Luonnon maataidetta joutomaalla. Eilen kävellessämme mietin Doris Lessingin proosan vaikutuksessa hänen kirjailijantietään: Epäoikeudenmukaisuus ja epäasiallisuus saivat sorretussa asemassa olevan, ajattelevan yksilön raivoihinsa. Naiset, lapset, köyhät, kouluttamattomat ja epäonnistuneet ovat yhteiskunnan hierarkian pohjasakkaa, jonka sätkyttelyä ylimystö seuraa huvittuneena. Ei ihme, että tämän nähdessään ja itsekin kokiessaan nuoren Doris Lessingin mieli nousi vastustamattomasti kapinaan ja että vahva paine ajoi hänestä esiin sanavalmiin kirjailijan ja pani paljastamaan ja ottamaan kantaa ilmiselvään vääryyteen, jota mikään virnistely ei pysty peittämään. Hän sanoi sen, oli siitä hyötyä tai ei. Puhalsi tuuleen. Mietin sitä, että Lessingille kävi sattumalta niin, että poikkeuksellisen monet eri rodulliset ja sukupuoliset erottelut ja vastakkainasettelut osuivat räikeimmillään hänen tielleen ja silmiinsä ja loppuhuipennuksena vielä sota. Väkivallan lapset -teossarjan toisessa kirjassa Hyviin naimisiin maailmansota alkaa, mutta englantilaisten siirtokunnassa Afrikan mantereen sydämessä sotaan innokas, nuori sukupolvi odottaa enää tietoa ketä vastaan sotaa tullaan käymään. Sota sinänsä näyttää olevan siis itseisarvo. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Saman voi kysyä myös nykyään. Helena lukee Donna Leonin varhaisdekkaria Kuolema oopperassa. Se on hänen lempparinsa. Eilen illalla sain palautteen yhdeltä kustantajalta, joka ei innostunut viimeisestä lähettämästäni käsikirjoituksesta. Se on kerännyt tähän mennessä neljä hylkyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti