Tiikerintalja(22)

 >>>jatkuu>>>   

”Ei ole sähköä”, hän sanoo. 

Huomaan pistorasian yläpuolella rivin kytkimiä läpinäkyvän, saranoidun suojapleksin takana. Kohotan kantta ja nostan sulakkeiden vipuja päälle, katson Marinaa ja odotan milloin hän hihkaisee. 

”Nyt toimii.” 

”Hyvä.”

Teppo on painautunut kyykkyyn auton rengasta vasten. Hänen silmänsä ovat auki ja hän tuijottaa laivan rautakantta. Takakansi on yhä auki, mutta alkaa sitten sulkeutua. Laivamiehet ovat asialla. Yksi heistä kävelee lähemmäs meitä.

”Onko jotain hätänä. Autoista pitää poistua ennen lähtöä.”

”Aivan kohta.”

Kaveri on ilmeisesti johtavassa asemassa, sillä hän vaatii minua näyttämään paperit, mitä lastia olemme kuljettamassa. Ehkä mies tulee epäluuloiseksi, kun Teppo nuokkuu siinä auton kupeessa? Paperit ovat minulla hytissä ja haen ne miehelle.

”Tiikeri”, hän toteaa ja katsoo lavan avointa huolto-ovea. ”Oikea tiikeri?”

”On.”

Marina tulee ovelle vihreän saavin kanssa ja vinkkaa minulle.

”Hetki.”

Kierrän auton toiselle puolelle ja haen hanskat. Saavissa on ulostekökköjä, vettä, olkea ja likaa.

”Mihin tämän voi tyhjentää?” kysyn laivamieheltä.

Hän hihkaisee jollekin alaisistaan ja pyytää tuomaan jotain, en tiedä mitä, mutta kaveri palaa hetkeä myöhemmin työnnettävän jätearkun kanssa. Hänellä on siellä toinen saavi ja se kulkee esimiehen kautta minulle ja vien sen Marinalle lavalle. Vaihtosaavi. Laivan takaluukku on nyt kiinni ja laivadieselien käynti voimistuu ja täristää kantta.

”Kiitos”, Marina sanoo tukahtuneesti maskin takaa. 

>Länsi>

Kentucky-Joe hakee käteistä rahaa pankista ja käy baseball-areenan työmaalla maksamassa Cal Habbardille kaksi kertynyttä lisäpäivää muuleista ja ajajasta. Sen jälkeen hän palaa kiireesti omalle tilalleen, sillä saamansa kirjeen mukaan puutavarakuorma ja sirkkeli ovat tulossa ja niiden on arvioitu ehtivän perille ennen iltaa.

Ajoitus on oivallinen. Joe näkee puutavarakuorman, kaksi valjakkoa kauempana edessään ja saavuttaa ne, kun ne ovat hänen tonttinsa kohdalla. Hän hoputtaa hevostaan ja ratsastaa molempien kuormastojen ohi, pudottautuu maahan ja tarttuu neljän muulin vetämän valjakon etummaisia elikoita vetohihnoista ja pysäyttää ne.

”Hiihoo!” Joe hihkaisee eläimille ja samalla vankkurien etulaudalla kumarassa istuvalle, päivettyneelle miehelle. Tällä on kirjava poncho heitettynä pään ja ylävartalon yli suojaamaan päivän paahteelta ja tien pölyltä.

Karavaani pysähtyy.

Joe pitää kiinni oman hevosensa suitsista toisella kädellä ja taputtaa toisella rauhoitellen kuormajuhtia siirtyessään kuskin kohdalle.

”Tämä on Joen tila”, hän esittelee. ”Teillä on varmaan minun kuorma kyydissä?”

Ajaja nyökkää. Hän kietaisee ohjakset kiinni kärrynpyörään ja tulee kankeasti ja kömpelösti alas rattailta. Kentucky-Joe huomaa, että miehellä on toisen jalan sijassa puutappi. Housunlahkeen alta pilkottaa parin tuuman paksuinen, siloiteltu, kulunut puunpää.

Sotaveteraaneja, hän ajattelee.

