Terveisiä Taavetista

    

Luonnon maataidetta joutomaalla. Eilen kävellessämme mietin Doris Lessingin proosan vaikutuksessa hänen kirjailijantietään: Epäoikeudenmukaisuus ja epäasiallisuus saivat sorretussa asemassa olevan, ajattelevan yksilön raivoihinsa. Naiset, lapset, köyhät, kouluttamattomat ja epäonnistuneet ovat yhteiskunnan hierarkian pohjasakkaa, jonka sätkyttelyä ylimystö seuraa huvittuneena. Ei ihme, että tämän nähdessään ja itsekin kokiessaan nuoren Doris Lessingin mieli nousi vastustamattomasti kapinaan ja että vahva paine ajoi hänestä esiin sanavalmiin kirjailijan ja pani paljastamaan ja ottamaan kantaa ilmiselvään vääryyteen, jota mikään virnistely ei pysty peittämään. Hän sanoi sen, oli siitä hyötyä tai ei. Puhalsi tuuleen. Mietin sitä, että Lessingille kävi sattumalta niin, että poikkeuksellisen monet eri rodulliset ja sukupuoliset erottelut ja vastakkainasettelut osuivat räikeimmillään hänen tielleen ja silmiinsä ja loppuhuipennuksena vielä sota. Väkivallan lapset -teossarjan toisessa kirjassa Hyviin naimisiin maailmansota alkaa, mutta englantilaisten siirtokunnassa Afrikan mantereen sydämessä sotaan innokas, nuori sukupolvi odottaa enää tietoa ketä vastaan sotaa tullaan käymään. Sota sinänsä näyttää olevan siis itseisarvo. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Saman voi kysyä myös nykyään. Helena lukee Donna Leonin varhaisdekkaria Kuolema oopperassa. Se on hänen lempparinsa. Eilen illalla sain palautteen yhdeltä kustantajalta, joka ei innostunut viimeisestä lähettämästäni käsikirjoituksesta. Se on kerännyt tähän mennessä neljä hylkyä.

Terveisiä Taavetista

   

Tänään Dublinissa vietetään Bloomin päivää, James Joycen Odysseuksen kuvitteellisen, juutalaisen päähenkilön kunniaksi. Odysseus on yhdenpäivänromaani ja tarkka päiväys mainitaan siinä uutisyhteydessä, että Suomen suuriruhtinaskunnassa kansalaisaktivisti Schauman ampui Bobrikovin tänä päivänä vuonna 1904. Bloom, yksi juutalainen lisää. Luin eilen loppuun Doris Lessingin kirjan Parempien ihmisten lapsi. Upeasti kirjoitettu, hersyvä ja tasapainoinen romaani, joka ei ollut mitään tyhjää sanahelinää. Loppupuolella kirjaa siinä annetaan tarkempia vuosilukuja: aikakausi on 1930-luvun loppu ja päähenkilö menee avioon kahdeksantoistavuotiaana 1939, kun sota oli jo alkanut Euroopassa ja on leviämässä ympäri maailman kuin syöpä. Ennen avioitumistaan päähenkilö menettää neitsyytensä juutalaisen miehen kanssa ja jota romanssia ja ylilyöntiä ympäröivä yhteisö ei hyväksy ja ryhtyy toimiin rikkoakseen tuon luonnottoman suhteen ja onnistuu siinä. Vain mustien kanssa muhiminen olisi ollut vielä kuohuttavampaa ja tuomittavampaa. Ja tietenkin vihollisen kanssa, kuka sitten minkäkin sopimuksen pohjalta milloinkin on vihollinen. Sodan edellytys on löytää ensin vihollinen ja valikoida sen jälkeen mieluummin voittava osapuoli.

 

Terveisiä Taavetista

   

Kesäkuu on puolivälissä. Luumäen Taavetissa sataa. Eilen kävellessämme totesimme kesän kukkaloiston lisääntyneen. Päivänkakkaroita oli kunniakujana Savitaipaleen suuntaan vievän kevyen liikenteen väylän kahden puolen ja pienet perhoset lensivät edellämme. Tienleikkauksen rinne oli sinisenään lupiineja. Eilen päättyivät toistaiseksi Nations Leaguen jalkapallo-ottelut. Katsoimme enimmäkseen Saksan ja Italian välistä ottelua ja välillä Bosnia-Hertsegovinan ja Suomen tilannetta. Suomen jalkapallohurjat tekivät kaksi maalia, mutta isäntämaa pani paremmaksi. Yllätyksenä Englanti hävisi toistamiseen Unkarille. Helena lukee dekkarin päivässä. Nyt hänellä on luvussa Donna Leonin Anteeksiannon houkutus. Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan aloitusosa Parempien ihmisten lapsi on minulla yli puolen välin. Päähenkilö tekee hämmästyttäviä ja silmät avaavia huomioita: Upeassa kaupunkitalossa yhdessä eläkkeellä olevan miehensä ja aikuisen poikansa kanssa asuva tuttavarouva tunnustaa ja väittää olevansa köyhä, vaikka ei siltä näytä. Päähenkilö on elänyt oman tähänastisen lapsuutensa ja nuoruutensa mudasta ja lehmänlannasta tehdyssä olkikattoisessa, väliaikaiseksi tarkoitetussa rakennuksessa, joka on kymmenen kertaa kehnompi ja kurjempi asumus kuin tuttavarouva osaa kuvitellakaan. Ja silti heidän palveluksessaan elävät mustat alustalaiset kadehtivat isäntäväen bungalowin loistoa. Kaikki on niin suhteellista. Kolmessa viime aikoina lukemassani kirjassa on kaikissa otettu esiin juutalaiset, Proust Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissaan, Umberto Eco Prahan kalmistossa, jonka tapahtuma-aika on 1800-luvun jälkipuoli ja nyt tässä Lessingin kirjassa ja jossa kuvataan sadan vuoden takaista maailmaa. Arvostamamme tiedotusvälineet muistuttivat näihin aikoihin, että juutalaisten pahoille aikomuksille on tehtävä jotain ennen kuin on myöhäistä. Puheet tehosivat. Eräs H otti varta vasten asiakseen juuria väärärotuiset kokonaan pois ja puhdistaa ihmiskunnan tai ainakin Euroopan.

 

Terveisiä Taavetista

   

Aamu-usvaa Luumäen Taavetissa. Talon mittari näyttää seitsemää astetta. Helena lukee seuraavaa Donna Leonin dekkaria, Nuoruuden lähde. Minä aloitin eilen Doris Lessingin kirjan Parempien ihmisten lapsi, ensimmäisen osan Väkivallan lapset -sarjaa. Sen originaali on tullut julki 1954. Luin eilen neljäsosan kirjasta ja heti ensimmäisiltä sivuilta tuli mieleeni Ernest Hemingway. Lessingin kirjasta Sommaren före mörkret löysin tämän yhteyden ja nyt se tuli myös tässä Parempien ihmisten lapsi -romaanissa. Ehkä se johtuu samasta ajasta, saman aikakauden kirjailijoita? Ehkä siihen vaikuttaa se, että molemmilla näillä kirjailijoilla oli tarve sanoa jotain todellista ja yleispätevää? Lessingin kirjassa päähenkilö on nuori, aikuistuva neito Rhodesiassa Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja toisen sodan uhkan kasvaessa maailmassa. Päähenkilön isä on ollut sodassa ja kertoo kokemuksistaan juoksuhaudoissa. Hän paasaa, että sota siitä tulee, sakut ja venäläiset lyöttäytyvät yhteen ja tuhoavat Englannin. Rhodesiassa päähenkilön asuma-alueella on hajanainen vallasyhteisö, afrikanseja Etelä-Afrikasta, rikkaita tupakkafarmareita, skotteja, jotka pitävät yhtä, samoin irlantilaisia, jotka ovat keskenään omissa oloissaan ja onnenonkijoita Englannista. Ja yksi juutalainen perhe, aktuelli aihe siihen aikaan, sata vuotta sitten. Kiitos siitä tuntuu lankeavan tiedotusvälineille. Juutalaiskysymys vaati ratkaisuaan. Näillä paikallisilla vallasihmisillä, niin rikkailla kuin köyhillä on kaikilla työntekijöinä ja palvelijoina alueen mustia. Mustat ovat laiskoja, epäluotettavia, tyhmiä ja alempaa rotua. He ovat nimetöntä työväkeä. Tiedotusvälineet pitivät faktana, että mustat olivat valkoista ihmistä alemmalla tasolla, ei juuri apinoita kummempia. Näin sata vuotta sitten.

        

 

Terveisiä Taavetista

     

Umberto Econ Prahan kalmisto oli 29:s lukemani kirja tänä vuonna. Pidin siitä, mutta jokin siinä ärsytti samalla. Oliko se teoksen mutkikkuus? Olemme seuranneet kesän koitteessa netistä kalasääskien pesintää. Toissailtana sääksikamerassa näimme pesässä kasvavien horsmien lomitse, että ainakin yksi poikanen on kuoriutunut. Samalla huomasimme, että kameran edessä oli jokin hyönteinen, joka jäi sumeaksi, koska se oli niin lähellä, mutta sen liikehdinnästä päättelimme sen olevan hämähäkki kutomassa verkkoaan. Eli kamera sai verkkoyhteyden. Lauantaina televisiossa näytetyssä Ernest Hemingwaystä kertovassa dokumentissa kirjailija tutustui nuorena Pariisissa asuessaan taiteilijoihin ja näistä erityisesti Cezanne vaikutti häneen, kuvataiteilijan uupumattomuus kuvata samaa aihetta kerran toisensa jälkeen. Taide vaikuttaa. Eilen satoi muutamaan otteeseen Luumäen Taavetissa. Sattumalta olimme ulkona yhden ryöpyn langetessa ja kastuimme. Illalla seurasimme jälleen jalkapalloa televisiosta ja kävimme sen jälkeen rappukäytävän tasanteella katsomassa etelätaivaan kuuta.

