Kaunis kesäpäivä

tiistai 16. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   












Kävelimme eilen iltapäivällä metsään, nummelle. Alikulun kohdalla oli jokin mullistus kohottanut viiden sentin mittaisen sepelin pirstaleen pystyyn kantilleen. Se näytti kauempaa kuin isolta perhoselta, joka on naamioitunut taustaansa ja lähempää kyyristelevältä sammakolta. Alikulun jälkeinen luiska kumisi mennessämme ontosti jalan alla. Pakkasta vielä. Tapailin aamusella Rotoa ja pääsin siinä sivulle neljä. Luin välillä eilen saamaani lahjakirjaa, runoja: Kari Aronpuron Gathandu. Vasta toinen runoteos, jota luen Aropurolta, ensimmäinen oli Aperitiff – Avoin kaupunki, molemmat mielikuvitusta hersyttävää runojuoksutusta. Lisäksi luin ääneen viitisenkymmentä sivua Mannin Taikavuorta. Siinä on pohdittavana aika. Se kulkee siellä kaiken aikaa juonteena mukana. Voi sanoa, että: Aika kirja. Illalla etsimme vaihteeksi elokuvan: Once upon a Time in Hollywood. Kirjoitin nimen muistista eli en tiedä menikö se täsmälleen noin? Näimme sen nyt kolmannen kerran. Autoillen.



maanantai 15. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   







Inkapoika tuli käymään, seisoo bambumatolla ja nojaa selkäänsä puiseen kukkaruukkuun. Terveisistä ei tiedä. Jaoimme tänä aamuna lahjoja toisillemme. Meidän virallinen lahjanjakopäivämme. Ulkona vallitsee pakkanen. Talon mittari näyttää nyt kuuden aikaan kahdeksaa pakkasastetta. Eilen, isänpäivänä luin pitkän rupeaman Thomas Mannin Taikavuorta. Keuhkoparantolapotilaan toisena talvena ylhäällä Davosissa hän hankki sukset, samoili lumimyrskyssä, tuli kevät, kesä aikanaan ja potilas totesi viettäneensä jo kaksi vuotta laitoksessa. Kirjassa on neljännes jäljellä. Eilen otin uuden kopion Roto -tiedostosta ja tein siihen ensimmäisiä parannuksia, merkintöjä. Saunassa sain ajatuksia aiheesta, mutta en pannut niitä ylös muistivihkoon. Ehkä muistan ne muutenkin?



sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  





 




Nummella luonto valmistautuu talveen, vaikka se ei näy erikoisemmin valokuvissa. Männyt ovat entisellään ja jäkälät ja karvet niiden rungoilla. Eilen Suomen miesten jalkapallomaajoukkue voitti vieraissa Bosnia-Herzegovinan kolme yksi ja pitää vielä kiinni karsintalohkon toisesta sijasta. Iltamyöhällä katsoimme Humphrey Bogartin filmin. Näyttelijä kuoli vuonna 1957. Noir-näyttelijä. Eilen luin viimeiset rivit työnimi Rotosta. Runko on kunnossa, juonen kulku, mutta teksti vaatii parannuksia. Luin käsikirjoitusta kuutena päivänä, tosin vain aamupäivisin. Otan tänään siitä uuden kopion ja alan muokata sitä talvi-iltojen ratoksi. Lukukirjana luen nyt Lawrence Durrelin kirjaa Tunc. Se on ruotsiksi. Niitä kirjoja, josta on pitänyt joskus leikata sivut auki. ”Hän ei ollut leikannut edes sivuja auki.” Olen lukenut jossain kirjassa tuollaisen lauseen tai se on elokuvarepliikki. Sitä maailmanaikaa, kun uutta kirjaa lukiessa piti olla paperiveitsi vieressä.





lauantai 13. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(22)

 >>>jatkuu>>>   













Ei ole sähköä”, hän sanoo. 

Huomaan pistorasian yläpuolella rivin kytkimiä läpinäkyvän, saranoidun suojapleksin takana. Kohotan kantta ja nostan sulakkeiden vipuja päälle, katson Marinaa ja odotan milloin hän hihkaisee. 

Nyt toimii.” 

Hyvä.”

Teppo on painautunut kyykkyyn auton rengasta vasten. Hänen silmänsä ovat auki ja hän tuijottaa laivan rautakantta. Takakansi on yhä auki, mutta alkaa sitten sulkeutua. Laivamiehet ovat asialla. Yksi heistä kävelee lähemmäs meitä.

