Terveisiä Taavetista

 

Luumäen Lehti on hieno asia. Paikkakunnan omasta lehdestä voi olla ylpeä. Luumäen Lehdestä tulee mieleeni, että sen voi lukea samaan sarjaan kuin esimerkiksi Helsingin Kallion ja Jätkäsaaren kaupunginosalehdet. Eilisestä numerosta huomasin, että Mäntykodin allasosasto avautuu lähiaikoina uimareille. Mutta missä on uimahalli? Tajusin, että se puuttuu Luumäeltä ja Taavetista. Näin heti vision, jossa uimahalli on rakennettu Linnalantien yli, koulun viereen niin, että tie ja pyörätie kulkevat sillä kohtaa tunnelissa ja kunnantalon parkkipaikka jää rakennuksen pylväikön katveeseen. Kahdenkymmenenviiden metrin uima-allas on siellä toisessa kerroksessa ja sen itään ja etelään näkyvistä ikkunaseinistä näkee liikenteen tiellä kunnantalon ja urheilukentän välissä ja taajamaa eteläsuunnassa. Rahoitukseen, rakentamiseen ja ylläpitoon voisi hakea EU-tukea ja sponsoreita, vaikka tv-kanavia, jotka saavat seurata ja tehdä ohjelmaa Luumäen uimahallin tiestä arkkitehdin pöydältä valmiiksi rakennuskompleksiksi. Samaan konseptiin voisi liittää Luumäkeä laajemminkin ja Luumäen Lehti uutisoisi ja kertoisi kuvin ja sanoin kaikesta tästä innovatiivisesta ja uusia uria aukovasta kehityksestä.

 

Terveisiä Taavetista

  

Torstaiaamu. Olemme vaihtaneet molemmille chileille ruukun ja mullan. Maanantaina siihen asti hyvin voineen, kukkia tehneen kasvin lehdet menivät veltoiksi, roikkuivat ja kiertyivät rullalle. Mietimme onko se märkyyttä vai kuivuutta vai mitä? Nestejännityksen häviäminen lehdistä tuntuisi viittaavan kuivuuteen, järkeilimme. Tutkimme netistä tietoja ja Helena laittoi viestiä chili-harrastajien sivuille. Sieltä tuli keskustelupalstalta mielipiteitä ja ehdotuksia. Tiistaina kasvi oli yhä lamassa ja iltapäivällä kävelimme paikalliseen kukkakauppaan, keskustelimme kauppiaan kanssa ja kerroimme, että aiomme vaihtaa kasvin isompaan ruukkuun ja laittaa uutta multaa. Kauppias valikoi sopivan multaseoksen, käy muun muassa mehikasveille, antoi meille pari vanhaa, muovista kukkaruukkua ja palasimme kotiin hoitotoimiin. Chilin juuret olivat näkösällä paljaina juuripaakun pohjassa ja kyljissä. Muutama kivi uuden ruukun pohjalle salaojaksi, multaa kerros, kasvin juurakko keskelle ja täytimme purkin laidat mullalla. Kastelun jälkeen nostimme chilin takaisin kukkatelineelle. Kahdessa tunnissa nestejännitys palasi lehtiin. Eilen vaihdoimme ruukun ja mullan toiselle chilille, joka näytti samoja lerpahtamisen merkkejä. Se piristyi myös ja ainakin tänä aamuna molemmat kasvit ovat elossa ja hyvävoimaisen näköisiä.

 

Tiikerintalja(5)

 >>>jatkuu>>>     

Periaatteessa joku heistä ratsumiehistä voisi nousta alas ottamaan lauttaa vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Yksi syy on tietenkin, että heillä on tekemistä jo siinä, että saavat hillittyä levottomia hevosiaan. Niistä ei tiedä enää kumpi käy enemmän konien luonnolle, intiaanit lautallaan vai tiikerien pedonhaju? 

Virtaus ehtii saada sittenkin otteen lautasta, vaikka peränpitäjäintiaani tekee hartiavoimin työtä melan kanssa. Sitten mies saa survaistua raskasta lauttaa rannemmas ja tukit maiskahtavat äänekkäästi syvälle märkään turpeeseen.

Joen ratsu säikähtää lisää, menee taaksepäin, nousee takajaloilleen ja kääntyy ilmassa ympäri. He menevät kuin rodeossa kahden-, kolmenkymmenen jalan päähän ennen kuin hevonen tottelee taas suitsia. Hevosen kupeet värisevät. Se kävelee päättäväisesti hiljaa poispäin, mutta kun Joe kiskoo rajusti suitsista ja eläimen kaula taipuu sen voimasta jännittyneelle kaarelle alas, turpa hamuten kiinni etusiin, eläin asettuu viimein.

”Noo, noo”, Joe maanittelee.

Hän yrittää nähdä samalla tien etelä- ja rannanpuolen vesakkoon, mutta sillä kohtaa näkyvyyden estävät tehokkaasti maruna- ja piikkipensaat ja saarnien taimet. Isojen saarnien rungoilla ja kyhmyräisillä oksilla rehottaa villiä humalaa ja muuta rönsyilevää päälikasvillisuutta, vihreää sammalta ja pitkiä harmaita naavoja. Se on kuin seinä, runsaan, villin kasvillisuuden muodostama seinämä. Seinävaate. Joe ei hellitä katsettaan viidakosta, mutta vilkuilee kuitenkin välillä taakseen sheriffiä ja Cal Habbardia, jotka käyvät sananvaihtoa intiaanien kanssa.

Mitä tämä minulle kuuluu? Kentucky-Joe ajattelee harmissaan. Jos hän ei olisi ollut niin tomppeli ja pitänyt sellaista kiirettä, että ratsasti Taylorin luota suoraan rauhantuomarin toimistolle, vaan olisi mennyt tyynesti kotiinsa, tätä ei olisi tapahtunut. Hän ei istuisi parhaillaan tässä hevosensa satulassa jahtaamassa herra Habbardin tiikereitä. Tämä on hänen oma vikansa. Hän on käyttäytynyt lapsellisesti. Hän on halunnut näyttää, päästä näyttämään ja nyt häntä kuvottaa ja nolottaa.

Hän miettii sitäkin, lähtisikö yksinkertaisesti vaivihkaa käymäjalkaa takaisin kaupunkiin päin? Minkä sheriffi ja Cal Habbard tekisivät asialle? Tässä ei ole kyse tulipalosta, jossa tilanteessa kansalaiset ovat velvollisia antamaan apuaan. Tätä ei voi verrata siihen eikä mihinkään. Missä löytyy se lainpykälä kirjattuna, jossa on mainittu karanneiden tiikereiden metsästys tai niiden ottaminen ansaan ja palauttaminen omistajalleen?

Heillä pitäisi olla häkki, jonkinmoinen rautahäkki. On naurettavaa kuvitella, että tiikerin kaltainen raivokas voimanpesä pysyisi aisoissa, jos sen saisi lassottua kiinni ja jos sen saisi ylipäätään lassottua.

Joe pysyy kuitenkin aloillaan. Hän hellittää hieman ohjaksista ja hevonen ottaa heti muutaman askeleen, mutta asettuu, kun Joe kiristää uudestaan otettaan.

Intiaanit lähtevät kaikki kolme rantaa noudattavalle polulle, joka vie myllylle. Joe tietää reitin, polun, mutta siltä kohtaa missä hän odottaa ratsuineen, hän näkee vain, kun miehet häipyvät metsään jonona. Cal Habbard katsoo häneen päin ja näyttää kädellä, että hänen pitää lähteä etenemään tietä myöten. Joe ymmärtää, että he sulkevat tällä keinoin saaliin saartorenkaaseen. Hän huomioi kuinka Habbard ohjaa oman ratsunsa kapealle myllypolulle intiaanien perään. Joe on hyvillään jäätyään itsekseen. Hän ei nauti siitä, että pitää ja joutuu ratsastamaan yhdessä näiden kahden miehen kanssa. Toisaalta hän olisi utelias näkemään mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun miehet kohtaavat tiikerit? Hevosiin saattaa luottaa siinä suhteessa, että ne kertovat käytöksellään hyvissä ajoin, että jokin välitön uhka ja vaara on lähettyvillä. Joe tietää lukemastaan, että tiikerit ovat eläimiä, joilla ei ole luonnossa luontaisia vihollisia. Muut eläimet väistävät sitä. Se tarkoittaa, että tiikeri on peloton. Se ei ymmärrä ehkä, mitä pelko on. Joe uskoo, että tiikeri hyökkää ennen kuin valitsee paon.

Myllylle vie toinen polku suoraan tieltä. Oikopolku, josta ei mahdu kulkemaan hevosella ja rattailla. Kentucky-Joe pidättää hevostaan, kun he lähestyvät polun kohtaa. Hän kuulee hevosen kavioiden yksittäiset, raskaat kopsahdukset kovaa maankamaraa vasten. Ne tuntuvat kuin putoavan jostain korkealta. Kuin joku heittäisi nyrkinkokoisia kiviä ilmaan ja ne putoaisivat yksi kerrallaan maahan. Ääni, jota ei kuule yleensä tai johon ei kiinnitä erityistä huomiota, mutta nyt hän on niin jännittynyt, että kuulee sen ja uskoo kuulevansa myös kaiken muun, vähäisintä rasahdusta myöten. Hän on valmistautunut ja varuillaan. Se ei ole silkkaa pelkoa, vaan suurin tunne on kiihtynyt odotus. Joe aavistaa ja uskoo, että tämä näennäinen hiljaisuus edeltää räjähtävää toimintaa ja yhteenottoa. Hän on vakuuttunut, että pian jostain päin kuuluu ääniä, ihmisten huutoa, tiikerin karjahduksia ja aseen paukahduksia.

Joe on unohtanut hetkeksi köyden. Köysi, hän muistaa. Se on sheriffillä, mutta Joe ei usko eikä kykene kuvittelemaan, että se tulisi käyttöön tosi mielessä. Miesten on täytynyt heidänkin uskoa jo, että kivääri on ainoa keino pysäyttää nämä petoeläimet. Turha kuvitella, että jostain löytyisi se mies tai ne miehet, jotka hillitsisivät ja pitäisivät aloillaan väkivahvaa isoa kissaeläintä, jotta toinen uskalias voisi pistää siihen tainnutuspiikin. Se onnistuu, kun eläin on kahlehdittu aloilleen, mutta täällä, vapaassa luonnossa, on turha kuvitella pärjäävänsä köysitempuilla näitä petoja vastaan.

Hevonen kavahtaa kauemmas polun kohdalla ja astuu melkein pensaikkoon. Se vikuroi ja Kentucky-Joe joutuu tiukkaamaan taas otettaan suitsista. Hän vilkaisee polulle ja näkee silmästä silmään tiikerin. Matkaa hänen ja hevosen ja pedon välissä on kaksikymmentä tai kolmekymmentä jalkaa. Eläin katsoo suoraan häneen, kaihtelematta, suu auki, terävät, pitkät raateluhampaat erottuen, julman ja todella villin näköisenä. Säälimätön. Se on sana, joka tulee Joen mieleen. Sheriffin toimistossa hän oli ensimmäisen kerran silmätysten tämän otuksen kanssa. Silloin hän kaatui melkein selälleen kauhistuksesta ja nyt sama tunne menee ihon läpi, vaikka hän on tiennyt kaiken aikaa odottaa tätä.

Tiikeri kääntää pään ja astuu pensaitten kätköön näkymättömiin. Polunkohta jää hetki hetkeltä kauemmas taakse, kun hevonen puskee hädissään eteenpäin ja vaikka Kentucky-Joe tekee kaikkensa hallitakseen ratsunsa. He menevät ainakin kahdenkymmenen jalan matkan tietä pitkin ennen kuin eläin pysähtyy huohottamaan. Sen asento on paha, koska Joe kiristää hampaat irvessä suitsia. Hevonen seisoo kyljittäin tiellä. Joe olettaa, että eläin tarkkaa hänen tavoin taakseen, sivuilleen ja joka puolelle. Se pelkää ja tuntee kauhua sitä luonnotonta, hirvittävää ilmestystä kohtaan, jonka se on nyt, ei ainoastaan haistanut, vaan myös nähnyt läheltä. Se näki sen toistamiseen, luonnottoman ja pelottavan olion.

Joe tajuaa, ettei edes yrittänyt vetää kivääriä esiin satulan takaa. Hän ei olisi ehtinyt tehdä sitä eikä mitään muutakaan ennen kuin tiikeri olisi ollut heidän kimpussaan, jos eläin olisi hyökännyt. Hän tajuaa myös, ettei ole valmis käymään vapaaehtoisesti taltuttamaan tätä hurjimusta. Häntä ei saisi lähtemään siihen touhuun millään rahalla. Vaikka hänelle annettaisiin kaupungintalo korvaukseksi uhrauksestaan, hän ei saisi pakotettua itseään astelemaan suoraan päin kuolemaa.

