>>>jatkuu>>>
Euroopan unioni lässähti kuin pannukakku. Muistan - kun lähden varta vasten muistelemaan - että takavuosina oli puhetta siitä, että Euroopan unionin psyykkisten ja henkisten raunioiden raivaaminen vie vuosia tai vuosikymmeniä. Muistan parhaiten katkerat äänenpainot ja parkaisut. Tiedotusvälineet olivat sutena filmaamassa ja tallentamassa näitä teatraalisia ja koomisia ulostuloja. Se, että kyseiset vastuulliset ja asiaan vihkiytyneet henkilöt olivat tosissaan, huolissaan, masentuneita ja vihaisia, se korosti entisestään heidän sanojensa, eleidensä ja ilmeidensä naurettavuutta. He tekivät itsestään naurettavia.
En pidä mahdottomana, että jos eurooppalaisten keskuudessa äänestettäisiin surkuhupaisin tapahtuma vuosikymmeneltä 2020, Euroopan unionin lakkautus ja siihen liittynyt sanasota ja värikkäät puheenvuorot perisivät voiton.
Nyt on pakko vetää taas henkeä. Pulautin sammakon. Vanha sanonta. Pitää heittää ehkä kaksi pastillia kerralla poskeen enkä tiedä auttaako se mitään? Väärä lääke. Tajusin, että puhuin itseni pussiin. Suurin ja merkittävin tapahtuma vuosikymmenellä 2020 on ja tulee olemaan Rangersin törmääminen maahan. Se on koko maailman mitassa tärkein ja ainoa tämän kokoluokan tapahtuma. Koko maailman, ei vain eurooppalaisen hienoston silmissä. Se häviää äänestyksessä vain yhdessä tapauksessa: Jos Rangers -lähentelijä iskee myös tällä kertaa ohi, harhaan, mutta palaa ja osuu viimein ensi vuonna, vuonna 2029, silloin vuoden 2029 tositörmäys ansaitsee ja voittaa ensimmäisen palkinnon.
Mutta eikö se ole sama Rangers, iski se kohtsillään tai vasta kymmenen kuukauden vetkuttelun jälkeen?
Oikeastaan voin pyyhkiä yli sen, että kysymyksessä on ja olisi vuosikymmenen tapahtuma. Tämä Rangers -draama on kaikkien aikojen tapahtuma. Ainoa historian tapahtuma. Tämä erottuu jopa tähtitieteellisellä asteikolla. Siitä voimme olla ylpeitä, jos haluamme ylpeillä sellaisella saavutuksella, saavutuksella, joka ei ole omaa ansiotamme, jossa meillä, ihmiskunnalla, maapallolla, ei ole mitään osaa toimijana, ei muuta osaa kuin esittää uhria.
Menemmekö giljotiiniin tai hirsipuuhun ylväästi pää pystyssä ja jätämme itsestämme hienon ja kunnioitettavan muiston? Vai pitääkö meidät raahata sinne? Parummeko häpeällisesti, kun meiltä nirhataan henkeä?
Tartun toiseen Siskoveikko Suomen esille nostamaan asiaan: Amerikan nuorallatanssi. Sanon ymmärrettävämmin: Amerikassa alkoi tämän vuosikymmenen alussa ennennäkemättömän iso ja laaja oikeudenkäynti omankädenoikeuden ottaneita, muinaisia lynkkaajia vastaan. Oikeudenkäynti paisui heti maailmanlaajuiseksi. Alabaman lynkkaajaveljekset ja -siskokset tuskin arvasivat ja aavistivat, että he aiheuttivat ja sysäsivät liikkeelle omilla ajattelemattomilla vihateoillaan ja raakuuksillaan maailmanlaajuisen oikeusepidemian.
Siskoveikko ennusti oikein. Hän taisi olla noita. Hän tiesi tai näki syvemmälle tai pitemmälle kuin kukaan. Siskoveikko Suomelle pitäisi pystyttää patsas.
Virnuilen itsekseni. Onneksi kukaan ei ole näkemässä.
Ensin lynkattujen omaiset ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa sukupolvessa nostivat kanteita nimeltä mainittuja, jo kuolleita asianomistajia vastaan. Valokuvat olivat olemassa, myös sellaista valokuvamateriaalia, josta pystyi erottamaan ja tunnistamaan yksittäisiä henkilöitä, jotka olivat kiinnittämässä ja tiukkaamassa köysisilmukkaa hirtettävien kaulaan. Lisänä oli tietenkin myös kollektiivinen vastuu. Lynkkaajajoukko oli kokonaisuudessaan mukana näissä hirttäjäisissä ja suomassa apuaan ja kaikki he avoimesti kuvattuina, kasvot kääntyneinä kuvaajaan.