Onko jotain hätänä. Autoista pitää poistua ennen lähtöä.”

Aivan kohta.”

Kaveri on ilmeisesti johtavassa asemassa, sillä hän vaatii minua näyttämään paperit, mitä lastia olemme kuljettamassa. Ehkä mies tulee epäluuloiseksi, kun Teppo nuokkuu siinä auton kupeessa? Paperit ovat minulla hytissä ja haen ne miehelle.

Tiikeri”, hän toteaa ja katsoo lavan avointa huolto-ovea. ”Oikea tiikeri?”

On.”

Marina tulee ovelle vihreän saavin kanssa ja vinkkaa minulle.

Hetki.”

Kierrän auton toiselle puolelle ja haen hanskat. Saavissa on ulostekökköjä, vettä, olkea ja likaa.

Mihin tämän voi tyhjentää?” kysyn laivamieheltä.

Hän hihkaisee jollekin alaisistaan ja pyytää tuomaan jotain, en tiedä mitä, mutta kaveri palaa hetkeä myöhemmin työnnettävän jätearkun kanssa. Hänellä on siellä toinen saavi ja se kulkee esimiehen kautta minulle ja vien sen Marinalle lavalle. Vaihtosaavi. Laivan takaluukku on nyt kiinni ja laivadieselien käynti voimistuu ja täristää kantta.

Kiitos”, Marina sanoo tukahtuneesti maskin takaa. 


>Länsi>


Kentucky-Joe hakee käteistä rahaa pankista ja käy baseball-areenan työmaalla maksamassa Cal Habbardille kaksi kertynyttä lisäpäivää muuleista ja ajajasta. Sen jälkeen hän palaa kiireesti omalle tilalleen, sillä saamansa kirjeen mukaan puutavarakuorma ja sirkkeli ovat tulossa ja niiden on arvioitu ehtivän perille ennen iltaa.

Ajoitus on oivallinen. Joe näkee puutavarakuorman, kaksi valjakkoa kauempana edessään ja saavuttaa ne, kun ne ovat hänen tonttinsa kohdalla. Hän hoputtaa hevostaan ja ratsastaa molempien kuormastojen ohi, pudottautuu maahan ja tarttuu neljän muulin vetämän valjakon etummaisia elikoita vetohihnoista ja pysäyttää ne.

Hiihoo!” Joe hihkaisee eläimille ja samalla vankkurien etulaudalla kumarassa istuvalle, päivettyneelle miehelle. Tällä on kirjava poncho heitettynä pään ja ylävartalon yli suojaamaan päivän paahteelta ja tien pölyltä.

Karavaani pysähtyy.

Joe pitää kiinni oman hevosensa suitsista toisella kädellä ja taputtaa toisella rauhoitellen kuormajuhtia siirtyessään kuskin kohdalle.

Tämä on Joen tila”, hän esittelee. ”Teillä on varmaan minun kuorma kyydissä?”

Ajaja nyökkää. Hän kietaisee ohjakset kiinni kärrynpyörään ja tulee kankeasti ja kömpelösti alas rattailta. Kentucky-Joe huomaa, että miehellä on toisen jalan sijassa puutappi. Housunlahkeen alta pilkottaa parin tuuman paksuinen, siloiteltu, kulunut puunpää.

Sotaveteraaneja, hän ajattelee.

Puujalkamies heittää ponchon ohjaspukille ja katsoo kuormaansa: ”Siinä sitä on enemmän kuin yhteen mökkiin. Tai en tiedä kuinka isoa rakennusta herra on suunnitellut?”

Yksi ensin”, Joe vastaa totuudenmukaisesti.

Hän kysyy onko sirkkeli mukana?

On. Ilman muuta. Niinhän oli puhe ja luki tilauksessa. Yhtiön kirjanpitäjä luki, että se tulee omaksi ja jäämään tilaajalle.”

Mies puhuu hitaasti. Hän katsoo arvioiden Joeta tai niin tästä tuntuu. Varmaan tällainen tilaus on poikkeava ja epätavallinen. Kenellä on sirkkeli omasta takaa? Kenties jollain kilpailijalla, mutta ei tavallisella farmarilla.

