Terveisiä Taavetista

4.6.2020 

Asuimme aikoinaan kesän ja syksyn Selman mökissä Suo-Anttilassa. Itse mökki oli pieni, mutta sen sydän oli iso – leivinuuni. Siihen aikaan pihapiiriä reunustivat korkeat kuuset. Erillinen, uusi saunarakennus oli pihan perällä. Kuljimme sieltä määräpäivin kimppakyydillä Taavetissa. Tulimme keskustaan. 

Seuraava kosketuksemme Luumäkeen, Taavettiin ja Uroon oli muutto Meijerin rivitaloille. Siellä kului talvikausi, kaunis kesä ja seuraava talvi. Hale-Popp valaisi taivaan. Kuljimme Pärsäniemen rannassa ja syksyn alussa leirintäalueella. Pitkä-Esso oli sopiva välietappi, kun patikoimme Taavettiin kaupalle ja takaisin. 

Tänään Taavetissa sataa. On kesäkuun neljäs, myöhäinen iltapäivähetki. Tuuli kolisuttelee parvekelaseja. Teen tätä Kaunis kesäpäivä -blogin seuraavaa uutta blogitekstiä parvekepöydän ääressä. Mietimme ja valikoimme kohta yhdessä kuvia ja piirroksia liitettäväksi tekstin lomaan.

5.6.2020

Olo on kuin kesämökillä. Tulimme ulos parvekkeelle sateenjälkeisen raikkaaseen aamuun. Taivaalla harmaat pilvet ajelehtivat pohjoista kohti. Vaikka on arki, perjantai, kello tulossa kuusi, Taavetissa on vielä hiljaista.

Olenko maininnut, että sain kauan sitten Helsingissä idean ja oivalluksen Repestä. Olen kirjoittanut siitä muutamia versioita ja joista viimeisin on viime vuodelta. Olen tarjonnut sitä ja sen edeltäjiä eri kustantajille, mutta yksinmielinen vastaus on ollut, että he eivät julkaise sitä.

Mietin sopisiko se jatkokertomukseksi Kaunis kesäpäivä -blogiin? Luin tämän tuoreimman version läpi, itse asiassa ääneen, jotta Helena kuuli sen myös. Ennen käsikirjoituksen puolta väliä, totesin mielessäni, että kirjoittajan ote on hervonnut. Luettuani tekstin sanoin, että en ole tyytyväinen siihen enkä laita sitä korjaamatta edes blogiin. Hauskaa, että sitä joutuu käytännössä kustannusvirkailijaksi. Helena oli samaa mieltä, että siinä pitää korjata ja parantaa jotain. Olin tylympi. Käsikirjoituksessa on henkilöitä, joita ei tarvita siellä, jotka haluan poistaa ja kerroin samalla, mistä kohdasta teen leikkauksen ja mihin kohtaan se päättyy. Viidesosa käsikirjoituksesta poistuu yhdellä painalluksella. Peruskorjaus, joka vaatii lisäksi muuta korjausta ja paikkaamista.

Eli ei Repeä tähän tietoon. Minulla on sille korjaussuunnitelma, mutta toteutusajankohta puuttuu. Kesken ja tekeillä oleva fiktio Kaksi tiikerintaljaa menee edelle. Seuraava teksti, jonka julkaisen on todennäköisesti Isien maa -novelli, lyhyt tunnelmapalanen, jolla osallistuin Galleria Contempon -kirjoituskilpailuun kaksi vuotta sitten. Siinä piti kirjoittaa Janne Jääskeläisen esillä olevasta maalauksesta, mitä se toi mieleen?

6.6.2020

Saimme sateen ja sadetta. Maa kastuu, kostuu, suo kasveille voimaa, vartta, versoa, marjaa, lehteä, juurta syvää, kaikkea muuta hyvää, palkoja, tähkiä, viljavainioita, metsien kasvua.

Pyöräilimme aamu-uinnille Taavetin uimarannalle, Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan. Etelän taivaalle kokoontui pilviä odottamaan hetkeään, mutta aurinko kilotti vielä laiturin kupeeseen. Sorsa tai ehkä kuikka peseytyi ja levitti siipiään ulompana selällä. Palasimme keskustaan toria kohti, viriävä kalasavu nousi auton vieressä pöntöstä ja yksinäinen kahvittelija odotteli kioskilla seuraa. Joimme kupilliset.

6.6.2020

Toinen hevoskastanja, jonka löysimme. Ensimmäinen oli Vallitiellä ja toinen Sepänkujalla.

7.6.2020

Laitoimme uuden postauksen julki – Isien maa. Eli teksti ja siihen kuva. Blogi on tällainen moderni aikakauslehti.

Pyöräilimme Sorosenselän rantaan. Uimme, venyttelimme ja saimme seuraa, aamu-uimarin ja yllättäen kuikka tuli altaan hevosenkenkään katsomaan keitä hänen järvellään liikkui ja rikkoi aamunkoiton rauhaa? Komea, iso lintu. En ollut nähnyt ennen näin läheltä. Se sukelsi ja nousi takaisin pintaan noin kolmenkymmenen metrin päässä.

Kirjoitin muun ohessa jälleen kaksi sivua lisää Kaksi tiikerintaljaa -fiktiota. Sitä on 216 sivua. James Joycen Finnegans Wake on mennyt edelle. Olen siinä sivulla 239.

Mennyt ja uusi kohtaavat Taavetissa. Viiliostoksilla.

8.6.2020

Ensimmäisenä iltana, jonka vietimme uuden kotimme parvekkeella, keksimme sille sopivan nimen – Pilvipaikka. Eilen illalla näkymä oli nimensä veroinen: Vaaleanpunaisina loimuavat verhomaiset pilvimuodostelmat liikkuivat muotoaan muuttaen pohjoiseen päin. Ehkä jossain taivaanrannassa satoi. Pilvi kannatteli mukanaan irtautuvaa pisaralaahusta, jonka läpi mailleen menneen auringon säteet lähettivät illan viime tervehdyksen. 

Näimme myös ensimmäisen pupun Taavetissa. Rusakko tai metsäjänis. Citykettuja emme ole nähneet, mutta oletan, että näillä main ne ovat tavallisia kettuja.

Kiitokset kirjastosta. Kävimme tutustumassa siellä kaikessa rauhassa.

Terveisiä Taavetista

Terveisiä Taavetin valoisasta kirjastosta. Kirjoitan tätä kirjaston koneella. Yritin siirtää tekstiä muistitikulta, mutta se kompastui heti alkuun. Opettelu on tätä.
Pahoittelen, että Kaunis kesäpäivä -blogissa on ollut melkein viikon katkos, koska nettiyhteytemme ei ole pysynyt perässä mukana. Kerron siitä pitemmän version huomenna tai myöhemmin, jos Telia pitää, minkä lupaa ja palaamme nettitodellisuuteen huomisiltaan mennessä.
Tänään, keskiviikkona on leppeä kesäpäivä. Aamupäivällä kiertelimme torilla ja nautimme myös paikallisia antimia.

4.6.2020

Tänään on nettipäivä. Ajatella. Televisiokin heräsi unestaan.

Kävelimme kahdeksan jälkeen terveysasemalle ja saimme ajat jäykkäkouristusrokotukseen. Jatkoimme matkaa Marttilantietä ja Kauppakatua Taavetin juna-asemalle. Omenapuut kukkivat ja voikukat, mutta asemarakennus rapistuu hiljalleen.

Palasimme kaupan kautta kotiin. Helena sai viestin kännykkään: Netti on kytketty. Lisänä oli ohjeet miten käynnistää tv. Se toimii, netti toimii. On kokeiltu.

Liitän tähän jatkeeksi viiden päivän julkaisemattoman päiväkirjakoosteen.

30.5.2020

Ensin terveiset Taavetista. Täällä tuntuu kotoisalta. En tiedä, mikä sen tekee, mutta näin on.

Perään pahoittelut syvästä hiljaisuudesta Kaunis kesäpäivä -blogissa tässä siirtymävaiheessa. Iso operaattori Telia lupasi nettiyhteyden jatkuvan katkeamattomana, kun muutimme Taavettiin – ei ongelmia, koska sama operaattori jatkoi, samat laitteet ja voimassaoleva sopimus – ainoa vain, että asiakaspalvelija unohti välittää tiedon eteenpäin tai se katosi bittiavaruuden syövereihin. Niin tai näin jouduimme nettipimentoon.