Puujalkamies heittää ponchon ohjaspukille ja katsoo kuormaansa: ”Siinä sitä on enemmän kuin yhteen mökkiin. Tai en tiedä kuinka isoa rakennusta herra on suunnitellut?”

”Yksi ensin”, Joe vastaa totuudenmukaisesti.

Hän kysyy onko sirkkeli mukana?

”On. Ilman muuta. Niinhän oli puhe ja luki tilauksessa. Yhtiön kirjanpitäjä luki, että se tulee omaksi ja jäämään tilaajalle.”

Mies puhuu hitaasti. Hän katsoo arvioiden Joeta tai niin tästä tuntuu. Varmaan tällainen tilaus on poikkeava ja epätavallinen. Kenellä on sirkkeli omasta takaa? Kenties jollain kilpailijalla, mutta ei tavallisella farmarilla.

Seuraavaksi he katsovat ja tarkastelevat hiestä höyryävien muulien ja vankkurien välistä Kentucky-Joen kivistä ja karua tilusta. Sitä ei voi kukaan erehtyä pitämään peltona eikä edes laitumena.

”Niinkö tuonne sitä meinaat? Minnekä kuormat pitäisi purkaa?”

”Mennään katsomaan paikka.”

Lähinnä seisova muuli nostaa häntää ja paskantaa. Miehet astuvat sivummalle.

”Lanta tulee kaupan päälle”, mies sanoo.

He kiertävät valjakon editse. Joe hidastaa muistaessaan miehen puujalan.

Oja näkyy maassa tuoreena halkeamana. Se on silmiinpistävin piirre, kuin salamaniskun jäljiltä tai maanjäristyksen synnyttämä siirros. Siitä näkee kuitenkin toisella katsomalla selvästi, että oja on varta vasten kaivettu siihen eikä kaivamisesta ole kulunut kauaa. Pelkkä oja, joka kulkee jonkinmoiselle rinteessä olevalle majalle ja joka kaivanto jatkuu vielä toiseen suuntaan, jonkin matkaa heidän ohitseen, tien suuntaisena ja katkeaa siihen kesken. Työ on keskeytynyt. 

”Mikä se tämä on?” mies kysyy.

Hän ei katso kysyessään Kentucky-Joeta, vaan tätä arvoituksellista kaivuuviiltoa karussa maassa. Ehkä hän ei keksi tai saa siihen mitään järkeä eikä kykene kuvittelemaan, mikä se voisi olla, mikä on sen käyttötarkoitus?

Joe tunnistaa ilmeen miehen kasvoilla. Tuon näköisenä ihminen katsoo kummajaista. Tuon näköisiä, pitkiä naamoja näkee sirkuksessa, jossa on taikatemppujen tekijöitä, akrobaatteja ja tulennielijöitä. Ei mitään tavallista hommaa, herraseni.

Nainen tulee lappuhaalareissaan heidän viereensä. On Joen vuoro hämmästyä. Hän ei ollut katsonut aiemmin sen vertaa, mutta nainen se on. Hilkan alta pilkottavista hiuksista ja rinnoista ei voi erehtyä.

Jos puujalkamies ihmetteli tämän sirkkelin tilaajan mailla olevaa ylimääräistä, mistään tulematonta ja minnekään johtamatonta ojaa, Joe ihmettelee vähintään yhtä paljon tätä toista rahtaria. Tai hän ällistyy molempia, toinen toispuolinen, köntysmäinen puujalkamies ja tämän apuna ja kaverina nainen.

Kentucky-Joe vilkaisee naisen ohi taaempia vankkureita: Puutavaraa. Ei muita miehiä kyydissä.

”Perheyritys?” häneltä pääsee.

Joe sulkee suunsa saman tien. Häntä harmittaa, että tuli sanoneeksi yhtään mitään. Kumpikaan rahtareista ei vastaa eikä kommentoi.

Joe näyttää heille, mille kohtaa hän haluaa puutavaran, mihin tulee pyöreä tavara, mihin sirkkeli ja minne saa kasata päreet.

”Onko aluspuita?” puujalkamies kysyy.

