Tiikerintalja(4)

  

>>>jatkuu>>> 

Sheriffi katsoo heitä kahta. 

Cal sylkäisee: ”Olemmeko me kolme niiden perässä? Emmekö saa apujoukkoja?” 

Joe olettaa, että ne eivät olleet suoranaisia kysymyksiä. Ehkä ne olivat enemmän epäluottamuslauseita. Kun Cal Habbard on sanonut sanansa, todennut asian, hän kääntää niskaansa ja jää katsomaan haastavasti verannalla keikuttelevaa miestä: ”Lähde joukkoon.”

”Ei ole hevosta.”

Jalkamies ei pärjää tiikerille, Joe ajattelee. Vaikka pärjäisikin, siihen on hyvä vedota. Totta on, että jos heidän on tarkoitus liikkua porukassa, kaikilla pitää olla ratsu.

Cal Habbard ottaa ohjat niin kuin hän on tottunut tekemään: ”Meidän kolmen on viisainta pysyä samassa sakissa, jos on aikomus, että otamme ne elävinä kiinni.”

”Miten?” sheriffi kysyy. ”Minusta tuntuu, että ajattelit käyttää lassoa siinä?”

”Niin kyllä ajattelin. Luulisi tiikerin talttuvan köydellä.”

”Calilla on ruutta”, Joe huomauttaa.

”On”, Cal Habbard sanoo sheriffille. ”Jos te saatte pidäteltyä eläintä tarpeeksi kauan, minä annan sille kunnon tujauksen.”

Sheriffi katsoo häntä epäilevänä ja tyytymättömänä.

”Tämän reissun jälkeen mä en halua nähdä enää koskaan tiikereitä.”

Cal Habbard nykäisee suitsista ja ohjaa hevosen varjoisalle metsätielle. Varjonpaikkaa riittää tosin vain vähän matkaa ennen kuin tien varrella olevat puut vaihtuvat pensaikoksi. Sykomoreja. Tai jokivarren pajuja. Kaupungin yhteismaat ovat keskittyneet kaupungista länteen ja etelään. Jostain syystä pohjoisen suunta ei ole vetänyt puoleensa. Sieltä on hakattu isoimmat puut pois, sahattu ja käytetty rakennusaineina ja puiden loputtua alue on hylätty, vesoittunut omia aikojaan ja jäänyt hoitamattomaksi.

Kentucky-Joe ei ole varma, vaikka kaupunki omistaisi alueen tai vaikka kaupungilla olisi siellä etuosto-oikeus? Onhan alueella ennestään vedenottamo, vaikka se ei ole enää käytössä. Se on tarpeettoman syrjässä keskustasta.

Joe ei pelkää enää tiikeriä, tiikereitä tai pelkää, mutta ei ole säikkynä. Hän on tottunut jo ajatukseen, että voi kohdata ison kissapedon. Sheriffin toimistossa hän oli pelännyt, koska oli joutunut yllätetyksi ja säikähtänyt, mutta nyt ja varsinkin, kun kivääri on valmiina kotelossa satulan takana, hän tuntee olonsa rauhalliseksi ja tyyneksi. Hän käyttäytyy niin kuin haluaa ihmisten näkevän hänen käyttäytyvän, arvokkaasti ja itsevarmasti.

”Viisainta ladata aseet”, sheriffi esittää.

He pysähtyvät. Joe työntää patruunan makasiiniin, tarkistaa, että varmistin on paikallaan ja sijoittaa aseen takaisin koteloon.

Cal Habbard tyytyy katsomaan heitä kiväärimiehiä. Joe lukee Calin päältä syvää halveksuntaa, kun hän vilkaisee tätä äkkiä. Mies kääntää huomionsa toisaalle ja alkaa tarkastella pensaikkoa sivulla ja edempänä tienvarressa, mutta Joe ehti nähdä ilmeen. He hoputtavat hevoset taas liikkeelle.

”Taitaa olla tuurissa, jos pääsemme niiden jäljille?” sheriffi sanoo.

”Voi olla”, Cal vastaa.

Altaille tullessa puusto on vallannut vaihteeksi pensaiden sijan.

Altaita on monta peräkkäin, altaiden ketju. Sillä keinoin rakennelma on saatu ylipäätään rakennettua ja samalla se tekee sen vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Joki virtaa vuolaana, mutta sen lasku on niin vähäinen, että vettä on kerättävä pitkältä matkalta. Itse vedenottamo jää ylemmäs. Se palvelee enää myllylaitosta. Myllyn vaiheilla ei näy ketään, ei vaunuja eikä hevosia. Ei ole se aika vuotta.