Seuraavaksi he katsovat ja tarkastelevat hiestä höyryävien muulien ja vankkurien välistä Kentucky-Joen kivistä ja karua tilusta. Sitä ei voi kukaan erehtyä pitämään peltona eikä edes laitumena.

Niinkö tuonne sitä meinaat? Minnekä kuormat pitäisi purkaa?”

Mennään katsomaan paikka.”

Lähinnä seisova muuli nostaa häntää ja paskantaa. Miehet astuvat sivummalle.

Lanta tulee kaupan päälle”, mies sanoo.

He kiertävät valjakon editse. Joe hidastaa muistaessaan miehen puujalan.

Oja näkyy maassa tuoreena halkeamana. Se on silmiinpistävin piirre, kuin salamaniskun jäljiltä tai maanjäristyksen synnyttämä siirros. Siitä näkee kuitenkin toisella katsomalla selvästi, että oja on varta vasten kaivettu siihen eikä kaivamisesta ole kulunut kauaa. Pelkkä oja, joka kulkee jonkinmoiselle rinteessä olevalle majalle ja joka kaivanto jatkuu vielä toiseen suuntaan, jonkin matkaa heidän ohitseen, tien suuntaisena ja katkeaa siihen kesken. Työ on keskeytynyt. 

Mikä se tämä on?” mies kysyy.

Hän ei katso kysyessään Kentucky-Joeta, vaan tätä arvoituksellista kaivuuviiltoa karussa maassa. Ehkä hän ei keksi tai saa siihen mitään järkeä eikä kykene kuvittelemaan, mikä se voisi olla, mikä on sen käyttötarkoitus?

Joe tunnistaa ilmeen miehen kasvoilla. Tuon näköisenä ihminen katsoo kummajaista. Tuon näköisiä, pitkiä naamoja näkee sirkuksessa, jossa on taikatemppujen tekijöitä, akrobaatteja ja tulennielijöitä. Ei mitään tavallista hommaa, herraseni.

Nainen tulee lappuhaalareissaan heidän viereensä. On Joen vuoro hämmästyä. Hän ei ollut katsonut aiemmin sen vertaa, mutta nainen se on. Hilkan alta pilkottavista hiuksista ja rinnoista ei voi erehtyä.

Jos puujalkamies ihmetteli tämän sirkkelin tilaajan mailla olevaa ylimääräistä, mistään tulematonta ja minnekään johtamatonta ojaa, Joe ihmettelee vähintään yhtä paljon tätä toista rahtaria. Tai hän ällistyy molempia, toinen toispuolinen, köntysmäinen puujalkamies ja tämän apuna ja kaverina nainen.

Kentucky-Joe vilkaisee naisen ohi taaempia vankkureita: Puutavaraa. Ei muita miehiä kyydissä.

Perheyritys?” häneltä pääsee.

Joe sulkee suunsa saman tien. Häntä harmittaa, että tuli sanoneeksi yhtään mitään. Kumpikaan rahtareista ei vastaa eikä kommentoi.

Joe näyttää heille, mille kohtaa hän haluaa puutavaran, mihin tulee pyöreä tavara, mihin sirkkeli ja minne saa kasata päreet.

Onko aluspuita?” puujalkamies kysyy.

Joe ei ole varannut mitään puita pinon alimmaiseksi, mutta he sopivat laitettavaksi kaksi pitkää puuta kuormasta poikkipuiksi.

Onko kaivossa vettä?” nainen kysyy. Ääni on myös naisen. ”Muuleille ja meille?”

On. Vettä on”, Joe vastaa.

Hän neuvoo heitä ajamaan kuormat ja muulit sivuun tieltä.

Tilaa on vielä kääntyillä”, hän lisää.

Näkyypä olevan”, puujalkamies vastaa. ”Kasvaako tämä maa mitään? Ei siltä näytä.”

Kalkkarokäärmeitä.”

Mies ei hymyile: ”Ei muuta?”

Ei toistaiseksi.”


Kun he aloittavat kuormien purun, päivä on kääntynyt iltapäivän puolelle ja ennen kuin molemmat kärryt ovat viimein tyhjät, aurinko on ehtinyt varsin matalalle taivaanrantaan. Työssä on omat vastuksensa niin kuin aina. Niille ei mahda mitään. Kerran hiertyy köysi poikki, kun tukki on riipuksissa heivattavana pahimmoillaan ja jolloin painava tyvipää ryskyy ja paukkuu tantereeseen ja on pelkkää onnea, ettei vauhdilla heilahtava tukinpää murskaa kenenkään kalloa. Toisella kertaa Joe nyrjäyttää nilkkansa astuessaan kivenkoloon. Se sekä sattuu että hävettää.