Väistämättä tulevat mieleen intiaanit, jotka hiipivät parhaillaan metsikön tuolla puolen, rannan ja pusikon välissä. Ei hyvä. Jalkamiehet ja heitä ratsain seuraavat Cal Habbard ja sheriffi. Tosin Joe ei tiedä onko sheriffi jäänyt paikoilleen passiin ja vain Habbard seurannut kolmea intiaania näiden lähestyessä piilossa lymyäviä kissapetoja. Joe ajattelee huutaa varoitukseksi. Jos huutaisi kovaa, miehet saattaisivat kuulla, mutta hänen suunsa ja kurkkunsa on liian kuiva siihen. Kurkku on kuroutunut umpeen. Se kelpaa tuskin enää edes hengittämiseen, kun sydän pumppaa verta, joka kohisee suonissa ympäri kehoa ja panee huokumaan suun kautta.

Cal Habbard ja sheriffi tietävät tiikerin, tiikerit. He ovat olleet aikaisemmin tekemisissä näiden kanssa ja Joe luottaa siihen, että miehet tietävät mitä tekevät. Hän vaihtaa suitset toiseen käteen ja kääntyy satulassa kurottaakseen kiväärin käsiinsä, mutta hevonen, joka tuntee otteen kevenevän kuolaimista, alkaa tarpoa eteenpäin ja Joe tarraa taas rajusti molemmin käsin suitsiin. Hän näkee, että hevosen suupielestä valuu verinoro. Hän on repinyt eläimen suupielet auki tai se on purrut omaan kieleensä.

”Helvetti!” Joe kiroaa ja saa vapisevan ratsun seisahtumaan ja yrittää kääntää sen. Hevonen panee vastaan.

”Rauha”, Joe sanoo sille. Hän räväyttää ohjasperillä hevosta lautasille, omaa raivoaan kai ja hevonen ottaa sivuaskelia. Se menee kuin sirkusareenalla.

Kun Kentucky-Joe on uudestaan oman ratsunsa herra, hän toteaa heidän kulkeutuneen viidenkymmenen yardin päähän polun kohdalta. Hevonen rauhoittuu, kun sen ja tiikerin välillä on tarpeeksi tilaa. He seisovat siinä molemmat uupuneina, vaikka ratsastajan ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kiskoa suitsista.

Joe antaa suitsista löysiä ja taputtaa hevosen hiestä tummennutta kaulaa. Hevonen kohottaa turpaansa, päätään, korvat pystyssä ja sieraimet auki.

”Mietitkö mitä niille toisille koneille kävi?” Joe kysyy siltä. Hän puhuu usein hevoselleen. Hän pitää puhetta, kun antaa sille illalla apetta ja vettä, puhuu, kun käy satuloimaan sitä. Nyt hän vilkaisee kuitenkin ympärilleen tiellä. Ei ketään. Ei muuta kuin hehkuva hellepäivä. Paita on hiestä märkä hänen selässään.

”Ensimmäinen koitos takana”, Joe sanoo ja taputtaa taas eläintä. Sen selkä ja kyljet ovat lämpimät käteen. Hevosen lämmin haju uhoaa nenään. 

>Itä>

Jatkan unia autossa, reilusti hytin takaosassa, peitto päällä. Teppo on kuskina. Herään vasta, kun auto pysähtyy ja Teppo tuljuttaa minua olkapäästä. Nousen katsomaan ulkomaailmaa. Olemme Pasilassa, rautatievarikolla. Pitkän rakennuksen seinustan ikkunoista näkyy sisällä olevia vetureita ja junavaunuja.

Meillä on ennakkoon lähetetyt henkilölätkät työtakin rintamuksessa näkösällä, kun nousemme raput toiseen kerrokseen VR:n henkilöstökahvilaan.

”Huomenta”, iäkkäämpi naisihminen toivottaa tiskin takaa.

”Huomenta”, Teppo vastaa ja minä nyökkään. Teppo katsoo minua: ”Minä maksan. Tämän kerran.”