Joe ei ole varannut mitään puita pinon alimmaiseksi, mutta he sopivat laitettavaksi kaksi pitkää puuta kuormasta poikkipuiksi.

”Onko kaivossa vettä?” nainen kysyy. Ääni on myös naisen. ”Muuleille ja meille?”

”On. Vettä on”, Joe vastaa.

Hän neuvoo heitä ajamaan kuormat ja muulit sivuun tieltä.

”Tilaa on vielä kääntyillä”, hän lisää.

”Näkyypä olevan”, puujalkamies vastaa. ”Kasvaako tämä maa mitään? Ei siltä näytä.”

”Kalkkarokäärmeitä.”

Mies ei hymyile: ”Ei muuta?”

”Ei toistaiseksi.”

Kun he aloittavat kuormien purun, päivä on kääntynyt iltapäivän puolelle ja ennen kuin molemmat kärryt ovat viimein tyhjät, aurinko on ehtinyt varsin matalalle taivaanrantaan. Työssä on omat vastuksensa niin kuin aina. Niille ei mahda mitään. Kerran hiertyy köysi poikki, kun tukki on riipuksissa heivattavana pahimmoillaan ja jolloin painava tyvipää ryskyy ja paukkuu tantereeseen ja on pelkkää onnea, ettei vauhdilla heilahtava tukinpää murskaa kenenkään kalloa. Toisella kertaa Joe nyrjäyttää nilkkansa astuessaan kivenkoloon. Se sekä sattuu että hävettää.

Välillä heidän on pakko pitää taukoa. Silloin he istuvat porukalla Kentucky-Joen majassa auringonsuojassa. Rahtareilla on matkaeväänsä ja Joe keittää kahvia. He eivät puhu kukaan montaa sanaa.

Miehellä on käytössä talja, jolla saa siirrettyä raskaat tukit vähän keveämmin. Joe ajattelee, että ilman sitä työstä ei tulisi heidän kolmen voimin mitään.

Nainen on vahvarakenteinen ja täyttää siltä osin miehen paikan. Ainoa haitta hänessä on lyhyys. Ennen kuin nainen yltää kannattelemaan omalta osaltaan tukin päätä, Joen tai puujalkamiehen täytyy ensin riuhtoa se laidan yli. Käytännössä työ muotoutuu alkukangertelun jälkeen sellaiseksi, että puujalkaheppu hoitaa taljaa, Kentucky-Joe iskee kaikin voimin kiinni kulloinkin nostovuorossa olevan tukin päähän, puskee ja riuhtoo sen ylös ja irti toisten runkojen välistä, kannattelee pyöreää, niljaista kuormaa huojuvin käsin, joista voima hiipuu aina vain vähemmäksi ja vähemmäksi tukki tukin jälkeen. Kun Joe saa keploteltua tukin lähemmäs kärryn laitaa ja viimein laidan yli, hän joutuu kyykkäämään sen painon alla kerta kerralta syvempään. Nainen tulee onneksi siinä vaiheessa apuun parkkiintuneine käsineen ja he kannattelevat ja siirtävät tukin yhdessä eteenpäin sivusuunnassa niin kauas kuin suinkin pääsevät taljamiehen antaessa löysiä.

”Näin se käy”, puujalka kannustaa heitä kaikkia, kun tukki on aseteltu kolmien käsiparien auttamana edellisten viereen ja tietystä vaiheesta alkaen edellisten niskaan.

Tapuli nousee. Kuormasta vapautuvat liisteet tulevat tarpeeseen ja käyttöön. He asettelevat niitä alempien tukkien varaan ja uudet tukit tulevat liisteiden päälle.

Joe tietää, ettei ole hääppöisessä kunnossa. Hän tuntee sen nyt entistä selvemmin. Hän ei ole tointunut eikä parantunut entiselleen vanhan sairautensa jälkeen. Se on vienyt hänestä mehut. Hän tietää myös, ettei olisi pitänyt eikä kannattanut ryhtyä tällaiseen suureen ja suurisuuntaiseen suunnitelmaan, toteuttamaan sitä, mutta ei osaa toisaalta heittää enää jo aloitettua kesken. 

>>>jatkuu>>>