailla elliptinen kuin se on.

Jos maapallon rata auringon ympäri poikkeaisi merkittävästi suuntaan tai toiseen, elämän edellytykset olisivat heijastusvaikutuksena erilaiset. Samoin jos maapallon keskietäisyys auringosta olisi merkittävästi isompi tai pienempi ja maan oma pyörimisnopeus poikkeaisi reilusti nykyisestä, nämä muuttujat aiheuttaisivat luonnollisesti erilaisia seuraamuksia maan pinnalle kehittyneeseen elämään.

Maapallolla on historiana takanaan asteroidipommituksia ja tähtitieteellisessä katsannossa asioita tarkastellen on mahdollista, että maa säilyy tulevan törmäyksen jälkeen. Se voi hajota pirstaleiksi ja kokoontua aikaa myöten jälleen yhdeksi. Jos sattumat yhdistyvät sopivasti uudella Maa -planeetalla voi syntyä toinen elämä, mutta ihmisen elämänkaaren puitteissa ihmisen itsensä on vaikea hahmottaa näin pitkiä aikarakenteita ja -janoja.

Ääni käheytyi ja särkyi. Ei pitäisi leikkiä sillä, vaan puhua vain kaikkein välttämättömin.

Etsin keittiön kaapista ja löysin yllättäen rasian Eucalyptus-pastilleja. Aloittamaton rasia muovikelmussa. En muistanut, että olisin ostanut niitä tai milloin olin ostanut viimeksi? En kuulu Eucalyptus -faneihin.

Tottumatta jatkuva puhuminen ääneen käy kurkulle. Seuraava kehitettävä tekniikkaguruille, listaan: Hommatkaa sellainen kone, joka ottaa viestin suoraan aivoista.

Millainen se mahtaa olla? Ottaisiko aivot kokonaan pöydälle, hankkisi aivorunkojatkon, jotta aivot olisivat liikuteltavissa näppärästi vaikka keittiön pöydälle ja hieroisi niitä siltä kohtaa, josta aivomassa kaipaa eniten virkistystä. Siinä voisi poistaa samalla homeiset tai muuten pilalliset kohdat, ottaa vereksiä varaosia ja kyhätä entistä ehompaa koneistoa.

Tajusin, että keijut ovat tuoneet minulle pastilleja. Pastillikeiju on käynyt hyväntahtoisesti vierailulla, minun oma kotikeijuni, Siskoveikon ja minun yhteinen kotikeiju. Olen perinyt sen muun ohessa Siskoveikon jäämistöstä.

Tuli mieleen vilkaista kännykkää. Minulle oli soitettu, ei soitettu, vaan olin saanut ääniviestin.

Kake: ”Kiitos numerostasi. Hauskaa päivänjatkoa sinulle.”

”Kiitos viestistä”, vastasin. ”Työhaluja sinne yöhön ja aamuun. Laitatko viimeisenä soimaan jonkin hautajaismarssin tai -viisun?”

Meni hetki. En katsonut, milloin olin saanut Kaken alkuperäisen viestin, joten en tiennyt mikä aikaero oli sen ja oman vastaukseni välillä? Ne eivät olleet ajallisesti peräkkäin. Tai olivat, mutta eivät perstuntumassa. Eli en olettanut, että Kake olisi odottamassa välttämättä känny valmiina händyssä ja lausumassa tai takomassa näppäimistöllä vastausviestin saman tien.

Odotin. En katsonut kelloa, mutta sanoisin, että minuutin tai kaksi.

Kake kirjoitti: ”Kiitos. En voi puhua äänitysstudion suorassa lähetyksessä. En usko, että noudatan kehoitusta. Hei taas.”

”Hei taas”, vastasin. ”Mökö. Yritin olla leikkisä. Minä yritän niin paljon.”

Odotin taas jotain kaksi minuuttia. En hätäillyt enkä kiirehtinyt, vaikka täystuho laukkasi kaiken aikaa, joka sekunti, hirveää vauhtia kohti ja oli hetki hetkeltä lähempänä.

”Ymmärsin”, Kake kirjoitti. ”Sulla on kiva huumori. Sääli, jos ei nähdä.”

Kiva huumori, ajattelin. Olisin kuullut ehkä mieluummin hieman toisenlaisen huomautuksen.

”Sääli”, vastasin. ”Vointeja.”

Sain saman takaisin: ”Vointeja. Sääli niin sääli.”

”Sääli sua.”

”Sääli.”

Jäin odottamaan, kuulolle. Katsoin ulos ikkunasta. Parhaillaan ei satanut, mutta taivas oli yhä pilvessä.

”Soittelen huomenna, kun pääsen töistä”, Kake tiedotti seuraavan.

”Mene nukkumaan”, kehotin.

Raukka parka, ajattelin. Nääntynyt.

”Nyt en usko niin”, Kake vastasi. ”Palaan kahdentoista tunnin päästä.”