”Selvä.”

Otan makkarasämpylän, kahvin ja vesilasin.

”Jugurttia?” Teppo kysyy, ehdottaa.

”Ei nyt, kiitos.”

Kaksi konduktööriä tai veturikuskia tai vastaavaa istuu kahvittelemassa ja tarinoimassa. Lähdössä vai tulossa? ajattelen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Kolme astetta aamuviideltä. Tuulta sääsivujen mukaan kuusi metriä luoteesta. Keittiön ikkunasta näkyy, miten koillisen taivas vaalenee turkoosiksi sarastukseksi. Tiistai. Jalkapallossa alkaa Mestarien liigan lohkovaihe. Ensimmäiset pelit tänään ja huomenna. Torstaina on Euroliigan vuoro ja uutena Conferenssi. Viimeksi mainitussa on mukana suomalainen joukkue HJK. Edistymistä. Euroopan jalkapallokatsomoissa on toisissa väkeä rajoittamattomasti ja toisissa varovaisemmin. Saa nähdä, minkä kannan viranomaiset ja seura ottavat HJK:n syksyn kotiotteluissa? Eilen pääsin Me puhallamme kynttilöitä -fiktion uudessa versiossa sivulle viisikymmentä. Aloitin sen työstämisen kuun alussa. Syyskuun kirja. Tule hyvä kirja.

 

Terveisiä Taavetista

  

Kun tulimme eilen aamulla metsästä, huomasin mustikkapurkissa, marjojen päällä vaaleanvihreän koivunlehden. Poimin sen pois, mutta se olikin perhonen, joka veti siivet uudestaan yhteen ja lepäsi siinä kämmenellä kyljellään ja otti lämpöä. Kävelimme eteenpäin ehkä kaksisataa metriä, jonka jälkeen laskin perhosen kädestäni kannon päälle. Samassa se levitti siivet, lepatti viereiseen orapihlaja-aitaan ja jäi oksalle lepäämään, taas niin kuin se olisi ollut lehti. Mustikoita on vielä, mutta ne varisevat, kun koskettaa varpua. Puolukoissa on syvän tummanpunaisia kypsiä terttuja siellä täällä. Kangasrouskuja on paljon. Löysin myös muutaman kourallisen suppilovahveroita. Viime syksynä en löytänyt niitä. Se johtui varmaan siitä, että nämä metsät lähistöllä ovat uusia meille, mutta elän toivossa, että tänä syksynä löydämme suppiksia kuivattavaksi asti.

Terveisiä Taavetista

  

Piti kirjoittaa jo perjantaina Terveisiä Taavetista -postaukseen, että hieno juoksu Hessulta torstai-iltana Lahdessa. Sateista, märkää ja kuraista ja ohjastajat silattuna raparoiskeilla. Hessu otti vahvan loppukirin ja ravasi varmasti kakkossijalle. Ohjelman jälkeen otin kuvan edestäni, mustasta televisioruudusta, jonka kulmassa leikkivät valoheijastukset. Olen kai maininnut, että otan nykyisin kuvan aina, kun koen kohteen kiinnostavaksi ja tuntuu siltä. Ennen piti ajatella filmiä, piti harkita ja miettiä, kun kuvasi, mutta nyt on vallalla kuvaajan paratiisi, on varaa ja mahdollista kokeilla mitä ikinä pälkähtää päähän. Perjantaina räpsimme kuvia joutomaalta menossa kirjastoon. Eilen lauantaina palvottu CR7 valloitti Britannian. Jalkapalloleikissä. Me puhallamme kynttilöitä -fiktion seuraava versio on nyt sunnuntaivarhaisena sivulla neljäkymmentäkaksi. Kello on varttia vaille kuusi ja ulkona vielä pimeää.

Tiikerintalja(4)

  

>>>jatkuu>>> 

Sheriffi katsoo heitä kahta. 

Cal sylkäisee: ”Olemmeko me kolme niiden perässä? Emmekö saa apujoukkoja?” 

Joe olettaa, että ne eivät olleet suoranaisia kysymyksiä. Ehkä ne olivat enemmän epäluottamuslauseita. Kun Cal Habbard on sanonut sanansa, todennut asian, hän kääntää niskaansa ja jää katsomaan haastavasti verannalla keikuttelevaa miestä: ”Lähde joukkoon.”

”Ei ole hevosta.”

Jalkamies ei pärjää tiikerille, Joe ajattelee. Vaikka pärjäisikin, siihen on hyvä vedota. Totta on, että jos heidän on tarkoitus liikkua porukassa, kaikilla pitää olla ratsu.

Cal Habbard ottaa ohjat niin kuin hän on tottunut tekemään: ”Meidän kolmen on viisainta pysyä samassa sakissa, jos on aikomus, että otamme ne elävinä kiinni.”

”Miten?” sheriffi kysyy. ”Minusta tuntuu, että ajattelit käyttää lassoa siinä?”

”Niin kyllä ajattelin. Luulisi tiikerin talttuvan köydellä.”

”Calilla on ruutta”, Joe huomauttaa.

”On”, Cal Habbard sanoo sheriffille. ”Jos te saatte pidäteltyä eläintä tarpeeksi kauan, minä annan sille kunnon tujauksen.”

Sheriffi katsoo häntä epäilevänä ja tyytymättömänä.

”Tämän reissun jälkeen mä en halua nähdä enää koskaan tiikereitä.”

Cal Habbard nykäisee suitsista ja ohjaa hevosen varjoisalle metsätielle. Varjonpaikkaa riittää tosin vain vähän matkaa ennen kuin tien varrella olevat puut vaihtuvat pensaikoksi. Sykomoreja. Tai jokivarren pajuja. Kaupungin yhteismaat ovat keskittyneet kaupungista länteen ja etelään. Jostain syystä pohjoisen suunta ei ole vetänyt puoleensa. Sieltä on hakattu isoimmat puut pois, sahattu ja käytetty rakennusaineina ja puiden loputtua alue on hylätty, vesoittunut omia aikojaan ja jäänyt hoitamattomaksi.

Kentucky-Joe ei ole varma, vaikka kaupunki omistaisi alueen tai vaikka kaupungilla olisi siellä etuosto-oikeus? Onhan alueella ennestään vedenottamo, vaikka se ei ole enää käytössä. Se on tarpeettoman syrjässä keskustasta.

Joe ei pelkää enää tiikeriä, tiikereitä tai pelkää, mutta ei ole säikkynä. Hän on tottunut jo ajatukseen, että voi kohdata ison kissapedon. Sheriffin toimistossa hän oli pelännyt, koska oli joutunut yllätetyksi ja säikähtänyt, mutta nyt ja varsinkin, kun kivääri on valmiina kotelossa satulan takana, hän tuntee olonsa rauhalliseksi ja tyyneksi. Hän käyttäytyy niin kuin haluaa ihmisten näkevän hänen käyttäytyvän, arvokkaasti ja itsevarmasti.

”Viisainta ladata aseet”, sheriffi esittää.

He pysähtyvät. Joe työntää patruunan makasiiniin, tarkistaa, että varmistin on paikallaan ja sijoittaa aseen takaisin koteloon.

Cal Habbard tyytyy katsomaan heitä kiväärimiehiä. Joe lukee Calin päältä syvää halveksuntaa, kun hän vilkaisee tätä äkkiä. Mies kääntää huomionsa toisaalle ja alkaa tarkastella pensaikkoa sivulla ja edempänä tienvarressa, mutta Joe ehti nähdä ilmeen. He hoputtavat hevoset taas liikkeelle.

”Taitaa olla tuurissa, jos pääsemme niiden jäljille?” sheriffi sanoo.

”Voi olla”, Cal vastaa.

Altaille tullessa puusto on vallannut vaihteeksi pensaiden sijan.

Altaita on monta peräkkäin, altaiden ketju. Sillä keinoin rakennelma on saatu ylipäätään rakennettua ja samalla se tekee sen vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Joki virtaa vuolaana, mutta sen lasku on niin vähäinen, että vettä on kerättävä pitkältä matkalta. Itse vedenottamo jää ylemmäs. Se palvelee enää myllylaitosta. Myllyn vaiheilla ei näy ketään, ei vaunuja eikä hevosia. Ei ole se aika vuotta.

Autiota ja arveluttavaa.

Kentucky-Joe miettii ontuvaa tiikeriä ja sitä, ovatko he päässeet eläimien edelle ja katkaisseet niiden pakotien? Hän seuraa kaiken aikaa tiellä ja sen pehmeämmillä laidoilla mahdollisesti näkyviä isojen tassujen painaumia, mutta ei ole nähnyt mitään.

”Eläintarhan paikka”, sheriffi sanoo.

”Täälläkö?” Cal Habbard vastaa, sen enempää innostumatta.

”Täällä olisi ainakin vettä juotavaksi. Täällä eläimet eivät olisi kenenkään tiellä.”

He pysähtyvät vesirajaan. Joe ei näe missään tiikereitä. Hän ajattelee eläimen turkkia, sen suojaväriä: Kuinka hyvin se naamioituu ja kätkeytyy ruohojen ja pensaiden keskeen? Huolestuttava ajatus sikäli, että tuollainen pelottava eläin voi päästä yllättämään. Leijonat kuuluvat hiipivän heinikon suojassa mahdollisimman lähelle saalistaan ja yllättävän sen sillä keinoin.

Puuma, tulee seuraavana mieleen. Turha ajatella leijonia, kun voi kuvitella mitä puuma tekisi, miten se hiipii ja metsästää saalistaan. Jos tiikerit pääsevät pakenemaan kauemmas maastoon ja lähemmäs vuoria, ne joutuvat kohtaamaan biisonilaumat ja ehkä myös puumia. Ja käärmeitä.

Auer lepää raskaana ja hiostavana virran päällä. Kauempana yläjuoksulla näkyy intiaaneja kalassa. Nämä tunnistaa mustista kupuhatuista, valkoisilta perityistä ja mistä hyvänsä löydetyistä hatuista, jotka intiaanit ovat muotoilleet mieleisikseen. Kentucky-Joe olettaa, että intiaanit kastavat hattunsa. Hän on nähnyt näiden asettavan pyöreitä, sileitä kiviä hattujen sisälle ja upottavan ne matalaan rantaveteen vettymään. Lisäksi jotkut intiaanit vuolevat tikkuja, joilla he suoristavat liotuksessa olevien hattujen lierit niin, että ne painuvat alaspäin. Joe on varma myös siitä, että rituaaliin liittyy erilaisia taikoja ja loitsujen lausumista. Intiaanit tekevät elämästään näytelmää ja teatteria. He ovat toteuttaneet sillä tavoin itseään ja kulttuuriaan varmaan ikiajoin.

Cal Habbardin hevonen hirnahtaa. Varoitusääni. Saman tien molemmat muut hevoset hirnahtavat myös.

”Ne haistavat tiikerin”, sheriffi sanoo.

Kaikki kolme miestä katsovat viidakkomaista rantatiheikköä, joka jää heidän ja kaupungin avoimen rannan väliin.

”Näkeekö kukaan mitään?” Cal Habbard kysyy.

”Ei vielä ainakaan”, Joe vastaa.

”Pitäisikö varmistaa, ettei ne mene tien yli?” sheriffi kysyy.

Joe ymmärtää, että sheriffi tarkoittaa sitä kapeaa tienuraa, jota pitkin he ovat juuri ratsastaneet tänne myllylle.

”Tiikerit pysyvät puiden kätkössä”, Cal Habbard sanoo vakuuttavalla äänellä. ”Ne hakeutuvat sinne, missä on vettä ja näkösuojaa. Tiikeriä ei näe välttämättä, vaikka se olisi viidenkymmenen jalan päässä.”

Kentucky-Joen hevonen hirnahtaa vuorostaan. Se alkaa liikkua sivuttain.

”Rauha”, Joe sanoo sille ja taputtaa hevosen lämmintä, hiestynyttä kaulaa. Eläin painaa turpansa melkein maahan asti ja nostaa taas vauhdilla ylös ja hirnuu. Se ei saa pidettyä ääntä sisällään. Saaliseläin vauhkoontuu, kun se haistaa tai aistii muuten, että vaara uhkaa sitä.

Sheriffi ojentaa kätensä: ”Onko tuolla jokin laatikko vai onko siellä meidän karkulaisemme?”

”En näe”, Cal Habbard sanoo.

Kentucky-Joe on kierrellyt vuosi sitten tätä rantaviivaa vesurin ja korin kanssa. Hän keräsi vatukoita ja löysi vanhan uhripaikan, jossa näkyi tuoreita hiiliä. Siinä oli pieni toteemipaalu, joka oli juntattu rantaliejuun sen verran etäälle virrasta, ettei se jäänyt keväisten tulvien alle. Joe oli ajatellut silloin, että se on vanhaa perua, mutta hiilet panivat miettimään, että intiaanit saattavat käydä yhä uhraamassa siellä. Ehkä se on heidän kalastuksen jumalansa palvontatoteemi.

”Siellä voi olla toteemi”, Joe sanoo.

Hän näkee silmäkulmastaan, että Cal Habbard heittää häneen pilkallisen katseen. Pelkkä katse saa Joen pitämään suunsa, mutta se ärsyttää samalla. Hän ja Cal Habbard eivät tule mahtumaan koskaan saman pöydän ääreen. Heistä ei ole tähänkään, yhteiseen metsästysretkeen tai ei ollut, jos Cal Habbard ei saisi päättää mitä ja miten toimitaan.

”Hevosia ei saa lähtemään tiikereitä päin”, sheriffi sanoo. ”Olisit hommannut norsuja samalla.”

”Otan seuraavasta sirkuksesta”, Cal Habbard vastaa.

”Jonkin pilalle menneen”, sheriffi jatkaa. Hän ei saa vastausta.

Joe kääntää katseen helteen alla lepäävälle virralle. Intiaanien lautta ajelehtii lähemmäs. Kolme hattupäätä. Yhdellä näkyy olevan silinteri. Se on kuin pilkantekoa muinaisista presidenteistä, Jeffersonista ja hänen aikalaisistaan.

”Palkataan intiaanit hätistämään ne esiin”, Cal Habbard ehdottaa. Hän seuraa myös intiaaneja, odottaa että virta ajaa ne lähemmäs, kuulomatkan päähän.

”Niille tuli kuuma joella”, sheriffi sanoo. ”Tunnistiko ne meidät?”

Lautan perässä on pakkilaatikko ja pitkä airo peräsimenä. Yksi intiaaneista seisoo ja ohjaa lauttaa lähemmäs rantaa. Myllyrännin virtaus ei tunnu tällä kohtaa vielä kovin voimakkaana, mutta aina joskus joku uskalias tai huono-onninen on ajanut oman veneensä tai lautan rännin kiville ja kastunut ja kolhiutunut pelastautuessaan kuivalle maalle.

Kentucky-Joe ei välitä kalastamisesta. Hän ei pidä edes kalasta. Niin kauan, kun on nautaa, sikoja ja kanoja ja riistaa, hän ei aio pyytää kalaa lautaselleen. Muutaman kerran hän on syönyt hiillostettua ankeriasta, koska se haisee hyvältä, mutta kala maistui mudalta. Joe ei tiedä, mitä kaikkea kalat käyttävät ravinnokseen, mutta hän olettaa, että isot kalat saalistavat pienempiä ja pienemmät ravitsevat itseään korentojen toukilla ja madoilla, kaivavat niitä pehmeästä joenpohjasta.

”Miehet!” Cal Habbard huutaa.

Joe on huvittunut, vaikka ymmärtää Calin tekevän tässä asiassa aivan oikein. Intiaanit ovat ylpeitä. Vaikka he ovat umpimielisiä ja vaiteliaita, he pitävät samalla ja silti itseään miesten valioina ja arvostavat selvästi, jos valkoiset nimittävät heitä niin kuin heidän arvolleen muka kuuluu. Kaikki heikäläiset ovat miehiä ja osa päälliköitä. Naiset ovat intiaaneille pelkkää karjaa. Valkoisten uudisasukkaiden vaimojen rinnalla intiaanivaimot ovat orjien asemassa. Intiaanimiehet ovat valkoisten orjia, mutta he eivät näe itse asiaa niin. He ovat kauppamiehiä ja kuvittelevat itsestään suuria. Mutta he ovat orjia ja heidän naisensa ovat orjien orjia.

Kentucky-Joe on tuntenut sääliä aina, kun on nähnyt miten intiaanit kohtelevat omaa perheväkeään, vaikka on pyrkinyt olemaan näyttämättä tunteitaan. Hän päättelee, että intiaanimiehet kostavat oman kohtelunsa toisille, jotka ovat vielä heikommassa asemassa. Sitä on ikävä katsoa. 

>>>jatkuu>>>