Välillä heidän on pakko pitää taukoa. Silloin he istuvat porukalla Kentucky-Joen majassa auringonsuojassa. Rahtareilla on matkaeväänsä ja Joe keittää kahvia. He eivät puhu kukaan montaa sanaa.

Miehellä on käytössä talja, jolla saa siirrettyä raskaat tukit vähän keveämmin. Joe ajattelee, että ilman sitä työstä ei tulisi heidän kolmen voimin mitään.

Nainen on vahvarakenteinen ja täyttää siltä osin miehen paikan. Ainoa haitta hänessä on lyhyys. Ennen kuin nainen yltää kannattelemaan omalta osaltaan tukin päätä, Joen tai puujalkamiehen täytyy ensin riuhtoa se laidan yli. Käytännössä työ muotoutuu alkukangertelun jälkeen sellaiseksi, että puujalkaheppu hoitaa taljaa, Kentucky-Joe iskee kaikin voimin kiinni kulloinkin nostovuorossa olevan tukin päähän, puskee ja riuhtoo sen ylös ja irti toisten runkojen välistä, kannattelee pyöreää, niljaista kuormaa huojuvin käsin, joista voima hiipuu aina vain vähemmäksi ja vähemmäksi tukki tukin jälkeen. Kun Joe saa keploteltua tukin lähemmäs kärryn laitaa ja viimein laidan yli, hän joutuu kyykkäämään sen painon alla kerta kerralta syvempään. Nainen tulee onneksi siinä vaiheessa apuun parkkiintuneine käsineen ja he kannattelevat ja siirtävät tukin yhdessä eteenpäin sivusuunnassa niin kauas kuin suinkin pääsevät taljamiehen antaessa löysiä.

Näin se käy”, puujalka kannustaa heitä kaikkia, kun tukki on aseteltu kolmien käsiparien auttamana edellisten viereen ja tietystä vaiheesta alkaen edellisten niskaan.

Tapuli nousee. Kuormasta vapautuvat liisteet tulevat tarpeeseen ja käyttöön. He asettelevat niitä alempien tukkien varaan ja uudet tukit tulevat liisteiden päälle.

Joe tietää, ettei ole hääppöisessä kunnossa. Hän tuntee sen nyt entistä selvemmin. Hän ei ole tointunut eikä parantunut entiselleen vanhan sairautensa jälkeen. Se on vienyt hänestä mehut. Hän tietää myös, ettei olisi pitänyt eikä kannattanut ryhtyä tällaiseen suureen ja suurisuuntaiseen suunnitelmaan, toteuttamaan sitä, mutta ei osaa toisaalta heittää enää jo aloitettua kesken. 


>>>jatkuu>>>





perjantai 12. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Luumäen Lehdessä eilen oli esittelyssä tulevan juhlakirjan tekijät Marja ja Lauri Lajunen – hyvä hanke – ja edempänä lehdessä oli haastateltu uutta valtuutettua, perustuslaillisten Timo Aholaa. Ahola tuo paikallisena vetovoimatekijänä esiin, että junan pitäisi pysähtyä kunnassa. Vahvasti samaa mieltä. Kun tulevaisuudessa kahden raiteen yhteys ulottuu Lappeenrantaan ja kauemmas, sen luulisi tuovan vilkkaamman henkilöjunaliikenteen Luumäen läpi ja seisakkeita sen ohella, esimerkiksi Luumäellä Taavetissa ja Jurvalassa. Oletan toki, että kunnan viranhaltijoilla on tällaisia visioita ja myös valmiita esityksiä valtakunnallisille päättäjille. Toivon mukaan näitä esityksiä on tehty jo ja pidetty tätä junayhteyttä kaiken aikaa vireillä ja pidetään edelleen. Uudet ajat tuovat uusia mahdollisuuksia.







torstai 11. marraskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Peukutan Kalle Päätalon Nälkämäkeä. Hyvin ja romaaninomaisesti kirjoitettu sotamuisto ja raportti vankileiriltä. Kirja oli kuudeskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani. Helena luki sen jo aikaisemmin ja piti siitä varauksettomasti. Nälkämäki alkaa hyvin, alkaa niin kuin mikä hyvänsä romaani, mutta kun olin lukenut noin sata sivua, kirja alkoi muistuttaa hetki hetkeltä enemmän raporttia, tapauskertomusta. Se vaikutti tulevan Iijoki -muistelmien harjoitustyöltä, ennakolta. Tuli mieleen, kirjoittiko Päätalo Nälkämäessä pois näitä ikäviä kokemuksia painamasta mieltään? Kokiko kirjailija tarpeelliseksi panna paremmaksi ja aloitti Iijoki -urakan? Tositapahtumiin perustuvat kertomukset vaikuttavat vahvemmin kuin fiktio. Matti Louhen kansikuva Nälkämäen yhdennentoista painoksen kannessa on varsin hieno ja aihetta peilaava. Luumäen pääkirjastossa Taavetissa Kalle Päätalon Iijoki -sarja on numeroitu yhdestä kahteenkymmeneenkuuteen, koko sarja. Helena lainasi Huonemiehen pojan. Olemme lukeneet molemmat aiemmin varsinkin Iijoki -sarjan ensimmäiset teokset moneen kertaan, myös ääneen. Kalle Päätalon nimi tuli tietoisuuteeni Viimeinen savotta -teoksen myötä. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Selkosen kansaa, Kairankävijän, Mustan lumen talven, Ihmisiä telineillä, Höylin miehen syksyn ja kymmenkunta Iijoki -teosta. Nälkämäen luin ensimmäisen kerran.


 

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Tiikerintalja(21)

  >>>jatkuu>>>   













En odota enkä oleta Tepon vastaavan kysymykseeni. Pyydän Marinalta taas anteeksi sitä, että puhumme keskenämme suomea. 

Ei haittaa”, Marina sanoo aivan iloisena. 

Teppo söi laivalla kai jotain sopimatonta”, selitän. ”Hän on ollut huonovointinen siitä lähtien.” 

Huomaan”, Marina vastaa. ”Onko teillä matka-apteekkia? Pitääkö hankkia jotain rohtoja?”

Meillä on”, vastaan.

Teppo nyökyttää, mutta ei sano mitään. Hän juo cokista. Tarjoilija tuo hänelle tavallisen juustopurilaisen ja pienen annoksen ranskalaisia. Teppo nousee paikaltaan ja hakee ketsuppia.

Loukkaantuiko hän jostain?” Marina kysyy. ”Vai onko hän noin sairas?”

Sairas.”

Vakuutan, että siinä ei ole takana mitään muuta. Teppo on väsyksissä, poissa pelistä.

Kahvia? Jäätelöä?” kysyn.

Kyllä”, Marina vastaa. ”Molemmat käyvät.”

Menen hakemaan ja kun vilkaisen tiskiltä meidän pöytäämme, Marina ja Teppo näkyvät keskustelevan. Teppo näykkii ranskalaisiaan.

Kun jatkamme matkaa, Teppo kömpii jälleen pitkäkseen petille.

Mittaa kuume”, kehotan, suomeksi ja hän sanoo: ”Kohta.”

Käynnistän moottorin.

Liena kuulee äänen”, sanon Marinalle.

Ääniä”, hän vastaa. ”Se kuulee ja on kuullut kaiken aikaa kuinka liikenne jytisee ohi valtatiellä.”

Olen parkkeerannut auton niin, että saatan lähteä ajamaan suoraan eteenpäin. Teen laajan kaarroksen ja kurvaan huoltoaseman ulosmenokaistalle. Joudun pysähtymään. Jarrutan höyhenenkevyesti. Sopiva väli tulee ja nostan kytkimen, vaihdan isommalle, kiihdytän varovasti ja taas isommalle ja näen mielessäni miten tiikeri horjahtelee vauhdin vaihdellessa tai heilahtelee, jos se makaa kissan lailla pitkänään makuuksellaan. Marina Guzeva alkaa viilata kynsiä. Vilkaisen hänen käsiään, punaisia, lakattuja kynsiä ja haistan hänen parfyyminsa.

Kuka varaa paikat laivassa?” Teppo kysyy takaa englanniksi.

Minä voin tehdä sen”, Marina vastaa.

He keskustelevat hetken siitä, voiko tehdä varauksen ensi yöksi vai meneekö se aamuun ja päättävät, että yritämme ehtiä Tallinnaan illaksi. Kuuntelen enkä ota kantaa.

Marina katsoo minua sivusta niin kauan, että vilkaisen häntä.

Miten on, kuski?” hän kysyy.

Teen parhaani”, vastaan. ”Joko me ehdimme laivaan ajoissa tai ei.”

Selvä. Soitan. Varaan tiikerikuljetuksen. Mitä lyhyemmän ajan Liena joutuu viettämään lavalla, sen parempi.”

En ymmärrä kaikkea, mitä Marina selittää, mutta nyökkään kannustavasti.

Hyttivaraukset pitää saada”, sanon sentään.

Yksi yhden hengen hytti ja yksi kahdelle hengelle?” Marina täsmentää etsiessään oikeaa numeroa kännykästä.

Juuri niin”, Teppo sanoo takaa. ”Nikke?”

Niin.”

Mä mittaan nyt lämmön.”

Oikein. Otitko jotain lääkettä jo?”

Kohta.”

Lämpöä on kolmekymmentäkahdeksan pilkku jotain. Teppo sanoo sen englanniksi.

Sun pitää päästä lääkäriin”, Marina ehdottaa.

Ei. Ajamme suoraan laivaan, siis Tallinnaan. Laivalla on lääkäri.”

On sellainen lääkäri kuin on”, Marina huomauttaa.

Parhaasta päästä”, Teppo väittää. ”Varustamon hankkima.”

Latvian puolella joudumme tekemään välipysähdyksen Tepon takia. En seuraa enkä välitä, mitä hän tekee auton sivussa, penkalla, mistä päästä tulee tällä kertaa ja mitä, mutta Marina on uteliaampi. Hän aukoo ikkunaa ja sulkee sen uudetaan: ”Voi sentään. Sääliksi käy.”

Teppo palaa kyytiin, juo vettä ja kääriytyy peittojen alle.

Minkälainen olo?” Marina kysyy.

Helpotti.”

Uskon”, Marina vastaa. ”Joko haetaan tohtori apuun?”

Ei.”

Tepon ääni on ehdoton. Laitan vilkun nakuttamaan ja liitymme Riian lähestymisliikenteen sekaan. Ajan kaupungin läpi. En välitä torvien törähdyksistä, vaan hidastelen ja kuhnastelen. Otan rauhallisesti liikenneympyrät ja ennakoin punaiset valot ja toivon ainoastaan, ettei kukaan aja perään ja että poliisi ei kiinnostu meistä liikaa. Virallisesti Tepon pitäisi istua apukuskin paikalla, mutta virallisesti hänen pitäisi olla myös ajokunnossa ja terve.

Saat etsiä seuraavaksi jonkin huoltoaseman”, Marina sanoo. ”Minulla pulppuaa korvissa.”

Nyökkään. En tarvitsisi näin pitkiä selityksiä ja olen itsekin tarvitsemassa tauon.

Syömmekö samalla jotain”, kysyn.

Minä en”, kuuluu Tepon ääni takaa.

Sun piti nukkua”, sanon suomeksi.

Teppo jatkaa englanniksi: ”Olen pitkänäni. Nukun, jos nukun, mutta en uskalla ummistaa silmiä.”

Tarviitko astian?” kysyn.

Minkä astian? ajattelen. Meillä ei ole minun tietääkseni mitään sankoa eikä ämpäriä mukana.

Mä kestän”, Teppo sanoo.

Anteeksi”, sanon taas Marinalle.

Ei haittaa. Puhukaa suomea niin paljon kuin haluatte, kunhan löydät pian toiletin.”

Seuraava”, esitän. ”Heti seuraava.”

Kyllä.”


Ehdimme laivarantaan ajoissa. Portti on kuitenkin jo kiinni. Laivan valot palavat syksyistä, pimeää merta vasten. Marina ja minä tulemme alas kuorma-auton hytistä. Minulla on tarvittavat paperit esillä mukana. Saamme neljän hengen hytin. Virkailija valittaa ja pahoittelee asiaa, mutta muistuttaa, että varausta ei ole lunastettu säädetyn ajan puitteissa. Marina vakuuttaa, että tämä järjestely käy meille. Korkeasaaren ja Zooparkin paperit tekevät sen, että saamme luvan ajaa auton sisälle ja ilman, että lastia tarkastetaan.

Tiikeri?” mies kiinnostuu ja kysyy englanniksi. Marina myöntää.

Eläin tulee levottomaksi, jos sen rauhaa häiritään”, hän muistuttaa.

Laittakaa kaikki lukot kiinni, ettei se karkaa.”

En tiedä onko se pilaa, kevennys, mutta näen hetken ajan silmissäni, mitä paniikkia ja kaaosta vapaana juokseva tiikeri aiheuttaisi laivassa.

Takuulla”, kuulen Marinan vakuuttavan. ”Voit olla varma siitä.”

Ajakaa sisälle. Laiva lähtee näinä hetkinä.”

Portti nousee. Vapautan seisontajarrun, työnnän vaihteen päälle ja siirrän auton ja kuorman rahtisillan yli sisälle. Olen ajanut keskeytyksettä koko päivän ja se tuntuu kauttaaltaan koko kehossa. Olen hyvilläni, kun Scania jää viimeiseksi ajoneuvoksi laivakannelle. Autopaikkamme vieressä on tarkoituksella tyhjä tila huoltotoimenpiteitä varten. Eläinhuoltoon. Aloitamme tietenkin siitä. Laivan valtava takaluukku on auki yhä ja kylmää ja kosteaa ulkoilmaa virtaa sisään. Marina avaa auton umpilavan sivuoven, laskee kanatikkaat alas ja kiipeää ylös. Liena päästää matalan kurkkuäänen. Se ei ole tervehdys, ajattelen. Tai on. Seisomme Tepon kanssa laivakannella tarkoituksella niin, että tiikeri ei voi nähdä meitä avoimesta ovesta.

Aika nainen”, Teppo sanoo.

On.”

Tasainen, varoittavalta kuulostava ääni, jossa on kissamaista sähinää, kantautuu lavan uumenista. Ei muuta. Kuuntelemme ja sitten lukitussalvat kolisevat. Useampi salpa.

Mitä se tekee?” Teppo kysyy.

Hän”, huomautan. ”Jos et tarkoittanut sitä?”

En ymmärrä.”

Totean, että Teppo on todella sairas, koska hän ei pysty ajattelemaan enää tämän vertaa. Hän on ulkona.

Lisää kalinaa. Jotain muuta ääntä, josta ei tiedä, mitä sen tulisi merkitä. Arvaan, että Marina täyttää varmaan tiikerin vesivatia toisen puolen häkissä. Tulee mieleen, onko hän muistanut sulkea häkkien välisen yhdistyksen? On tietenkin, vaikka en tiedä sen enempää. Teppo ja minä emme ole päässeet kumpikaan näkemään missään vaiheessa, miten eläin on parhaillaan ja käyttäytyy kuljetushäkissään, seisooko se jossain kauimmaisessa nurkkauksessa vai asteleeko rauhattomana edestakaisin? Olen nähnyt tiikerin Korkeasaaren aitauksessa ja siellä tiikeri kulki edestakaisin rauhattomana, mutta se saattoi johtua väenpaljoudesta, ihmisistä, joita tungeskeli mielin määrin siinä aivan pedon ulottuvilla. Lyhyen loikan päässä.

Kuulemme Marinan sulkevan veräjän, häkin päädyn ja panevan lukitusrautatangot takaisin paikalleen. Sen jälkeen lavalta kuuluu piipitys ja tiedämme, että Marina ajaa häkkejä erottavat välitangot auki tai kiinni. Auki. Kissa sähisee. Marina on hiljaa tai jos hän ääntelee takaisin eläimelle, hän tekee sen niin vaimeasti, ettei se kuulu autokannelle.

Odotamme pitkän tuntuisen ajan ennen kuin kuulemme uudelleen piipityksen.

Tämä kestää”, Teppo huokaa.

Pyörrytkö sä?”

Minä hetkenä hyvänsä.”

Samanlaista rautaista kolinaa kuin hetki sitten. Epämääräistä kaapimista. Seison lähempänä oviaukkoa kuin Teppo ja haistan eläimen ja lannan hajun. Se ei miellytä erityisemmin. Välillä Marina ilmestyy ovelle. Hänellä on kokohaalarit päällä, paperinen hengityssuojain ja kasvot suojaava pleksi ja hanskat käsissä. Hän ojentaa minulle jatkoroikan ja alan keriä sitä auki kohti väliseinässä olevaa, muutaman pistorasian työmaakeskusta ja kytken pistokkeen paikalleen. Marina seisoo ovella. 


>>>jatkuu>>>