Kolmevaiheinen muutto Lappeenrannan Sammonlahdesta Luumäen Taavettiin on kolmannessa osiossaan. Ensin oli esimuutto, sitten muutto ja nyt jälkimuutto.

31.5.2020

Sunnuntaivarhainen parvekkeella. Kolmas kerros. Lasitettu parveke avautuu kolmeen ilmansuuntaan. Ristin tämän asuntomme Pilvipaikaksi. Eilen iltamyöhällä, kun kuu pysyi piilossa talon takana, menimme talon rappukäytävään ja näimme tasanteen ikkunasta etelän puolella puolikuun.

Torstaina siis muutimme. Minä olin lähettämässä muuttomiehet matkaan Sammonlahdesta ja Helena oli odottamassa heitä Taavetissa. Ennen kuin pääsin ensimmäisellä bussilla perässä, sain tekstiviestin, joka kertoi, että muuttomiehet ovat kantaneet tavarat asuntoomme ja lähtivät.

Torstaina tärkeintä ja ensimmäinen asia oli laittaa nettiyhteys päälle. Se oli tarkoitus, mutta yhteys ei auennut, joten teimme muita muuttoaherruksia. Avasimme ensimmäiset nyöritetyt laatikot. Kirjoja, vaatteita, astioita, lankoja, klaffipiirongin laatikoita. Piironki tuli valmiiksi. Kävimme kaupassa.

Perjantaina asentajat kytkivät apk:n ja ppk:n. Kasasin ensimmäisen kirjahyllyn. Kun purimme laatikoita, jätin kirjat toistaiseksi niihin. Yhdistelin kirjalaatikoita niin, että niistä tuli täysiä ja taittelin tyhjiksi jääneet muuttolaatikot alkuperäisiksi lituskoiksi. Aloin kerätä myös lankoja pusseihin ja koreihin odottamaan lopullista sijoittamista. Nautimme vedyt kahvilla Taavetin torilla.

Lauantaina eli eilen kasasin loput kirjahyllyt ja ne ovat nyt paikoillaan. Muutamia kirjoja on jo hyllyillä. Televisio on omalla, matalalla hyllytasollaan. Emme ole avanneet sitä viikkoon. Eilen päivällä kokeilimme uunia. Ostimme valmispizzan – pepperoni - paistoimme sen ja söimme parvekkeella suoraan pelliltä. Illalla saunan jälkeen kokeilimme miten uuni kärventää lenkin? Kelvollisesti.

31.5.2020

Toukokuun viimeinen päivä on illassa.

Aamulla kävelimme uimarannalle, matkaa kolme kilometriä suuntaansa ja uimme, otimme hetken aurinkoa ja venyttelimme jäseniä ja patikoimme takaisin. Haimme ärrältä kahvit.

Päivän mittaan tyhjensimme kirjalaatikot, hieman vajaa tuhat opusta ja veimme niitä hyllyihin mieltymyksen mukaan. Osin aiomme aakkostaa niitä, mutta toisilta kirjailijoilta on kertynyt meille kymmeniä kirjoja ja pinkkaamme ne ominaan. Makuuhuoneeseen otamme ykköslempparit, keittiö on Helenan kirjoille, isot taide- ja muut raskaat kirjat tulevat alahyllyille, yksi iso hylly saa olla dekkareita täynnään, yksi hylly on enemmän tietokirjahylly ja loppu on perinteiselle kaunokirjallisuudelle.

1.6.2020

Jännityksen päivä: Joko saamme netin? Joko alan asentajat ovat aloittaneet työpäivän? Millä kiireaikataululla he ehtivät tänne Taavettiin? Onko Taavetissa oma päivystys – siis nettipäivystys? Kello on nyt 10:40, reitittimessä, hubissa, wlan-asemassa on sähköt, se odottaa signaalia, mutta vielä ei ole kilahtanut mitään.

Vaihteeksi pilvistä. Teimme lyhyen kävelylenkin kameran kanssa. Yksi hevoskastanja on huomattu toistaiseksi. Omenapuut puhkeavat kukkaan. Tullessa otimme kuvan varastokomerosta – kaikki tallessa, ei avata ensi hätään.

Tänään otin esiin ensimmäisen kerran muuton jälkeen Kaksi tiikerintaljaa -tiedoston. Edellisen kerran jatkoin tätä käsikirjoitusta torstaiaamuna ennen kuin irrotin nettiyhteyden. Se tapahtui vanhassa osoitteessa Sammonlahdessa. Eli taukoa tuli tasan kolme päivää. Sivuja tiikereissä on nyt kaksisataakuusi. En tiedä mihin se suuntaa ja kulkee? Seuraan perässä ja yritän ymmärtää mistä on kysymys? James Joycen Finnegans Wake – muutto-, opas- ja arvoituskirja on sivulla kaksisataakaksi. Joutohetket lukea ovat olleet toistaiseksi vähissä.

1.6.2020

Kesäkuun ensimmäisen päivän alkuilta. Ei nettiä. Lupaus numero kaksi antoi vaihtoehdot, että nettiyhteys tulee joko maanantaina tai tiistaina.

Kirjat ovat hyllyissä, melkein aakkosjärjestyksessä. Tänään ripustin olohuoneen valaisimen paikoilleen. Pyyhin sen ensin paraatikuntoon kylpyhuoneessa. Palapeli on tulossa valmiiksi. Viimeiset palat ovat vielä irrallaan, mutta ne tietää helpoiksi. Ne löytävät paikkansa.

2.6.2020

Aurinko paistaa parhaillaan tähän parvekkeelle. Kello on puoli kahdeksan aamulla. Puolen tunnin päästä parvekkeemme jää vähitellen varjoon, pysyy katveessa myöhäiseen iltapäivään, jolloin aurinko ojentaa säteensä lännen puolelta ja paistaa auringonlaskuun asti. Jos ei ole pilviä. Näin on kesällä, kun päivä on pitempi. Eläkäämme sitä nyt.

Toinen peräkkäinen aamu, jona kirjoitin fiktiota Kaksi tiikerintaljaa. Se on sivulla kaksisataakahdeksan.

2.6.2020

Keskipäivällä jännitys tihenee. Ehtiikö Telian asennuskalusto maaliin ennen iltaruskoa?

Pakko kertoa, mitä tuli mieleen: Jospa olemme jättäneet yhden askelman ottamatta? Pelit etenevät niin. Helena otti yhteyttä, korjaan soitti ja puhui puhelimessa asiakaspalvelijan kanssa, ei robotin – hän teki tämän samalla kuin muuttoilmoitukset, heti asunnon varmistuttua. Asiakaspalvelija oli asiallinen ja kertasi asiat. Myöhemmin hän laittoi tiedustelun ”Miten onnistuimme tänään?” Helena laittoi kaikki ruusut, kuinka olisi voinut muuten. Kolme viikkoa myöhemmin muutimme ja totesimme, että voi ei, netti ei toimi. Muuton jälkeisenä päivänä, perjantaina, Helena turvautui facebookiin. Telialta tuli soitto. Toinen asiakaspalvelija tutki asiaa, palasi uudelleen yhteyksiin ja pahoitteli, että saamme netin tähän tietoon maanantaina tai viimeistään tiistaina. Lauantaina Helena sai sähköpostia, jossa oli kysymys ”Miten onnistuimme tänään?”

Siinä se on, tajusin. Siihen pitää vastata, sillä muuten peli on jumissa, syndikaatti vihainen tai jokin muu kamaluus koituu kohtaloksi.

3.6.2020

Kirjoitin aamuyöllä päässäni. Onko se kotiutumisen merkki? Tai ehkä näin silkkaa unta? Siinä oli sodan ja kuolemisen paha tunne ja heräsin. Kävelin makuuhuoneesta keittiön läpi, olohuoneen läpi eteiseen ja kylppäriin ja palasin vähän myöhemmin. Kello oli kolmen tietämissä. Nukuin ja näin lisää unia. Liikuin lopulta kumppanini kanssa Taavetissa ja taisin murtautua kunnantaloon. Löin coltin perällä oven pikkuruudun rikki. Unessa siinä oli sellainen.

Eilen teimme kaksi kävelykierrosta Taavetin keskustassa. Aamuaikainen vei patoaltaalle. Näimme Marttilantiellä vaatekaupan ja useita entisten kauppojen autioituneita näyteikkunoita, jotka kertoivat menneitten päivien elämästä ja toimeliaisuudesta. Palasimme omille kulmille urheilukentän ja kunnantalon välistä.

Toinen reissu vei viimein valleille. Nousimme Patteritietä vesitornin viereen ja lähdimme hyvää lenkkipolkua hiekkanummelle. Kiersimme sisälle itse Linnoitukseen ja ihailimme yhteensovitettuja kivipaasia ja niiden pienempiä tilkekiviä. Miellän ne jostain syystä Venäjän vallan aikaisiksi rakennelmiksi, Taavetin, Lappeenrannan, Savitaipaleen Kärnäkosken ja Ristiinan Brahen raunioiden linnoitusrakennelmat, mutta ne taitavat olla ainakin ruotsalaisten aloittamia. Historiantietämykseni kaipaa parantamista.

Tältä jälkimmäiseltä kävelylenkiltä palasimme toisesta kulmasta kunnantaloa viistäen, Linnalantien yli ja kevyen liikenteen väylää urheilukenttä jääden oikealle puolelle ja valkoinen kunnantalo tien ja nurmikentän taakse vasemmalle.

Ei ihme, että kun kello soi aamulla, olin riuhtomassa hälytyspainikkeen johtoa irti kunnantalon tuulikaapin seinästä. Siinä ja siinä onnistuinko siinä.

Värittikö tätä unta sekin, että kävin eilen maksamassa kirjastossa ensimmäisen erääntyvän laskun? Onneksi kirjasto saa toimia taas. Ikävää, kun ei ole nettiä. Kännykkä on tällaiseen rahansiirtoon meikäläiselle yhtä turvallinen kuin jos antaisi rollaattorivaarille alle viritetyn mopon. Eli menin kirjastoon. Minulla ei ole mitään kirjastoa eikä heidän koneitaan vastaan. Olen täysi kirjastoihminen. Mutta maksan silti kaiken aikaa laajakaistasta ja kännykkäliittymistä operaattori Telialle ja oletan saavani siitä vastapalautteeksi pienen kaistan itselleni oman pienen elämäni tarpeisiin. Kiitos ei mainoksia, ei tarjoustyrkytyksiä, ei satuilevia myyntipuheita eikä ylimielistä tiedotetta siitä, että laite ei pääse sivuille, koska palvelinta ei löydy. Niin yksinkertaista. Kiitän siitä hetkestä alkaen, kun tämä linjatuomarien linjatuomari päästää minut pitkältä jäähytuomiolta takaisin pelikentälle.

Anna käsi

Reuna -kustantamon kirjoituskilpailussa vuosi sitten Anna käsi -novelli pääsi mukaan Mervi Vyyryläisen ja Harri Kivelän toimittamaan antologiaan - Joki – 33 kokijaa

ANNA KÄSI

Oiva polki. Pelle istui takana pyörän tarakalla. Hän piti satulan takaa kiinni varoen vieteripakkoja. Hän ojensi jalkojaan haralleen, jotta ne eivät jäisi polkupyörän pinnojen väliin.

Oiva oli opettanut Pelleä lukemaan. Hän osasi jo, vaikka kouluun oli vielä aikaa. Lukeminen oli kivaa, mutta vielä parempaa oli lähteä isoveljen kanssa joelle. Oiva osasi uida. Oiva oli iso, kävi kaupungissa oppikoulua ja kulki sinne itse linja-autolla, paitsi näin kesällä.

Pelle oli ollut Oivan kanssa keräämässä kasveja. Vinttikamarissa Oivalla oli kaksi isoa kiveä, joita Pelle ei edes yrittänyt nostaa ja kaksi vaneria, joiden väliin Oiva asetti kasvit painoon kuivumaan. Niitä piti kerätä neljäkymmentä kesän aikana. Oiva oli kerännyt neljäkymmentä myös edellisenä kesänä, mutta vasta tänä vuonna hän oli ottanut Pellen muutaman kerran mukaan keräämään kukkivia kasveja ojanpenkoilta, metsästä ja metsänrajasta, jossa heillä oli hyvä mansikkapaikka. Äidillä oli oikea mansikkamaa, mutta metsänlaidasta he saivat syödä ja kerätä heinään mansikoita ihan omin luvin.

He ajoivat äkkijyrkän vieton maantieltä alas peltotielle. Lato oli tienposkessa ja siinä oli ympärillä isoja puita varjostamassa. Se oli tunneli. Sitten tuli avointa peltoa kahden puolen, traktorin pyörien syvät urat ja niiden välissä ruohoa ja heinää kasvava keskiosa. Pyöränurien pohjat olivat harmaata savea, joka oli halkeillut pinnasta ja käpristynyt. Pyörä niiasi aina kun eteen tuli monttu.

He käänsivät toisen ladon kulman ohi ja ajoivat varsiojan vartta lehmiaitauksen viertä. Pajupensaat vilahtelivat ohi. Pusikon kohdalla Oiva pysäytti, nosti vauhdissa jalan tangon ja käsien välistä yli ja hyppäsi maahan. Sitten hän kallisti pyörää ja Pelle putosi kyydistä.

He olivat molemmat paljain jaloin ja heillä oli siniset verkkarit ja flanellipaidat. Oivan paidassa oli lyhyet hihat. Niissä oli käänteet ja uutuuttaan prässit. Valkoisella pohjalla oli harmaita raitoja, jotka tekivät paitaan ruutuja.

Varsiojasta pääsi tältä kohtaa yli. Oiva päästi pyörän kaatumaan pajupuskaa vasten ja meni edeltä ojan yli heitetylle vanhalle lankulle. Vesi oli siinä molemmin puolin syvää. Ojassa salamanteri hyppäsi ruohojen sekaan. Sillä ei ollut häntää.

”Anna käsi”, Oiva sanoi.

Pelle tuli varoen lankulle ja ojensi kätensä ja sitten Oiva veti Pelleä kädestä ja tämä juoksi äkkiä lankkua pitkin ojan yli.

He menivät eteenpäin viljapellon viertä. Korret olivat pitkiä. Tähkäpäät huojuivat ilmavirissä.

Mäellä haassa näkyi lehmiä piikkilanka-aidan takana. Ne eivät päässeet joelle asti, mutta ne olivat katsomassa, kun he kävelivät peräkkäin polkua, joka vei niityn poikki. Kun he tulivat taas traktoriuralle, joki näkyi jo, mutkan kohta, jossa se meni leveänä ja ruskeana alhaalla rantojen välissä. Sen selkä kiilsi.

Pyöreistä seipäistä tehty kapulasilta notkui jalan alla, kun he ylittivät toisen ojan ja tulivat haan puolelta taas pellolle ja silta näkyi. He menivät joen viertä, törmää pitkin tallaantunutta polkua. Silta oli harmaa ja maalaamaton, venytteli itseään joen päällä. Sen alla oli pimeä loukko, varjon paikka. Sillan edessä alhaalla jokeen työntyi lyhyt mattolaituri. Joki oli siltä kohdassa isompi, koska siihen oli laskettu toiselle puolelle pato, joka nosti veden pintaa.

Sillalla nojasi kaksi poikaa kaiteeseen. Niillä oli onkivavat. Ne olivat selin eivätkä nähneet heitä. Kolmantena heidän vieressään oli hoikka likka, jolla oli punainen kokouimapuku, tummanruskea tukka ja siinä rusettinauha. Iso rusetti. Pelle huomasi sen kaiken heti. Hän taisi pysähtyä, koska Oiva kääntyi katsomaan häntä.

”Tule, tule. Ei sun tarvitse pelätä.”

Pelle tiesi, että tämä oli rakastumista. Se tuli kerrasta. Se oli kuin pyörtyminen. Yhtä aikaa haikea ja hyvä ja samalla raskas olo. Hän ei ollut nähnyt tyttöä missään ennen.

”Se on Salme”, Oiva tiesi.

He riisuivat housut ja paidat sillan pieleen. Heillä oli molemmilla uikkarit housujen alla. Pojat onkivat ja katsoivat heitä aina välillä. Se, joka oli taaempana, kurkotti ja katsoi edessäolevan ohi. Salme katsoi myös. Hän seisoi paikoillaan. Pelle katsoi takaisin. Tytöllä oli kauniit jalat. Niissä ei ollut ollenkaan polvilumpioita. Hänellä oli kukka kädessä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan tuijotti mietteissään heitä.

”Pääsetkö sä itse laiturille?” Oiva kysyi.

Jokirinne oli jyrkkä, mutta Pelle vastasi pääsevänsä. Hän ei muistanut oliko koskaan ennen mennyt siitä ihan itsekseen.

”Älä putoa sitten tai hukut”, Oiva varoitti.

”En.”

”Mä sukellan sillalta.”

Pelle kuunteli veljen puhetta, mutta hän katsoi tyttöä ja niitä poikia. Pojat kyllästyivät ja kuiskuttelivat jotain keskenään. Salme kääntyi ja meni sillan yli ja kyykistyi keräämään lisää kukkia. Punainen uimapuku kaareutui puoliväliin selkää.

Kun tyttö kyykistyi ja oli selin, Pelle tunsi taas outoa tuskaa ja varmuutta: Tämä tyttö oli hänen tuntematon kohtalonsa. Hän halusi olla vain tämän kanssa. Hänen teki mieli mennä keräämään kukkia tytön kanssa, mutta hänen piti totella Oivaa. Oiva huolehti hänestä.

”No, mene nyt”, Oiva patisti.

Hän seisoi jo sillalla. Kohta hän nousisi kaiteelle ja sukeltaisi jalat edellä veteen.

Oiva viittasi kädellään Pelleä menemään rinnettä alas.

”Uskallatko?” Oiva kysyi.

”Uskallan.”

”Mä katson ensin, että sä pääset onnellisesti perille.”

Pelle piti ruohonkorsista kiinni laskeutuessaan jyrkkää, nurmettunutta rinnettä, jossa oli jalkojen painaumia. Sitten hän oli laiturilla ja näki enää sillan alusen ja ylhäällä sillan sivun, jossa Oiva nousi kaiteelle, hivuttautui sen yli, piti rohkeasti selin sillankaiteesta kiinni ja hyppäsi viimein. Vesi roiskahti ja Oiva oli hetken upoksissa, mutta nousi sieltä pintaan tukka päätä myöten ja vesi valuen kasvoja pitkin.

”Ihan savea!” hän huusi ja huitoi ja polski käsillään vettä, roiskutti ja tuli pitkän aikaa kohti laituria. Pelle jännitti pääsisikö hän kuivalle maalle tai kävisikö huonosti.

Oiva otti laiturin sivusta kiinni, sitten hän päästi itsensä vajoamaan alemmas veteen ja ponnisti ja ponkaisi kahden käden varaan, keikautti toisen jalan laiturin lankuille ja kellahti kyljelleen kuin iso kala. Kuiva laituri kastui siitä kohdasta.

”Voit riiputtaa jalkoja vedessä, mutta älä putoa siitä”, Oiva lupasi.

Kun Oiva lähti nousemaan rinnettä, Pelle istui laiturin päähän ja kurkotti varpaitaan niin, että ne koskivat veteen. Vain varpaat kastuivat.

Hän näki punauimapukuisen Salmen joen toisella penkalla ja toivoi, ettei tyttö vain putoaisi. Sitä hän ei kestäisi. Salme ei saanut hukkua. Kuka muu vain sai hukkua, mutta ei Salme.

Hän pyytäisi Oivaa kirjoittamaan vihkoonsa Salmen nimen.

Ajatus oli niin huima, että se alkoi hymyilyttää. Sen hän kyllä tekisi. Oiva osasi kirjoittaa. Oiva kirjoittaisi, jos hän pyytäisi.

Oiva hyppäsi toisen kerran. Vesi roiskahti taas. Pelle heilutti jalkojaan, viisti varpaillaan veden pintaa ja Pelle katsoi, kun Oivan märkä tukka nousi taas ruskeasta vedestä ja sitten hän katsoi jokirinteeseen Salmea. Salme asetteli kukkia kivien väliin niin kuin ne olisivat ruukkukukkia. Hän teki kotia itselleen.

Pelle ajatteli, että tyttö tiesi ja näki, että hän katsoi sitä ja että heillä kahdella on salaisuus, jota muut eivät tienneet. Muut eivät koskaan saisi tietää sitä.

”Mitä?” Oiva kysyi.

Hän nousi taas kalana tai valaana vedestä ensin kahden käsivarren varaan ja kaatui siitä laiturin päälle. Lankut kastuivat lisää siitä kohdasta. Sitten olivat Oivan märkien jalkojen jalanjäljet, kun tämä otti ensin kaksi askelta laituria pitkin ennen kuin kiipesi ylös jyrkän, savisen jokitörmän.

”Menikö hyvin?” Oiva kysyi.

”Meni.”

Oiva alkoi kiivetä taas rinnettä. Maata varisi hänen jälkeensä.

Pelle siirtyi niin, että meni vaihteeksi mahalleen ja kurkki laiturin alle. Siellä oli myös toinen hämärä mahanalunen, toinen maailma. Sinne ei tehnyt mieli työntää kättään. Hän katsoi vettä, mutta ei nähnyt pohjaa, koska se oli mutaista ja sekoittunutta jokivettä. Pohjalla oli savivelliä eikä kiviä.

Laiturin paalun vieressä ui kala. Se heilautti pyrstöään, Pelle näki, kääntyi ja oli taas liikkumatta paikallaan. Hän seurasi sitä. Kala pysyi paikallaan. Se on särki, hän tiesi.

”Mitä siellä näkyy?” Oiva huusi. ”Näkyykö mitään?”

”Särki. Laiturin alla”, Pelle vastasi.

”Odota!” Oiva huusi takaisin. ”Älä tee mitään. Mä tulen heti sinne.”

Pelle pysyi paikallaan. Laiturin lankut painoivat rintaa, sahatut, terävät lankunpäät sattuivat hieman, mutta hän riiputti siitä huolimatta päätään ja vahti kalaa.

Vesi pärskähti ja särki livahti pois. Se vilahti hetkessä. Oiva kauhoi jo lähellä ja kiipesi taas laiturille.

”Näytä”, Oiva sanoi innoissaan.

”Se lähti pois”, Pelle sanoi.

”Säikytitkö sä sen?”

”En.”

”Koskitko siihen?”

”En. En varmana.”

”Niin kai.”

Oiva nousi äkäisenä rinnettä ja pysähtyi sitten.

”Näit omiasi”, hän sanoi.

”Enkä”, Pelle vastasi. Hän räpytteli silmiään, mutta ei sentään itkenyt.

Sitten Oiva oli taas tyytyväisen oloinen ja kiipesi sillalle ja hävisi näkyvistä. Pelle ei tiennyt, menikö hän katsomaan niitä onkivia poikia.

Siitä Pelle muisti Salmen ja katsoi joen yli, mutta tyttöä ei näkynyt. Hän meni uudelleen mahalleen laiturin reunalle ja haki särkeään.

”Tule särki, tule”, hän sanoi sille ja juuri silloin se hyppäsi. Lankku keikahti ja Pelle tajusi, että nyt hän putosi.

Vesi tuli vastaan ja sitten oli hiljaista ja äänetöntä veden alla ja käsi tunsi pohjan, mutta se oli pehmeä eikä siitä saanut otetta. Hän teki uintiliikkeitä, mutta ei päässyt pintaan. Hauki ui hänen silmiensä editse, mutta se ei tehnyt mitään. Sen takana oli särki ja se tuli hänen suuhunsa.

Oiva nosti hänet ylös vedestä ja hetken oli kirkasta, mutta hän ei kuullut mitään. Hän näki veljen kasvot. Niillä oli hurjistunut ilme. Pelle näki, että veli puhui koko ajan, suu aukesi ja meni kiinni ja aukesi taas, mutta hän kuuli vain pulputusta. Veljen ohi hän näki punapukuisen Salmen, joka oli siinä rinteessä toinen jalka ylempänä kuin toinen. Hän katsoi tämän uimapukua. Jos hän olisi tyttö, hän haluaisi samanlaisen. Olkaimet ja kaikki.

Kala pulahti hänen suustaan. Klups. Se särkyi siihen laiturille. Siitä jäi pelkkä märkä läimäre.

Salme näki, että melkein hukuin, Pelle ajatteli. Hänestä tuntui hyvältä se, että Salme tuli ja kiipesi siihen alas katsomaan, kuinka hän voi.

Pelle tunsi kasvaneensa ja varttuneensa. Hän oli melkein aikuinen nyt. Hän voisi mennä vaikka kouluun jo ensi syksynä, jos äiti vain päästäisi.

”Paha tuli pois”, Oiva sanoi. Hän touhusi siinä. ”Huh huh.”

Pelle istui laiturilla. Häntä syletti, mutta hän ei kehdannut sylkeä, kun Salme katsoi koko ajan. Miltä se olisi näyttänyt?

”Me lähetään”, toinen onkijapojista sanoi Salmelle. Tyttö kääntyi ja konttasi nelinkontin ylös.

Pelle huomasi, että hän kuuli, vaikka ensin hän ei ollut kuullut mitään.

”Oletko sä kunnossa?” Oiva kysyi.

Veljen äänestä erotti, että hän pelkäsi ja oli huolissaan. Pelle oli veljen vastuulla. He tiesivät sen molemmat. Veljellä oli iso vastuu.

Sitten Salme ja ne pojat olivat menneet ja Oiva auttoi Pellen ylös sillalle. He pukivat housut ja paidat ja lähtivät hitaasti kävelemään.

”Ei puhuta kotona mitään”, Oiva muistutti. ”Eihän? Onneksi selvittiin säikähdyksellä.”

Päiväkirja

24.5.2020

On muuton aatto. Elämme odotuksen aikaa. Kurkotamme mielessämme huomiseen. Silloin on avainpäivä ja teemme muuton kenraaliharjoituksen. Torstaina, neljän päivän päästä, on ensi-ilta.

Eilen irrotin astianpesukoneen liitännän ja tulppasin hanan vesiyhteyden. Pestävät astiat ovat käsissä. Yksiä haarukoita, veitsiä, lusikoita ja kuppeja, kippoja ja laseja. Vaatteet ja varavaatteet. Kännykät, läppäri, tietokone. Nettiyhteys. Ilmoitukset ja muutokset on tehty. Kaikki hoidossa. Huominen odottaa itseään.

25.5.2020

Eilen kauppareissulla Helena otti valokuvia kukkimaan avautuvista tuomista. Varhainen aamuaika, kello puoli kymmenen. Voikukkia oli keltaisenaan Sammontorin idän puoleisella nurmikolla.

Tänä aamuna makuuhuoneen ikkuna oli raollaan ja ennen kellonsoittoa pihapiirissä pesivät kalalokit kirkuivat äänekkään hyvän huomenensa. Aika nousta muuttamaan.

Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 203. En kirjoita sitä tänään enempää. James Joycen Finnegans Wake on jäänyt jälkeen. Olen siinä sivulla 189.

Tunnin päästä lähden bussilla keskustaan ja haen pakun. Päivä paistaa.

26.5.2020

Vietimme eilen retkipäivän. Kasasimme pakettiauton perään kaikenlaista tavaraa, joka vaati erityishuolenpitoa, ajoimme Taavettiin, saimme avainkokoelman, parkkeerasimme uuden asuinkerrostalomme huoltotielle, tyhjensimme auton ja siirsimme tavarat, osa hissillä ylös kolmanteen kerrokseen ja suurin osa varastoon – maalaukset, puolivalmisteet, piirrokset, kankaat ja rekvisiitat.

Poikkesimme kahvilla torilla, haimme kaupasta kaikkea tarpeellista, palasimme tulevaan kotiimme, vedimme henkeä ja takaisin Lappeenrantaan. 

Uutena kokemuksena kiersimme Ratakadun Mäkkärin eli asioimme syötävät, nautimme virkistävän lounaan ja jatkoimme Sammonlahteen.

Seuraavaksi pääsimme lähtemään kohti Taavettia viiden, kuuden välillä iltapäivällä. Tunti tunnilta, hetki hetkeltä askel lyheni ja kävi raskaammaksi. Otimmeko liian ison satsin?

Nautimme auringonlaskusta parvekkeella ja söimme loput mukana kulkeneista eväsleivistä, joimme limpparia ja kahvia. Kello oli melkein yksitoista, kun palasimme autolle ja ajaa hissuttelimme vanhaa tietä Lappeenrantaan. Kuunsirppi nousi taivaalle. Järvi näkyi tyynenä tummien rantojen ja taivaan punertavien pilvenhahtuvien alla.

27.5.2020

Eilisiä muistellen - kävin järvessä. Olisi liioittelua puhua uimisesta. Kahlasin reisiä myöten, menin eteenpäin, uikkarit kastuivat ja sen jälkeen kyykkäsin kaulaa myöten. Se oli kauden avaus.

Eilen julkistin Anna käsi -novellin uutena Kaunis kesäpäivä -blogissa.

Muu on ollut puolittaista odotusta. Koska meillä ei ole televisiota - se muutti jo uuteen kotiin, luen Helenalle ääneen yhtä vanhaa tekstiäni. Repe. En kirjaa sitä ääneen luettujen tilastoon. Huomasin, että joudun muuttamaan käsikirjoitusta, se pitää korjata, tehdä perusteellinen remontti. En hyväksy tekemääni. Siinä on yksi uloke, joka häiriköi pahan kerran. Poistan sen, mutta ehkä joudun tekemään sen lisäksi muita säätöjä.

Tuomet kukkivat ja tuoksuvat. Pääskyset piirtävät sirppejä taivaalle. Sanoimme hei hei rannalle ja hei hei satakielelle, joka laulat niin hienosti ja mielikuvituksekkaasti ja hei hei matonpesupaikalle. Huomenna vasta lähdemme, mutta eroamme jo tänään. Näkemiin toistamisiin.

Tipit(15)

Näyteteksti vuodelta 2020 - lisätty 22.5.20

>>>jatkuu>>>

Kymmenen: Kaikki ennallaan

Isäntä työnsi lastenvaunut ensin rappukäytävään, kurkotti sen jälkeen kätensä Eteiseen ja sammutti valot seinäkytkimestä. Corgi seurasi kuinka Eteiseen valahti samanlainen pimeys kuin siellä oli vallinnut siihen asti, kun he saivat sähkön. Sähkö oli parempi, se ajatteli.

Mies, jolla oli lammaskarvavuorellinen farkkutakki, pidetyn näköiset farkut, buutsit jaloissa, intiaanihattu päässä ja siinä hattunauhana nyöriksi kierretty liina, jonka päät roikkuivat selkäpuolelle, uutena punainen kaulahuivi kaulassa, kirpparilöytö ja käsissä torilta ostetut nahkahanskat, työnsi edellään ja veti välillä perässään ovesta ulos mennessään vanhoja haalistuneen sinisiä lastenvaunuja, jotka palvelivat viimeisessä käytössään. Vaunuissa oli koristeina vaaleasta matonkuteesta leikattuja nauhoja. Kolmantena kulki mukana koiraseuralainen, corgi pembroke -rotua oleva, hyväturkkinen koira, jonka turkkiin oli sidottu samanlaisia hapsuja kuin vaunuihin ja jonka talutushihnan vetokahva oli pyöräytetty lastenvaunujen sankaan roikkumaan. He tulivat ulos kerrostalon alaovesta ja ylittivät pihalaatoituksen, josta koira ei pitänyt, vaan yritti loikata laattojen yli, turhaan.

Ulkona oli kymmenen asteen pakkanen. Maassa oli viiden senttimetrin paksuudelta uutta lunta. Se oli satanut yöllä, mutta nyt taivas oli seljennyt ja idän puolella rusotti päivänkoitto.

Corgi-Lukukoira-Nuku piti kiirettä lyhyillä koivillaan, mutta se pysähtyi silti haistelemaan tärkeimmät hajukohteet. Isäntä pysähtyi myös aina silloin ja vaunut pysähtyivät, vesikanisteri päästi loiskahduksen, ei päästänyt, se oli kuvitelmaa, sillä vesi ei ollut kanisterissa vaan termoskaatimessa, mutta Corgi kuuli aivan kuin loiskahduksen ja muovipussiin kerätyt tyhjät tölkit rapisivat. Ne olivat kaikki tuttuja ääniä. Myös autot, ratikat, liikenne, kaikki ne äänet olivat tuttuja entisiä.

Lisänä Isäntä kopisteli ja potki lastenvaunujen kuluneita pyöriä sillä aikaa, kun Corgi veti vainua. Se oli uutta.

Pasilasta Aleksis Kiven -kadulle vievällä kävelysillalla Corgi haistoi heti sillan alussa ketun. Jälki oli tuore, mutta se ei kulkenut varsinaisella sillalla. Sillalla oli vanhaa tuoksua, mutta tuore ketun katku tuli alempaa. Nuku pysähtyi. Se työnsi kuonon sillankaiteen rautapienojen väliin ja ketun haju pysyi vahvana ja samassa se näki ruskeaturkkisen, hoikan ketun jolkottavan esiin sillan alta, juoksevan kiirettä pitämättä jäljet uuteen lumeen.

Corgi haukahti, kaksi tai kolme kertaa ja Isäntä kurkotti katsomaan kaiteen yli.

”Kettu Repolainen”, Isäntä sanoi. ”Antaa ketun mennä.”

Ketun jälkeen Corgille tuli sellainen olo kuin se olisi tehnyt suuren teon vainuttuaan sen. Merkittävä saavutus koiralle. Se kulki pitkän matkaa jäämättä erikseen haistelemaan. Se veti vainua edelleen kaikesta vastaantulevasta, mutta ei pysäyttänyt kulkuaan.

Onneksi katuja ei ollut hiekoitettu. Tuore hiekoitus oli ikävä asia, sillä se sattui herkkiin polkuanturoihin. Corgi epäili, että se oli saanut geeniperimänä poikkeuksellisen herkkähipiäiset polkuanturat tassuihinsa. Ikään kuin siinä asiassa olisi sattunut suunnitteluvirhe. Vasta hiekoitetut, jäiset ja kovat jalkakäytävät tai muuten karkeistetut pinnat sattuivat sen herkkiin tassuihin, sattuivat samalla lailla kuin Kotiin tullessa ulko-oven edustan laatoitus, johon oli istutettu teräviä kivensärmiä pystyyn vieri viereen.

He ylittivät kadun ja Isäntä tarinoi hetken aikaa: ”Mietitäänpä mitä reittejä myöten kettu tulee tänne keskustaan asti? Se on helppoa niin kauan, kun se pysyttelee yhtenäisen Keskuspuiston vaiheilla, mutta sen jälkeen kettu joutuu ylittämään Pasilan ratapihan kiskoja. Ennemmin tai myöhemmin. Se voi valita alikulkutunnelin, jolloin se törmää taatusti ihmisiin ja mahdollisesti koiriin, mutta näin joka tapauksessa.”

Puhe taukosi siksi aikaa, kun he ylittivät risteyksessä poikkikadun ja jatkui taas, kun he olivat onnellisesti jalkakäytävällä. Asiayhteys oli kuitenkin toinen. Asiat hyppelehtivät niin kuin Isännän jutunaiheet. Ehkä ne tulivat samasta lähteestä?

”Vaikuttaa ensi näkemältä siltä, että Veli, hyvä Veli hankki turhaan sen uuden kaasuletkun ja venttiilin. Jos soitan ja kerron hänelle, hän käskee viedä pullon myyntiin kirpputorille. Voiko sen viedä sinne? En tiedä? Veli ei ymmärrä sitä yksinkertaista asiaa, että jos en viihdy sähköavusteisessa taloudessa, sanon sopimuksen irti ja sen jälkeen me tarvitsemme taas kaasua.”

Isäntä vilkaisi Corgia vieressään tai muutaman askeleen taaempana, koska koira oli jäänyt jälkeen, vilkaisi tätä ja hidasti askellustaan. Seuraava kadunylitys tapahtui yhtä hartaan hiljaisuuden vallitessa kuin aina.

”Veli saa olla tyytyväinen siihen, että vein kaikki ilmaisjakelusanomalehdet keräykseen. Eikö vain? Pelastusviranomaiset samoin. Vähensimme vapaaehtoisesti palokuormaa. Myönnän, että samalla Eteinen tuli tilavammaksi. Eteinen olisi vielä tilavampi, jos meillä ei olisi vaunuja, mutta missä silloin kuljettaisimme leiritarpeet?”

Se korttelinväli oli lyhyempi. He eivät menneet kuitenkaan kadun yli, vaan kääntyivät sivukadun kapeammalle jalkakäytävälle ja alkoivat nousta ylämäkeen. Tästä he olivat kulkeneet ennen. Tämä oli moneen kertaan kuljettua tuttua tietä.

”Sähkö tai ei. Kaasu tai ei. Elämä tai ei. Koira tai ei. Vaihtoehtoja on ja ei ole. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin ja eräänä päivänä ehkä jatkan. Koittaa päivä ja sitten uus, se on sama kuin ihanuus. Paljonko annat pisteitä? Annatko ollenkaan? Jos koiralla olisi kyky arvioida, paljonko antaisit pisteitä?”

Corgi-Lukukoira-Nuku oletti, että Isäntä kysyi siltä tätä, mutta mitä? Se katsoi Isäntää, tämän kasvoja sivusta ja Isäntä käänsi päätään ja vilkaisi päin. Kymmenen asteen pakkanen oli saanut Isännän posket rusottamaan.

Ratikka saapui kerrostalojen välisestä kuilusta ja pysähtyi.

Isäntä pysähtyi kesken kulun katsomaan sitä: ”Tervehdys sinä kuljettajien kuningas. Oli talvi tai kesä, syksy tai kevät, sinä olet aina mielessämme. Me arvostamme sinua. Me pidämme sinusta.”

Ratikka oli ilmeisesti jäljessä aikataulusta, sillä se lähti saman tien uudestaan liikkeelle. Isäntä saattoi sitä katseellaan: ”Tervehdys. Me näemme vielä. Me olemme olemassa toisillemme. Me olemme kanssaystäviä.”

Mies halpahalli- tai kirppariasusteissaan, lastenvaunut, jotka voisivat lojua yhtä hyvin kaatopaikalla tai mieluummin ehkä siellä kuin liikenteessä yhtenä mukana ja koira, joka kantoi ylpeänä nauhojaan, ylittivät suojatien ja tulivat tutulle puistonpenkille. Mies työnsi vaunut penkin ohi, käänsi ne siihen jatkeeksi, kiersi vaunut kertaalleen ympäri ja potki mennessään pyöriä, jotka valittivat ja mies alkoi irrottaa koiran talutushihnan vetopäätä vaunujen sangasta.

”Me odotamme hyvää vastaanottoa ja uskomme siihen. Me asennoidumme positiivisesti ja olemme iloissamme ja innoissamme jokaisesta meihin luodusta hyväksyvästä silmäyksestä. Me emme petä teitä ja uskomme hartaasti, että kukaan ei petä puolestaan meitä. Kaikkeus ja yhteiskunta, ihmiset ja eläimet, kaupunki ja maaseutu eivät ole vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan ja rikastuttavat olevaisuuden kirjoa omalla olemassaolollaan.”

Isäntä otti lastenvaunujen kopasta kaatotermarin ja koiranjuomakipon, nosti molemmat penkille, kiersi termarinkorkin auki-asentoon ja täytti osin kirkkaalla, höyryämättömällä vedellä kipon. Kauempaa katsoen se saattoi näyttää siltä kuin mies kaataisi siinä itselleen teetä tai kuumaa vettä termarista kylmänä pakkaspäivänä ja että vain juoma-astia oli outo, mutta vesi oli kylmää, kraanasta laskettua ja se oli termoskannussa, jotta neste ei vetäisi jäähän.

”Kaadan hyvä koiraystävä vettä sinun tarpeiksesi, mutta kaadan vain vähän, jotta tuima pohjolan sää ei hyydyttäisi sitä. Tämä on Päijänteen vettä, jota kalliisti kuljetetaan, suodatetaan ja puhdistetaan kaupungin asukkaiden vesivaraksi. Tässä Suomi on mukana kokonaisuudessaan tukemassa pääkaupunkia ja pääkaupunkilaisia heidän elinpyrkimyksissään.”

Isäntä asetti vesikipon jäiselle asvaltille koiran kuonon eteen ja Corgi-Lukukoira-Nuku kastoi kielen siihen tottelevaisena. Isäntä siirtyi lastenvaunujen ääreen, sovitti termoskaatimen takaisin muiden tarvikkeiden sekaan, kääntyi takaisin Corgia kohti ja käveli tämän eteen: ”Joko joit Luojan luoma? Joko sammutit janosi?”

Asiaa tuntemattomasta ja sellaisesta, joka ei ollut nähnyt tätä spektaakkelia, loistotonta sellaista, mutta spektaakkelia kuitenkin, tällaisille uusille, tarkkaavaisille ja arvosteleville silmille tämä toimitus saattoi näyttää kirkoissa tutummalta palvelusmenolta ja josta voisi joku herkkähipiäinen henkilö loukkaantua jopa, luulla, että Isäntä ei ollut tosissaan, vaan rienasi ja pilkkasi, mutta sellainen ei ollut Isännän tarkoitus eikä ollut ollut koskaan.

Nuku vastasi Isännän katseeseen, seurasi miehen liikkeitä, seisoi kaikilla neljällä tassullaan, ei palellut varsinaisesti, mutta tunsi ilman olevan talvinen, seurasi Isäntää, joka kumartui, otti koiranjuomakipon ja kävi tyhjentämässä sen sadevesikaivon ritilään. Ritilä oli kymmenen metrin päässä, ajoradalla ja Nuku saattoi katseellaan Isäntää ritilän luo ja takaisin. Tullessaan ja palatessaan Isäntä ravisteli peltistä juomakippoa yrittäen siten varistaa siitä pois viimeiset vesihelmet.

”Meidän osamme on vähäinen, niin kuin kaikkien vähäosaisten, mutta se ei tarkoita silti, että olisimme vähälahjaisia tai lahjattomampia kuin muut, paremmin menestyneet, paremmin elämän haasteista selvinneet. Kunnioituksen kaipuumme on yhtä suuri ja jatkuva. Se pysyy kaikkina aikoina ja aikojen taa.”

Heidän lastenvaunurekvisiitasta löytyi nykyään myös pieni, froteinen pyyhe, melkein uusi, kirpparituote ja Isäntä kuivasi juomakipon pyyhkeellä ja kietoi kipon sen jälkeen pyyhkeen sisään.

Corgi seisoi neljällä koivellaan, seurasi ja odotti. Odotus oli sen työtä. Se ajatteli, että voisi messuta Isännän tavoin, jos osaisi. Se voisi puhua ja kertoa kaikelle maailmalle, että koiran osa on ikuinen odotus ja yhtä ikuinen epätietoisuus ja että koira on orjan kaltainen, mutta ei tavallisen orjan, vaan hyödyttömän ja tarkoituksettoman orjan kaltainen. Se voisi veisata siihen lisänä, että palveluskoirat ovat asia erikseen, koska ne ovat palveluksessa, työssä ja virantoimituksessa. Palveluskoirista poiketen tavallinen seurakoira on oikkujensa varassa käyttäytyvän isäntähenkilön leikkikalu ja huvi.

Corgi ajatteli tällaisia lyhyinä sanoina, pelkkinä aavistuksina, mieleennousemina tai vaistoina tai tunteina, mutta se uskoi niiden olevan yhtä todellisia kuin ihmisten viisaammat ajatukset ja ajatuskulut.

Heidän rekvisiittansa oli lisääntynyt myös hapertuneella, muotoon istutulla styroxinpalalla, joka ei ollut enää kaikkein puhtain eikä valkein. Jos ei tuullut, Isäntä saattoi nostaa sen seuraavaksi penkille, mutta jos tuuli ei sallinut tehdä niin, Isäntä tarttui styroxalustaan vasta, kun istui penkille ja sujautti sen istuutuessaan pakaroittensa alle.

Isäntä otti Raamatun esiin, etsi virsikirjan. Nuku huomasi tarkkana koirana, että Isäntä etsi virsikirjaa ja jupisi: ”Etsii ja etsii ja soisi löytävänsä, mutta jos ihminen ei löydä etsimäänsä, hän voi vain ristiä kätensä ja tulla toimeen ilman, tulla toimeen sillä mitä on.”

Tamburiini, helistin löytyi ja tippipurkki. Isäntä suori ensin nauhat kunnolla ja käveli sen jälkeen kantaen tippipurkkia kädessä, molemmissa käsissä kuin munkki tai vastaava pitämässä itämaista juomarituaalia, käveli penkin päähän asti ja laski ja sijoitti tippipurkin maahan, kääntyi, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä kahdesti toista kämmentään, rannettaan vasten ja asetti tamburiinin tasapainoon tippipurkin päälle.

”Meidän elämämme tarkoitus on elää elämämme. Sen voi tehdä vaikeasti ja sen voi tehdä helposti. Se on odottamassa edessämme joka päivä, joka aamu kun heräämme ja karkotamme kultaisen unen silmistämme. Jokainen aamu teemme sen uudestaan niin monina aamuina kuin luonto on nähnyt tarpeen myöntää meille. Me emme ole sen suurempia kihoja.”

Styrox-alusta kahahti kuivasti, kun Isäntä istui sille. Corgi-Lukukoira-Nuku piti katseensa Isännässä, joka vaikeni, etsi omiin silmiinsä yhden, sopivan pisteen läheltä tippipurkkia, se saattoi olla jokin roska jäisellä jalkakäytävällä tai ei välttämättä näkynyt ollenkaan.

Corgi ei huomannut Isännän käsien liikettä ennen kuin tämä levitti paljain käsin Raamatun auki kahden käden peukalolla. Isäntä oli riisunut nahkahanskat varta vasten, sulki silmät, vei oikean käden etusormen sokkona Raamatun sivulle, aukaisi silmät ja alkoi lukea.

Corgi laski takapäänsä kylmälle kamaralle. Se ei kuunnellut tätä lukuosiota. Jostain syystä se ei ollut kuunnellut sitä kertaakaan ja siitä tuntui, ettei sen edes tarvinnut.

Vanha nainen käveli hitaasti ohi. Nuku ei ollut varma olivatko he nähneet tai tavanneet tämän ennen, ei välttämättä eikä haju ollut tuttu.

Isäntä ei keskeyttänyt Raamatun lukua. Se olisi ollut ehkä sopimatonta. Raamatun luku oli sellaista. Joka tapauksessa Isäntä jatkoi ja luki eteenpäin välittämättä vanhasta naisesta.

Corgi veti vainua. Se oli huomannut, että haju heikkeni merkittävästi, kun sää oli kylmä ja kuiva. Kirsu meni kohmeeseen. Ja kun kirsu oli kohmeessa, se ei haistanut kunnolla. Hajut hävisivät. Ehkä ne toisiaan hävisivät osin, mutta enemmän siinä voi olla sitä, että se ei haistanut, sen hajuaisti ei toiminut samalla lailla kuin lämpimämmällä säällä.

Se ajatteli toisinaan, että ehkä koiria tai tiettyjä koiria ei ollut luotu eikä tarkoitettu elämään ja olemaan kylmissä oloissa. Jokin oikku oli saanut sen tulemaan tänne arktisten alueiden tuntumaan. Mitä se ei ollut tietenkään valinnut itse.

Pulu laskeutui siivet lepattaen muutaman metrin päähän. Harmaan eri sävyinen ilmestys. Corgi katsoi lintua, sen höyhenpeitettä, tunsi halun hyökätä äkkiä kiinni lintuun, iskeä hampaansa siihen, tunne, joka meni kuin aaltoina sen selkää pitkin ja kaksi muuta pulua laskeutui ensimmäisen seuraksi, siivet viuhuen, pitäen niillä vastaan ja tasapainotellen, kun ne laskeutuivat koivilleen, varpaat harassa ja alkoivat liikehtiä heti, jatkoivat liikehtimistään päät kääntyillen ja katsoen milloin toisella, milloin toisella silmällä koiraa vaarallisen lähellä.

Corgi-Lukukoira-Nuku nousi kaikille neljälle koivelleen. Se muisti samassa, että sen talutushihna oli kieputettu penkin pystypienan ympärille ja tyytyi vain katsomaan puluja, katsoi, kun vielä yksi lintu liittyi muiden seuraan ja joka tuntui joltain viestiltä tai lähtökäskyltä, sillä kaikki neljä pulua räpistelivät saman tien ilmaan, siivilleen ja lensivät kadun yli kerrostalon editse vievälle jalkakäytävälle, laskeutuivat sille ja alkoivat heti liikuskella jälleen edestakaisin, kääntyillä, nokkia hiekanmuruja tai ylipäänsä muruja jäisestä maasta ja taas jokin häiritsi niitä, jokin ei ollut lintujen mieleen ja ne lähtivät jälleen, siivet läpsyivät, vaikka linnut olivat nyt niin kaukana, ettei sitä kunnolla kuullut, mutta näki kuitenkin siipien pieksevän ilmaa ja kaikki neljä lintua nousivat ilmaan ja lensivät yhtenä parvena taas kerran kadun yli ja hävisivät jonnekin talojen taakse näkymättömiin.

Corgi odotti hetken, seisoi yhä neljällä koivellaan, mutta antoi sitten takapään painua kylmälle kamaralle.

Isäntä sulki Raamatun.

”Laulamme ulkomuistista säkeistön tutusta virrestä, jonka numeroa en muista.”

Isäntä oli vaiti hetken ja lauloi omalla tavallaan ja tyylillään: ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa.”

Se oli ilmeisesti säkeistö, Corgi päätteli.

Vanha herra kävelykepin kanssa ohitti heidät. Isäntä oli heti jalkeilla, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä, nosti tippipurkin maasta ja työnsi sen miehen eteen.

”Hyvälle asialle”, mies sanoi. Hän otti kolikon taskustaan ja pudotti sen tippipurkkiin. Kolikko kilahti. ”Kannatuksen vuoksi.”

”Kiitoksia, armollinen herra”, Isäntä kiitti. Hän kumarteli: ”Meidän tehtävämme on tuottaa iloa kanssaihmisillemme ja olemme onnellisia, jos onnistumme siinä.”

”Enemmän tai vähemmän”, mies sanoi, nojasi keppiinsä, jatkoi kävelyä ja katsoi koiraa ohittaessaan. Corgi-Lukukoira-Nuku vastasi katseeseen.

Virret oli veisattu ja alkoi runohetki: ”Kylmänä pakkaspäivänä otan luvan lausua runoa ulkomuistista. Pahoittelen, jos muistissani on runonmentäviä tai vielä isompia tai aavistuksen pienempiä aukkoja. Ne ovat aukkoja myös yleissivistyksessä, jota kutsutaan yleisesti sivistykseksi.”

Corgi odotti. Isäntä asetteli puhuessaan tippipurkin takaisin penkin eteen ja tamburiinin sen päälle. Sen jälkeen Isäntä tarkisti, että styrox-pala oli kohdallaan istui ja lausui Saima Harmajaa. Ainakin Nuku oli tunnistavinaan runoilijan ja runon: ”Pikarijäkälä nosti pikarinsa hauraan ja sade täytti sen ja pisarassa näkyi taivas tuulta pidättäen. Kohottakaamme malja elämämme rikkaudelle.”

Corgi ajatteli, että runo ei ollut oikein sopiva talveen. Se olisi toivonut jotain muuta ja oli kuin Isäntä olisi arvannut sen toiveen, sillä samassa Isäntä aloitti reippaan rekilaulun: ”On lunta tulvillaan nyt raikas talvisää ja liinakkomme tää ei enää talliin jää. Rekehen, rekehen, lähde matkaamaan, lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.”

Corgi-Lukukoira-Nuku istui alas kuuntelemaan, suu auki, vilkaisi sivulleen, poispäin kävelevän, vanhan miehen selkää, tipinantajaa, käänsi pään takaisin Isäntään ja kun säkeistössä tuli sopiva kohta, se päästi mukaan pari haukahdusta kuono taivasta kohti.

Päiväkirja

20.5.2020

Haltiat herättivät minut aamuyöstä ennen kellonsoittoa. Mainitsen tästä aina silloin tällöin. Mieli kirjoittaa siinä tilassa. Tänään ajatus leijaili aineettomana Kaksi tiikerintaljaa -fiktiossa, sen solmu- ja käännekohdissa ja sen jälkeen toisena ohjelmanumerona tässä blogin seuraavan päivän kirjoituksessa.

Tajusin puolinukuksissa, että on virheellistä sanoa, että mieli kirjoittaa, se puhuu ennemmin. Henkilöt puhuvat päässäni ja tarinan minä tai kertoja puhuu itsekseen, pitkää monologia. Se on siis puhetta, ei kirjoitusta. Ensin oli puhe ja vasta perässä syntyi kirjoitus.

21.5.2020

Kuvittelin, että joudun pitämään muuton takia väliä Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksen teossa. Onneksi ei. Olen kirjoittanut sitä päivittäin kahden kuukauden ajan. Tänään on menossa sivu 192.

Jatkan sitkeästi. Ensin aamurupeama puoli kuudesta seitsemään. Sitten kauppareissu ja käynti uimarannalla. Välttämätön liikunta. Tänään oli seitsemän metriä pohjoistuulta ja aallot vaahtoharjaisia. Tuuli pieksi pyyhkeen ja vaihtovaatteet lepattamaan vaakana, mutta se ei estä uimasta.

Keskipäivällä jatkan kolmea päiväkirjaa – tavallista, kaunokirjoituspäiväkirjaa ja Kaunis kesäpäivä -blogin päivittämistä. Pakkaan muuttoa varten vasta iltapäivällä ja illalla.

Lukeminen jää tässä tilanteessa välistä ja samoin ääneen lukeminen. Televisiota katson ja katsomme myöhäisillasta jonkin filmin tai dokumentin. Sen jälkeen istumme hetken parvekkeella ja puhumme niitä näitä.

22.5.2020

Tipit -tarina, käsikirjoitus päättyy tänään. Tarkistin ajankohdan, jolloin kirjoitin sen - viime vuoden lopussa. Pidin sen tallessa tämän vuoden maaliskuuhun asti, jolloin lähetin sen muutamille kustantajille arvioitavaksi. Lähetin samalla kolme eri käsikirjoitusta, kaikki novelleja tai pienoisromaaneja. Olen saanut kohteliasta palautetta muutamalta kustantajalta, mutta ei mitään suurta innostusta.

Kun aloitimme Helenan kanssa Kaunis kesäpäivä -blogin vajaa kaksi kuukautta sitten, pidin selvänä, että liitän siihen myös tekstinäytteitä. Tipit valikoitui ensimmäiseksi. En ajatellut etukäteen, että julkaisisin sen pala palalta kokonaan, mutta näin on käynyt. Olen antanut tekstille mahdollisuuden. Olen tehnyt siitä kirjallisen ympäristötaideteoksen.

23.5.2020

Kotirusakko on loikkinut viime päivinä sekä etu- että takapihallamme. Se on ollut liikkeellä aamulla, kun päivä on jo valjennut ja keskipäivällä ja alkuillasta. Eilen kun tulimme rannalta rusakko loikki suojatien poikki.

Kanadanhanhiparilla oli neljä kuoriutunutta poikasta. Eilisen ja toissapäivän tuulet olivat kasanneet mätänevän kaislankorsivyön rantaan. Seassa oli särkyneitä linnunmunia. Ehkä ne ovat naurulokkien pesistä joutuneet veden varaan ja ajautuneet maihin.

Toista päivää aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kesä koitti.