Autiota ja arveluttavaa.

Kentucky-Joe miettii ontuvaa tiikeriä ja sitä, ovatko he päässeet eläimien edelle ja katkaisseet niiden pakotien? Hän seuraa kaiken aikaa tiellä ja sen pehmeämmillä laidoilla mahdollisesti näkyviä isojen tassujen painaumia, mutta ei ole nähnyt mitään.

”Eläintarhan paikka”, sheriffi sanoo.

”Täälläkö?” Cal Habbard vastaa, sen enempää innostumatta.

”Täällä olisi ainakin vettä juotavaksi. Täällä eläimet eivät olisi kenenkään tiellä.”

He pysähtyvät vesirajaan. Joe ei näe missään tiikereitä. Hän ajattelee eläimen turkkia, sen suojaväriä: Kuinka hyvin se naamioituu ja kätkeytyy ruohojen ja pensaiden keskeen? Huolestuttava ajatus sikäli, että tuollainen pelottava eläin voi päästä yllättämään. Leijonat kuuluvat hiipivän heinikon suojassa mahdollisimman lähelle saalistaan ja yllättävän sen sillä keinoin.

Puuma, tulee seuraavana mieleen. Turha ajatella leijonia, kun voi kuvitella mitä puuma tekisi, miten se hiipii ja metsästää saalistaan. Jos tiikerit pääsevät pakenemaan kauemmas maastoon ja lähemmäs vuoria, ne joutuvat kohtaamaan biisonilaumat ja ehkä myös puumia. Ja käärmeitä.

Auer lepää raskaana ja hiostavana virran päällä. Kauempana yläjuoksulla näkyy intiaaneja kalassa. Nämä tunnistaa mustista kupuhatuista, valkoisilta perityistä ja mistä hyvänsä löydetyistä hatuista, jotka intiaanit ovat muotoilleet mieleisikseen. Kentucky-Joe olettaa, että intiaanit kastavat hattunsa. Hän on nähnyt näiden asettavan pyöreitä, sileitä kiviä hattujen sisälle ja upottavan ne matalaan rantaveteen vettymään. Lisäksi jotkut intiaanit vuolevat tikkuja, joilla he suoristavat liotuksessa olevien hattujen lierit niin, että ne painuvat alaspäin. Joe on varma myös siitä, että rituaaliin liittyy erilaisia taikoja ja loitsujen lausumista. Intiaanit tekevät elämästään näytelmää ja teatteria. He ovat toteuttaneet sillä tavoin itseään ja kulttuuriaan varmaan ikiajoin.

Cal Habbardin hevonen hirnahtaa. Varoitusääni. Saman tien molemmat muut hevoset hirnahtavat myös.

”Ne haistavat tiikerin”, sheriffi sanoo.

Kaikki kolme miestä katsovat viidakkomaista rantatiheikköä, joka jää heidän ja kaupungin avoimen rannan väliin.

”Näkeekö kukaan mitään?” Cal Habbard kysyy.

”Ei vielä ainakaan”, Joe vastaa.

”Pitäisikö varmistaa, ettei ne mene tien yli?” sheriffi kysyy.

Joe ymmärtää, että sheriffi tarkoittaa sitä kapeaa tienuraa, jota pitkin he ovat juuri ratsastaneet tänne myllylle.

”Tiikerit pysyvät puiden kätkössä”, Cal Habbard sanoo vakuuttavalla äänellä. ”Ne hakeutuvat sinne, missä on vettä ja näkösuojaa. Tiikeriä ei näe välttämättä, vaikka se olisi viidenkymmenen jalan päässä.”

Kentucky-Joen hevonen hirnahtaa vuorostaan. Se alkaa liikkua sivuttain.

”Rauha”, Joe sanoo sille ja taputtaa hevosen lämmintä, hiestynyttä kaulaa. Eläin painaa turpansa melkein maahan asti ja nostaa taas vauhdilla ylös ja hirnuu. Se ei saa pidettyä ääntä sisällään. Saaliseläin vauhkoontuu, kun se haistaa tai aistii muuten, että vaara uhkaa sitä.

Sheriffi ojentaa kätensä: ”Onko tuolla jokin laatikko vai onko siellä meidän karkulaisemme?”

”En näe”, Cal Habbard sanoo.

Kentucky-Joe on kierrellyt vuosi sitten tätä rantaviivaa vesurin ja korin kanssa. Hän keräsi vatukoita ja löysi vanhan uhripaikan, jossa näkyi tuoreita hiiliä. Siinä oli pieni toteemipaalu, joka oli juntattu rantaliejuun sen verran etäälle virrasta, ettei se jäänyt keväisten tulvien alle. Joe oli ajatellut silloin, että se on vanhaa perua, mutta hiilet panivat miettimään, että intiaanit saattavat käydä yhä uhraamassa siellä. Ehkä se on heidän kalastuksen jumalansa palvontatoteemi.

”Siellä voi olla toteemi”, Joe sanoo.

Hän näkee silmäkulmastaan, että Cal Habbard heittää häneen pilkallisen katseen. Pelkkä katse saa Joen pitämään suunsa, mutta se ärsyttää samalla. Hän ja Cal Habbard eivät tule mahtumaan koskaan saman pöydän ääreen. Heistä ei ole tähänkään, yhteiseen metsästysretkeen tai ei ollut, jos Cal Habbard ei saisi päättää mitä ja miten toimitaan.

”Hevosia ei saa lähtemään tiikereitä päin”, sheriffi sanoo. ”Olisit hommannut norsuja samalla.”

”Otan seuraavasta sirkuksesta”, Cal Habbard vastaa.

”Jonkin pilalle menneen”, sheriffi jatkaa. Hän ei saa vastausta.

Joe kääntää katseen helteen alla lepäävälle virralle. Intiaanien lautta ajelehtii lähemmäs. Kolme hattupäätä. Yhdellä näkyy olevan silinteri. Se on kuin pilkantekoa muinaisista presidenteistä, Jeffersonista ja hänen aikalaisistaan.

”Palkataan intiaanit hätistämään ne esiin”, Cal Habbard ehdottaa. Hän seuraa myös intiaaneja, odottaa että virta ajaa ne lähemmäs, kuulomatkan päähän.

”Niille tuli kuuma joella”, sheriffi sanoo. ”Tunnistiko ne meidät?”

Lautan perässä on pakkilaatikko ja pitkä airo peräsimenä. Yksi intiaaneista seisoo ja ohjaa lauttaa lähemmäs rantaa. Myllyrännin virtaus ei tunnu tällä kohtaa vielä kovin voimakkaana, mutta aina joskus joku uskalias tai huono-onninen on ajanut oman veneensä tai lautan rännin kiville ja kastunut ja kolhiutunut pelastautuessaan kuivalle maalle.

Kentucky-Joe ei välitä kalastamisesta. Hän ei pidä edes kalasta. Niin kauan, kun on nautaa, sikoja ja kanoja ja riistaa, hän ei aio pyytää kalaa lautaselleen. Muutaman kerran hän on syönyt hiillostettua ankeriasta, koska se haisee hyvältä, mutta kala maistui mudalta. Joe ei tiedä, mitä kaikkea kalat käyttävät ravinnokseen, mutta hän olettaa, että isot kalat saalistavat pienempiä ja pienemmät ravitsevat itseään korentojen toukilla ja madoilla, kaivavat niitä pehmeästä joenpohjasta.

”Miehet!” Cal Habbard huutaa.

Joe on huvittunut, vaikka ymmärtää Calin tekevän tässä asiassa aivan oikein. Intiaanit ovat ylpeitä. Vaikka he ovat umpimielisiä ja vaiteliaita, he pitävät samalla ja silti itseään miesten valioina ja arvostavat selvästi, jos valkoiset nimittävät heitä niin kuin heidän arvolleen muka kuuluu. Kaikki heikäläiset ovat miehiä ja osa päälliköitä. Naiset ovat intiaaneille pelkkää karjaa. Valkoisten uudisasukkaiden vaimojen rinnalla intiaanivaimot ovat orjien asemassa. Intiaanimiehet ovat valkoisten orjia, mutta he eivät näe itse asiaa niin. He ovat kauppamiehiä ja kuvittelevat itsestään suuria. Mutta he ovat orjia ja heidän naisensa ovat orjien orjia.

Kentucky-Joe on tuntenut sääliä aina, kun on nähnyt miten intiaanit kohtelevat omaa perheväkeään, vaikka on pyrkinyt olemaan näyttämättä tunteitaan. Hän päättelee, että intiaanimiehet kostavat oman kohtelunsa toisille, jotka ovat vielä heikommassa asemassa. Sitä on ikävä katsoa. 

>>>jatkuu>>>