”Palaa.”

”Hei. Hyvää iltaa ja yötä.”

”Samoin.”

Koska löysin Siskoveikko Suomen vuosikymmenen päiväkirjan tyngän, kesken jääneen yrityksen päiväkirjaseurannaksi ja tulostin sen, tulin lukeneeksi sen samalla tässä yhteydessä kahteen ja osin kolmeen kertaan ja viimeisellä kerralla ääneen.

Tiettyjä historiaan liittyviä asioita Siskoveikon tekstistä on jäänyt vaivaamaan päätä. Vaiva ei ole vakava, vaan lievää, luokkaa ihmetys ja uteliaisuus.

Yksi tällainen ihmetyksen kohde oli brexit. Tarkoittiko Siskoveikko Britannian eroa Euroopan unionista? Oletan näin. Kahdeksan vuotta sitten asiayhteys oli taatusti selvä, uskon ja oli yhtä selvää, että asianosaiset ja myös -osattomat olivat kiihtyneitä aiheesta, mutta tällä hetkellä suuresta yhteenliittymästä, joka tunnettiin Euroopan unionin nimellä, on jäljellä pelkkä maininta historiankirjoissa. Entä jouduttiko brexit Euroopan unionin hajoamista? Mitkä kaikki tekijät aiheuttivat ja veivät siihen? Eurooppa osoittautui liian monikansaiseksi pysyäkseen yhdessä ja koossa. Eurooppa on kulttuurisesti erilaisten kansanryhmien ja toistensa kieliä ymmärtämättömien populaatioiden yhteenliittymä. Tai se yritti sitä, olla yhtenäinen alue, hallinnoltaan ja taloudeltaan samaa pyrkimystä ajava, mutta tavoite oli liian kunnianhimoinen, jotta se olisi voinut onnistua.

Olipa vain hienosti sanottu. Luin edellisen kappaleen tuoreeltaan. En nähnyt suoranaisia kirjoitusvirheitä. En tiedä tekeekö tämä masiina sellaisia virheitä? En usko. Ehkä se korjaa vaivihkaa myös minun artikulointiani, jos sanon jotain vikaan tai nielen sanojen loppuja kuulumattomiin? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Viikko sitten aloin uuden proosatekstin. En tiedä mihin asti se kestää, joten nimeän sen pelkällä kirjaimella – P. Olen naputellut sitä kymmenen sivua ja seurannut tavallaan sivusta kirjoittavaa itseäni, jotta en eksyisi aiheesta, jotta en juuttuisi johonkin kohtaan ja jotta en palaisi takaisin jo ohitettuun enkä selittelisi, vaan antaisin kymen virrata. Roberto Bolanon teksti on sellaista, joka on enemmän mielessäni kuin Claude Simonin ajelehtiva tyyli. Luin Fay Weldonia, kun sain tämän uuden idean, hänen ansiostaanko ja koska olin odottanut oikeaa hetkeä lainatakseni Bolanon Kesyttömät etsivät, kirjan 2666 luin talvella vai oliko se viime syksyä, menin heti ensimmäisenä arkipäivänä, viikon alussa, maanantaina, kirjaston sivuille ja varasin kirjan. Hain sen toissapäivänä ja kahdessa päivässä olen lukenut kaksisataaneljäkymmentä sivua, kolmasosan kirjasta. Se on kuin 2666 -outoromaanin harjoitustyö.

Terveisiä Taavetista

 

Kesäkuun päättyessä istuimme eilen iltaa parvekkeella ja ihailimme laskevan auringon rusotusta pohjoisen taivaalla. Tänään on heinäkuun ensimmäinen. Fay Weldonin En hondjävuls liv och lustar oli kolmaskymmenesyhdeksäs lukemani kirja tänä vuonna. Se on ilmestynyt alunperin 1983, kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten. Nainen kostaa, kun aviomies jättää ja muuttaa toisen naisen luo, joka on pienempi ja kauniimpi, kun nainen itse taas on iso ja karkeatekoinen kuin maajyrä. Naispaholainen, jonka luin silloin uutena suomeksi ja josta meni seuraamamme minisarja televisiossa. Nyt lukiessani sitä pitkästä aikaa uudestaan totesin, että kirjailija pääsi kirjassaan näennäisen juonen ohessa laukomaan katkeria mielipiteitä elämänmenosta yleensä ja korostetummin naisen asemasta. Seuraava lukukirjani on jo luvussa, varta vasten kirjastosta varaamani Roberto Bolanon Kesyttömät etsivät, toinen tutustumiseni tähän kuolleeseen chileläis-meksikolais-espanjalaiseen kirjailijaan. Pääsen siinä Meksikoon, runoilijoiden mielipuoliseen seuraan pääkaupungin likaisilla ja rikollisilla kaduilla ja ehkä jatkossa myös autiomaan jylhiin maisemiin.