Nimet löytyivät ja kanteet nousivat. Koska ne henkilöt, joita kanteet koskivat, eivät olleet enää hengissä tai heitä ei löydetty, oikeuden asiaksi tuli etsiä korvausvelvolliset. Amerikkalaisille tämä massiivinen oikeudenkäyntiprosessi oli helppo juttu. He ovat tottuneita, halukkaita ja innokkaita kaikenlaiseen käräjöintiin ja oikeustaisteluihin. Herra presidentti otti kantaa. Hän jakeli armahduksia niille, joita syytettiin, mutta oikeus jatkoi silti työtään ja lakimiehet uurastivat. Herra presidentti pääsi mukaan kinkereille ja alkoi viettää enemmän aikaansa oikeudessa kuin muissa varsinaisissa töissään. Mikä oli ehkä kaikkien etu.
Muistan, että tämä toiminta alkoi neljä tai viisi vuotta sitten. Samaan aikaan lainasin kirjastosta Charles Dickensin romaanin Kolea talo. Se on kirjoitettu lähes kaksisataa vuotta sitten ja sen aiheena on oikeudenkäynti ja perintökalleudet ja siinä kuvataan juonena perintöriitaa, jonka toinen osapuoli voittaa viimein, kirjan lopussa, mutta silloin selviää, että koko perintösumma, viimeistä killinkiä myöten, on kulutettu lakimiesten palkkioihin ja ylipäänsä oikeudenkäyntiin. Oikeus on ruokaillut.
Kun luin tätä kirjaa, katsoin ja seurasin samalla toisella silmällä eriskummallista, valtavaa oikeudenkäyntiä Amerikan mantereella. Toden totta, niissä oli paljon samankaltaisuutta. Ne olivat melkein yksi yhteen. Eli tästä näkökulmasta maailma ei ole muuttunut tai ei ole ainakaan edistynyt ollenkaan kahdensadan viime vuoden aikana. Edistystä on tapahtunut jollain rintamalla, pinta on varmaan prameampi kuin ennen, kuin milloinkaan ennen, mutta sisältö on yhä samaa höttöä ja jota se on ollut aina.
Amerikan lynkkausoikeudenkäynnit vetivät mukanaan Amerikan mustien, Afrikasta tuotujen, laivattujen orjien virittämät joukkokanteet. Tällä hetkellä on käsittelyssä kesken tolkuton määrä oikeusprosesseja eikä niitä ole jaksanut kukaan muu kuin asianosaiset seurata ja pitää niistä lukua. Oikeudenkäyntiepidemia, joka on yhtä päättymätön kuin koko oikeusjärjestelmä.
Voin henkilökohtaisesti ilmoittaa, että löysin tässä ohimennen ratkaisun tähän ongelmaan. Yksi riittää. Yksi sana: Rangers. Miten helppoa, että kaikki sotku ratkeaa yhdellä iskulla.
Siskoveikko Suomi oli varoissaan kuollessaan. Häneltä jäi perinnöksi tukku kahisevaa. Dickensin Kolea talo, osa kaksi. Siskoveikko oli myös tässä mielessä meikäläisen, nuoren, keskenkasvuisen, herkässä iässä olevan sukulaistytön mielenkiinnon ja uteliaisuuden kohde. Muistan, että sain muiden ohessa oman pienen osuuteni, pesämunan, rahaston, mutta en muista ollenkaan miten sen on käynyt? Miten kävi rahojen? Onko niitä vielä vai käytinkö ne? Käyttikö ne joku muu? Rahan häviämisen laki: Jos raha ei ole hävinnyt ennen eikä tullut ennen virattomaksi, se tulee häviämään jäljettömiin, kun asteroidi pyyhkäisee ohikulkiessaan maan palasiksi.
>Muuta>
Minulla on omia muistoja ja muistikuvia puheenaolevasta Siskoveikko Suomi -nimen itselleen ottaneesta sukulaisestani. Mutta: Hän oli silloin, niiden muistojen syntymäaikaan ja -aikakaudella, vielä miespuolinen henkilö ja joka hän ei halunnut olla. Joten kunnioittaakseni tätä hänen tahtoaan olla toista sukupuolta, en kaivele näitä menneitä tunkioita. En muistele. Menneet ovat jääneet taakse.
Kännykkä soi. Se oli äiti.
”Miten voit?” hän kysyi.
”Hyvin.”
”Mitä puuhailet?”
Sanoin työstäväni jonkinmoista jäähyväisstooria lähetettäväksi avaruuteen.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti