Tipit(15)

Näyteteksti vuodelta 2020 - lisätty 22.5.20

>>>jatkuu>>>

Kymmenen: Kaikki ennallaan

Isäntä työnsi lastenvaunut ensin rappukäytävään, kurkotti sen jälkeen kätensä Eteiseen ja sammutti valot seinäkytkimestä. Corgi seurasi kuinka Eteiseen valahti samanlainen pimeys kuin siellä oli vallinnut siihen asti, kun he saivat sähkön. Sähkö oli parempi, se ajatteli.

Mies, jolla oli lammaskarvavuorellinen farkkutakki, pidetyn näköiset farkut, buutsit jaloissa, intiaanihattu päässä ja siinä hattunauhana nyöriksi kierretty liina, jonka päät roikkuivat selkäpuolelle, uutena punainen kaulahuivi kaulassa, kirpparilöytö ja käsissä torilta ostetut nahkahanskat, työnsi edellään ja veti välillä perässään ovesta ulos mennessään vanhoja haalistuneen sinisiä lastenvaunuja, jotka palvelivat viimeisessä käytössään. Vaunuissa oli koristeina vaaleasta matonkuteesta leikattuja nauhoja. Kolmantena kulki mukana koiraseuralainen, corgi pembroke -rotua oleva, hyväturkkinen koira, jonka turkkiin oli sidottu samanlaisia hapsuja kuin vaunuihin ja jonka talutushihnan vetokahva oli pyöräytetty lastenvaunujen sankaan roikkumaan. He tulivat ulos kerrostalon alaovesta ja ylittivät pihalaatoituksen, josta koira ei pitänyt, vaan yritti loikata laattojen yli, turhaan.

Ulkona oli kymmenen asteen pakkanen. Maassa oli viiden senttimetrin paksuudelta uutta lunta. Se oli satanut yöllä, mutta nyt taivas oli seljennyt ja idän puolella rusotti päivänkoitto.

Corgi-Lukukoira-Nuku piti kiirettä lyhyillä koivillaan, mutta se pysähtyi silti haistelemaan tärkeimmät hajukohteet. Isäntä pysähtyi myös aina silloin ja vaunut pysähtyivät, vesikanisteri päästi loiskahduksen, ei päästänyt, se oli kuvitelmaa, sillä vesi ei ollut kanisterissa vaan termoskaatimessa, mutta Corgi kuuli aivan kuin loiskahduksen ja muovipussiin kerätyt tyhjät tölkit rapisivat. Ne olivat kaikki tuttuja ääniä. Myös autot, ratikat, liikenne, kaikki ne äänet olivat tuttuja entisiä.

Lisänä Isäntä kopisteli ja potki lastenvaunujen kuluneita pyöriä sillä aikaa, kun Corgi veti vainua. Se oli uutta.

Pasilasta Aleksis Kiven -kadulle vievällä kävelysillalla Corgi haistoi heti sillan alussa ketun. Jälki oli tuore, mutta se ei kulkenut varsinaisella sillalla. Sillalla oli vanhaa tuoksua, mutta tuore ketun katku tuli alempaa. Nuku pysähtyi. Se työnsi kuonon sillankaiteen rautapienojen väliin ja ketun haju pysyi vahvana ja samassa se näki ruskeaturkkisen, hoikan ketun jolkottavan esiin sillan alta, juoksevan kiirettä pitämättä jäljet uuteen lumeen.

Corgi haukahti, kaksi tai kolme kertaa ja Isäntä kurkotti katsomaan kaiteen yli.

”Kettu Repolainen”, Isäntä sanoi. ”Antaa ketun mennä.”

Ketun jälkeen Corgille tuli sellainen olo kuin se olisi tehnyt suuren teon vainuttuaan sen. Merkittävä saavutus koiralle. Se kulki pitkän matkaa jäämättä erikseen haistelemaan. Se veti vainua edelleen kaikesta vastaantulevasta, mutta ei pysäyttänyt kulkuaan.

Onneksi katuja ei ollut hiekoitettu. Tuore hiekoitus oli ikävä asia, sillä se sattui herkkiin polkuanturoihin. Corgi epäili, että se oli saanut geeniperimänä poikkeuksellisen herkkähipiäiset polkuanturat tassuihinsa. Ikään kuin siinä asiassa olisi sattunut suunnitteluvirhe. Vasta hiekoitetut, jäiset ja kovat jalkakäytävät tai muuten karkeistetut pinnat sattuivat sen herkkiin tassuihin, sattuivat samalla lailla kuin Kotiin tullessa ulko-oven edustan laatoitus, johon oli istutettu teräviä kivensärmiä pystyyn vieri viereen.

He ylittivät kadun ja Isäntä tarinoi hetken aikaa: ”Mietitäänpä mitä reittejä myöten kettu tulee tänne keskustaan asti? Se on helppoa niin kauan, kun se pysyttelee yhtenäisen Keskuspuiston vaiheilla, mutta sen jälkeen kettu joutuu ylittämään Pasilan ratapihan kiskoja. Ennemmin tai myöhemmin. Se voi valita alikulkutunnelin, jolloin se törmää taatusti ihmisiin ja mahdollisesti koiriin, mutta näin joka tapauksessa.”

Puhe taukosi siksi aikaa, kun he ylittivät risteyksessä poikkikadun ja jatkui taas, kun he olivat onnellisesti jalkakäytävällä. Asiayhteys oli kuitenkin toinen. Asiat hyppelehtivät niin kuin Isännän jutunaiheet. Ehkä ne tulivat samasta lähteestä?

”Vaikuttaa ensi näkemältä siltä, että Veli, hyvä Veli hankki turhaan sen uuden kaasuletkun ja venttiilin. Jos soitan ja kerron hänelle, hän käskee viedä pullon myyntiin kirpputorille. Voiko sen viedä sinne? En tiedä? Veli ei ymmärrä sitä yksinkertaista asiaa, että jos en viihdy sähköavusteisessa taloudessa, sanon sopimuksen irti ja sen jälkeen me tarvitsemme taas kaasua.”

Isäntä vilkaisi Corgia vieressään tai muutaman askeleen taaempana, koska koira oli jäänyt jälkeen, vilkaisi tätä ja hidasti askellustaan. Seuraava kadunylitys tapahtui yhtä hartaan hiljaisuuden vallitessa kuin aina.

”Veli saa olla tyytyväinen siihen, että vein kaikki ilmaisjakelusanomalehdet keräykseen. Eikö vain? Pelastusviranomaiset samoin. Vähensimme vapaaehtoisesti palokuormaa. Myönnän, että samalla Eteinen tuli tilavammaksi. Eteinen olisi vielä tilavampi, jos meillä ei olisi vaunuja, mutta missä silloin kuljettaisimme leiritarpeet?”

Se korttelinväli oli lyhyempi. He eivät menneet kuitenkaan kadun yli, vaan kääntyivät sivukadun kapeammalle jalkakäytävälle ja alkoivat nousta ylämäkeen. Tästä he olivat kulkeneet ennen. Tämä oli moneen kertaan kuljettua tuttua tietä.

”Sähkö tai ei. Kaasu tai ei. Elämä tai ei. Koira tai ei. Vaihtoehtoja on ja ei ole. Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin ja eräänä päivänä ehkä jatkan. Koittaa päivä ja sitten uus, se on sama kuin ihanuus. Paljonko annat pisteitä? Annatko ollenkaan? Jos koiralla olisi kyky arvioida, paljonko antaisit pisteitä?”

Corgi-Lukukoira-Nuku oletti, että Isäntä kysyi siltä tätä, mutta mitä? Se katsoi Isäntää, tämän kasvoja sivusta ja Isäntä käänsi päätään ja vilkaisi päin. Kymmenen asteen pakkanen oli saanut Isännän posket rusottamaan.

Ratikka saapui kerrostalojen välisestä kuilusta ja pysähtyi.

Isäntä pysähtyi kesken kulun katsomaan sitä: ”Tervehdys sinä kuljettajien kuningas. Oli talvi tai kesä, syksy tai kevät, sinä olet aina mielessämme. Me arvostamme sinua. Me pidämme sinusta.”

Ratikka oli ilmeisesti jäljessä aikataulusta, sillä se lähti saman tien uudestaan liikkeelle. Isäntä saattoi sitä katseellaan: ”Tervehdys. Me näemme vielä. Me olemme olemassa toisillemme. Me olemme kanssaystäviä.”

Mies halpahalli- tai kirppariasusteissaan, lastenvaunut, jotka voisivat lojua yhtä hyvin kaatopaikalla tai mieluummin ehkä siellä kuin liikenteessä yhtenä mukana ja koira, joka kantoi ylpeänä nauhojaan, ylittivät suojatien ja tulivat tutulle puistonpenkille. Mies työnsi vaunut penkin ohi, käänsi ne siihen jatkeeksi, kiersi vaunut kertaalleen ympäri ja potki mennessään pyöriä, jotka valittivat ja mies alkoi irrottaa koiran talutushihnan vetopäätä vaunujen sangasta.

”Me odotamme hyvää vastaanottoa ja uskomme siihen. Me asennoidumme positiivisesti ja olemme iloissamme ja innoissamme jokaisesta meihin luodusta hyväksyvästä silmäyksestä. Me emme petä teitä ja uskomme hartaasti, että kukaan ei petä puolestaan meitä. Kaikkeus ja yhteiskunta, ihmiset ja eläimet, kaupunki ja maaseutu eivät ole vastakohtia, vaan ne täydentävät toisiaan ja rikastuttavat olevaisuuden kirjoa omalla olemassaolollaan.”

Isäntä otti lastenvaunujen kopasta kaatotermarin ja koiranjuomakipon, nosti molemmat penkille, kiersi termarinkorkin auki-asentoon ja täytti osin kirkkaalla, höyryämättömällä vedellä kipon. Kauempaa katsoen se saattoi näyttää siltä kuin mies kaataisi siinä itselleen teetä tai kuumaa vettä termarista kylmänä pakkaspäivänä ja että vain juoma-astia oli outo, mutta vesi oli kylmää, kraanasta laskettua ja se oli termoskannussa, jotta neste ei vetäisi jäähän.

”Kaadan hyvä koiraystävä vettä sinun tarpeiksesi, mutta kaadan vain vähän, jotta tuima pohjolan sää ei hyydyttäisi sitä. Tämä on Päijänteen vettä, jota kalliisti kuljetetaan, suodatetaan ja puhdistetaan kaupungin asukkaiden vesivaraksi. Tässä Suomi on mukana kokonaisuudessaan tukemassa pääkaupunkia ja pääkaupunkilaisia heidän elinpyrkimyksissään.”

Isäntä asetti vesikipon jäiselle asvaltille koiran kuonon eteen ja Corgi-Lukukoira-Nuku kastoi kielen siihen tottelevaisena. Isäntä siirtyi lastenvaunujen ääreen, sovitti termoskaatimen takaisin muiden tarvikkeiden sekaan, kääntyi takaisin Corgia kohti ja käveli tämän eteen: ”Joko joit Luojan luoma? Joko sammutit janosi?”

Asiaa tuntemattomasta ja sellaisesta, joka ei ollut nähnyt tätä spektaakkelia, loistotonta sellaista, mutta spektaakkelia kuitenkin, tällaisille uusille, tarkkaavaisille ja arvosteleville silmille tämä toimitus saattoi näyttää kirkoissa tutummalta palvelusmenolta ja josta voisi joku herkkähipiäinen henkilö loukkaantua jopa, luulla, että Isäntä ei ollut tosissaan, vaan rienasi ja pilkkasi, mutta sellainen ei ollut Isännän tarkoitus eikä ollut ollut koskaan.

Nuku vastasi Isännän katseeseen, seurasi miehen liikkeitä, seisoi kaikilla neljällä tassullaan, ei palellut varsinaisesti, mutta tunsi ilman olevan talvinen, seurasi Isäntää, joka kumartui, otti koiranjuomakipon ja kävi tyhjentämässä sen sadevesikaivon ritilään. Ritilä oli kymmenen metrin päässä, ajoradalla ja Nuku saattoi katseellaan Isäntää ritilän luo ja takaisin. Tullessaan ja palatessaan Isäntä ravisteli peltistä juomakippoa yrittäen siten varistaa siitä pois viimeiset vesihelmet.

”Meidän osamme on vähäinen, niin kuin kaikkien vähäosaisten, mutta se ei tarkoita silti, että olisimme vähälahjaisia tai lahjattomampia kuin muut, paremmin menestyneet, paremmin elämän haasteista selvinneet. Kunnioituksen kaipuumme on yhtä suuri ja jatkuva. Se pysyy kaikkina aikoina ja aikojen taa.”

Heidän lastenvaunurekvisiitasta löytyi nykyään myös pieni, froteinen pyyhe, melkein uusi, kirpparituote ja Isäntä kuivasi juomakipon pyyhkeellä ja kietoi kipon sen jälkeen pyyhkeen sisään.

Corgi seisoi neljällä koivellaan, seurasi ja odotti. Odotus oli sen työtä. Se ajatteli, että voisi messuta Isännän tavoin, jos osaisi. Se voisi puhua ja kertoa kaikelle maailmalle, että koiran osa on ikuinen odotus ja yhtä ikuinen epätietoisuus ja että koira on orjan kaltainen, mutta ei tavallisen orjan, vaan hyödyttömän ja tarkoituksettoman orjan kaltainen. Se voisi veisata siihen lisänä, että palveluskoirat ovat asia erikseen, koska ne ovat palveluksessa, työssä ja virantoimituksessa. Palveluskoirista poiketen tavallinen seurakoira on oikkujensa varassa käyttäytyvän isäntähenkilön leikkikalu ja huvi.

Corgi ajatteli tällaisia lyhyinä sanoina, pelkkinä aavistuksina, mieleennousemina tai vaistoina tai tunteina, mutta se uskoi niiden olevan yhtä todellisia kuin ihmisten viisaammat ajatukset ja ajatuskulut.

Heidän rekvisiittansa oli lisääntynyt myös hapertuneella, muotoon istutulla styroxinpalalla, joka ei ollut enää kaikkein puhtain eikä valkein. Jos ei tuullut, Isäntä saattoi nostaa sen seuraavaksi penkille, mutta jos tuuli ei sallinut tehdä niin, Isäntä tarttui styroxalustaan vasta, kun istui penkille ja sujautti sen istuutuessaan pakaroittensa alle.

Isäntä otti Raamatun esiin, etsi virsikirjan. Nuku huomasi tarkkana koirana, että Isäntä etsi virsikirjaa ja jupisi: ”Etsii ja etsii ja soisi löytävänsä, mutta jos ihminen ei löydä etsimäänsä, hän voi vain ristiä kätensä ja tulla toimeen ilman, tulla toimeen sillä mitä on.”

Tamburiini, helistin löytyi ja tippipurkki. Isäntä suori ensin nauhat kunnolla ja käveli sen jälkeen kantaen tippipurkkia kädessä, molemmissa käsissä kuin munkki tai vastaava pitämässä itämaista juomarituaalia, käveli penkin päähän asti ja laski ja sijoitti tippipurkin maahan, kääntyi, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä kahdesti toista kämmentään, rannettaan vasten ja asetti tamburiinin tasapainoon tippipurkin päälle.

”Meidän elämämme tarkoitus on elää elämämme. Sen voi tehdä vaikeasti ja sen voi tehdä helposti. Se on odottamassa edessämme joka päivä, joka aamu kun heräämme ja karkotamme kultaisen unen silmistämme. Jokainen aamu teemme sen uudestaan niin monina aamuina kuin luonto on nähnyt tarpeen myöntää meille. Me emme ole sen suurempia kihoja.”

Styrox-alusta kahahti kuivasti, kun Isäntä istui sille. Corgi-Lukukoira-Nuku piti katseensa Isännässä, joka vaikeni, etsi omiin silmiinsä yhden, sopivan pisteen läheltä tippipurkkia, se saattoi olla jokin roska jäisellä jalkakäytävällä tai ei välttämättä näkynyt ollenkaan.

Corgi ei huomannut Isännän käsien liikettä ennen kuin tämä levitti paljain käsin Raamatun auki kahden käden peukalolla. Isäntä oli riisunut nahkahanskat varta vasten, sulki silmät, vei oikean käden etusormen sokkona Raamatun sivulle, aukaisi silmät ja alkoi lukea.

Corgi laski takapäänsä kylmälle kamaralle. Se ei kuunnellut tätä lukuosiota. Jostain syystä se ei ollut kuunnellut sitä kertaakaan ja siitä tuntui, ettei sen edes tarvinnut.

Vanha nainen käveli hitaasti ohi. Nuku ei ollut varma olivatko he nähneet tai tavanneet tämän ennen, ei välttämättä eikä haju ollut tuttu.

Isäntä ei keskeyttänyt Raamatun lukua. Se olisi ollut ehkä sopimatonta. Raamatun luku oli sellaista. Joka tapauksessa Isäntä jatkoi ja luki eteenpäin välittämättä vanhasta naisesta.

Corgi veti vainua. Se oli huomannut, että haju heikkeni merkittävästi, kun sää oli kylmä ja kuiva. Kirsu meni kohmeeseen. Ja kun kirsu oli kohmeessa, se ei haistanut kunnolla. Hajut hävisivät. Ehkä ne toisiaan hävisivät osin, mutta enemmän siinä voi olla sitä, että se ei haistanut, sen hajuaisti ei toiminut samalla lailla kuin lämpimämmällä säällä.

Se ajatteli toisinaan, että ehkä koiria tai tiettyjä koiria ei ollut luotu eikä tarkoitettu elämään ja olemaan kylmissä oloissa. Jokin oikku oli saanut sen tulemaan tänne arktisten alueiden tuntumaan. Mitä se ei ollut tietenkään valinnut itse.

Pulu laskeutui siivet lepattaen muutaman metrin päähän. Harmaan eri sävyinen ilmestys. Corgi katsoi lintua, sen höyhenpeitettä, tunsi halun hyökätä äkkiä kiinni lintuun, iskeä hampaansa siihen, tunne, joka meni kuin aaltoina sen selkää pitkin ja kaksi muuta pulua laskeutui ensimmäisen seuraksi, siivet viuhuen, pitäen niillä vastaan ja tasapainotellen, kun ne laskeutuivat koivilleen, varpaat harassa ja alkoivat liikehtiä heti, jatkoivat liikehtimistään päät kääntyillen ja katsoen milloin toisella, milloin toisella silmällä koiraa vaarallisen lähellä.

Corgi-Lukukoira-Nuku nousi kaikille neljälle koivelleen. Se muisti samassa, että sen talutushihna oli kieputettu penkin pystypienan ympärille ja tyytyi vain katsomaan puluja, katsoi, kun vielä yksi lintu liittyi muiden seuraan ja joka tuntui joltain viestiltä tai lähtökäskyltä, sillä kaikki neljä pulua räpistelivät saman tien ilmaan, siivilleen ja lensivät kadun yli kerrostalon editse vievälle jalkakäytävälle, laskeutuivat sille ja alkoivat heti liikuskella jälleen edestakaisin, kääntyillä, nokkia hiekanmuruja tai ylipäänsä muruja jäisestä maasta ja taas jokin häiritsi niitä, jokin ei ollut lintujen mieleen ja ne lähtivät jälleen, siivet läpsyivät, vaikka linnut olivat nyt niin kaukana, ettei sitä kunnolla kuullut, mutta näki kuitenkin siipien pieksevän ilmaa ja kaikki neljä lintua nousivat ilmaan ja lensivät yhtenä parvena taas kerran kadun yli ja hävisivät jonnekin talojen taakse näkymättömiin.

Corgi odotti hetken, seisoi yhä neljällä koivellaan, mutta antoi sitten takapään painua kylmälle kamaralle.

Isäntä sulki Raamatun.

”Laulamme ulkomuistista säkeistön tutusta virrestä, jonka numeroa en muista.”

Isäntä oli vaiti hetken ja lauloi omalla tavallaan ja tyylillään: ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa.”

Se oli ilmeisesti säkeistö, Corgi päätteli.

Vanha herra kävelykepin kanssa ohitti heidät. Isäntä oli heti jalkeilla, tarttui tamburiiniin, heläytti sitä, nosti tippipurkin maasta ja työnsi sen miehen eteen.

”Hyvälle asialle”, mies sanoi. Hän otti kolikon taskustaan ja pudotti sen tippipurkkiin. Kolikko kilahti. ”Kannatuksen vuoksi.”

”Kiitoksia, armollinen herra”, Isäntä kiitti. Hän kumarteli: ”Meidän tehtävämme on tuottaa iloa kanssaihmisillemme ja olemme onnellisia, jos onnistumme siinä.”

”Enemmän tai vähemmän”, mies sanoi, nojasi keppiinsä, jatkoi kävelyä ja katsoi koiraa ohittaessaan. Corgi-Lukukoira-Nuku vastasi katseeseen.

Virret oli veisattu ja alkoi runohetki: ”Kylmänä pakkaspäivänä otan luvan lausua runoa ulkomuistista. Pahoittelen, jos muistissani on runonmentäviä tai vielä isompia tai aavistuksen pienempiä aukkoja. Ne ovat aukkoja myös yleissivistyksessä, jota kutsutaan yleisesti sivistykseksi.”

Corgi odotti. Isäntä asetteli puhuessaan tippipurkin takaisin penkin eteen ja tamburiinin sen päälle. Sen jälkeen Isäntä tarkisti, että styrox-pala oli kohdallaan istui ja lausui Saima Harmajaa. Ainakin Nuku oli tunnistavinaan runoilijan ja runon: ”Pikarijäkälä nosti pikarinsa hauraan ja sade täytti sen ja pisarassa näkyi taivas tuulta pidättäen. Kohottakaamme malja elämämme rikkaudelle.”

Corgi ajatteli, että runo ei ollut oikein sopiva talveen. Se olisi toivonut jotain muuta ja oli kuin Isäntä olisi arvannut sen toiveen, sillä samassa Isäntä aloitti reippaan rekilaulun: ”On lunta tulvillaan nyt raikas talvisää ja liinakkomme tää ei enää talliin jää. Rekehen, rekehen, lähde matkaamaan, lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.”

Corgi-Lukukoira-Nuku istui alas kuuntelemaan, suu auki, vilkaisi sivulleen, poispäin kävelevän, vanhan miehen selkää, tipinantajaa, käänsi pään takaisin Isäntään ja kun säkeistössä tuli sopiva kohta, se päästi mukaan pari haukahdusta kuono taivasta kohti.