Terveisiä Taavetista

    

    

Aamuviideltä kaksitoista astetta Luumäen Taavetissa. Taivas on pilvessä, mutta säätiedotus lupaa aurinkoista. Eilen aamupuolella olin jo hieman ahkerampi kirjoitusaskareissani ja etenin kolme sivua käsikirjoitusta. Siinä on 114 sivua. Aamun kauppareissulla olimme poikkeamassa kirjastoon, mutta se oli kesäajassa eli suljettu lauantaina. Helena luki loppuun Donna Leonin Tuntematon ihailija -dekkarin. Hän pitää Leonista. Muistaakseni olen lukenut yhden tai kaksi kirjaa häneltä. Jatkoin vajaa sata sivua Umberto Econ Prahan kalmistoa. Saksalaiset, hapankaalinsyöjät, piikkikypärät, joita ranskalaiset halveksivat ja vihaavat, piirittävät Pariisia ja kaupungista syödään kaikki eläimet. Lihakauppojen näyteikkunoissa riippuvat teurastetut kissat ja koirat ja sama kohtalo on eläintarhan eläinten osalla. Keisarinvalta murentuu ja tasavaltalaiset pääsevät niskan päälle. Kirjan päähenkilö toimii agenttina tiedustelupalvelulle, joka on hallinnosta riippumaton. Hän toteaa yhteyshenkilönsä vaihtuneen. Tämä on päässyt eläkkeelle. Myöhemmin kulkiessaan katujen hämärässä ja viemäritunneleissa, hän näkee ruumiita rivissä ja tunnistaa yhden olevan se entinen yhteyshenkilö. Päähenkilö pelkää ja odottaa saavansa milloin vain tikarin selkäänsä. Eilen tuli televisiosta kahden lajin kulttuuria, ensin Ernest Hemingwaystä kertova sarja, sen ensimmäinen osa ja myöhemmin Suomen maajoukkueen jalkapallo-ottelu Romaniaa vastaan. Suomi hävisi yksi nolla.

Terveisiä Taavetista

     

Eilen päiväkävelyllä Luumäen Taavetissa kiinnitti huomion roska tai kaarnan tai kävyn pala kevyen liikenteen väylällä, puronnotkossa, Raitalan liittymän kohdalla. Se liikkui niin kuin voi kuvitella tuulen ajavan roskia, mutta se liikkui myös kuin elävä. Kuvasimme sitä molemmat, Helena pitkällä objektiivilla järjestelmäkameralla ja minä kyykkien kännykällä. Eilen aloimme jälleen arkielämän. Minä haparoin ja tapailin sivun verran uusinta käsikirjoitustani. Helena teki luonnoksia ja kirjasi ylös ideoita, joita tällainen taakse jäänyt matka ja loma herättää ja nostaa esiin. Kävimme aamupäivällä kirjastossa, josta lainasin valmiiksi Doris Lessingin kirjan Parempien ihmisten lapsi, Väkivallan lapset -sarjan ensimmäisen osan. Kansikuva kirjassa on upea Kosti Antikaisen taideteos. Helena löysi Donna Leonin dekkarin Tuntematon ihailija, jonka hän luki jo puoleen väliin. Minulla oli ennestään kesken Umberto Econ Prahan kalmisto. Selasin sitä alusta siihen asti, jossa heitin kirjan jäähylle ja jatkoin lukemista niin, että olen nyt kirjan puolessa välissä. Tarina ajoittuu 1800-luvun loppupuoliskolle. Siellä agentit keräävät ja muokkaavat ja luovat kokonaan uutta aineistoa tarkoituksena yllyttää vihanpitoa kohdistumaan muun muassa vapaamuurareihin, jesuiittoihin, juutalaisiin ja kommunisteihin. Tiedustelupalvelut toimivat eri maissa, tekevät yhteistyötä ja harhauttavat samaan aikaan toisiaan, jakavat disinformaatiota ja likvidoivat vääriä henkilöitä, mieluummin niin kuin päästävät vääriä tietoja tiedotusvälineihin. Eli samalta näyttää kuin tänäkin päivänä. Oikea tieto on vain ja väistämättä suhteellista ja historia voi todistaa tai väittää sen olleen jopa täysin väärää. Tätä tapahtuu.