Anna käsi

Reuna -kustantamon kirjoituskilpailussa vuosi sitten Anna käsi -novelli pääsi mukaan Mervi Vyyryläisen ja Harri Kivelän toimittamaan antologiaan - Joki – 33 kokijaa

ANNA KÄSI

Oiva polki. Pelle istui takana pyörän tarakalla. Hän piti satulan takaa kiinni varoen vieteripakkoja. Hän ojensi jalkojaan haralleen, jotta ne eivät jäisi polkupyörän pinnojen väliin.

Oiva oli opettanut Pelleä lukemaan. Hän osasi jo, vaikka kouluun oli vielä aikaa. Lukeminen oli kivaa, mutta vielä parempaa oli lähteä isoveljen kanssa joelle. Oiva osasi uida. Oiva oli iso, kävi kaupungissa oppikoulua ja kulki sinne itse linja-autolla, paitsi näin kesällä.

Pelle oli ollut Oivan kanssa keräämässä kasveja. Vinttikamarissa Oivalla oli kaksi isoa kiveä, joita Pelle ei edes yrittänyt nostaa ja kaksi vaneria, joiden väliin Oiva asetti kasvit painoon kuivumaan. Niitä piti kerätä neljäkymmentä kesän aikana. Oiva oli kerännyt neljäkymmentä myös edellisenä kesänä, mutta vasta tänä vuonna hän oli ottanut Pellen muutaman kerran mukaan keräämään kukkivia kasveja ojanpenkoilta, metsästä ja metsänrajasta, jossa heillä oli hyvä mansikkapaikka. Äidillä oli oikea mansikkamaa, mutta metsänlaidasta he saivat syödä ja kerätä heinään mansikoita ihan omin luvin.

He ajoivat äkkijyrkän vieton maantieltä alas peltotielle. Lato oli tienposkessa ja siinä oli ympärillä isoja puita varjostamassa. Se oli tunneli. Sitten tuli avointa peltoa kahden puolen, traktorin pyörien syvät urat ja niiden välissä ruohoa ja heinää kasvava keskiosa. Pyöränurien pohjat olivat harmaata savea, joka oli halkeillut pinnasta ja käpristynyt. Pyörä niiasi aina kun eteen tuli monttu.

He käänsivät toisen ladon kulman ohi ja ajoivat varsiojan vartta lehmiaitauksen viertä. Pajupensaat vilahtelivat ohi. Pusikon kohdalla Oiva pysäytti, nosti vauhdissa jalan tangon ja käsien välistä yli ja hyppäsi maahan. Sitten hän kallisti pyörää ja Pelle putosi kyydistä.

He olivat molemmat paljain jaloin ja heillä oli siniset verkkarit ja flanellipaidat. Oivan paidassa oli lyhyet hihat. Niissä oli käänteet ja uutuuttaan prässit. Valkoisella pohjalla oli harmaita raitoja, jotka tekivät paitaan ruutuja.

Varsiojasta pääsi tältä kohtaa yli. Oiva päästi pyörän kaatumaan pajupuskaa vasten ja meni edeltä ojan yli heitetylle vanhalle lankulle. Vesi oli siinä molemmin puolin syvää. Ojassa salamanteri hyppäsi ruohojen sekaan. Sillä ei ollut häntää.

”Anna käsi”, Oiva sanoi.

Pelle tuli varoen lankulle ja ojensi kätensä ja sitten Oiva veti Pelleä kädestä ja tämä juoksi äkkiä lankkua pitkin ojan yli.

He menivät eteenpäin viljapellon viertä. Korret olivat pitkiä. Tähkäpäät huojuivat ilmavirissä.

Mäellä haassa näkyi lehmiä piikkilanka-aidan takana. Ne eivät päässeet joelle asti, mutta ne olivat katsomassa, kun he kävelivät peräkkäin polkua, joka vei niityn poikki. Kun he tulivat taas traktoriuralle, joki näkyi jo, mutkan kohta, jossa se meni leveänä ja ruskeana alhaalla rantojen välissä. Sen selkä kiilsi.

Pyöreistä seipäistä tehty kapulasilta notkui jalan alla, kun he ylittivät toisen ojan ja tulivat haan puolelta taas pellolle ja silta näkyi. He menivät joen viertä, törmää pitkin tallaantunutta polkua. Silta oli harmaa ja maalaamaton, venytteli itseään joen päällä. Sen alla oli pimeä loukko, varjon paikka. Sillan edessä alhaalla jokeen työntyi lyhyt mattolaituri. Joki oli siltä kohdassa isompi, koska siihen oli laskettu toiselle puolelle pato, joka nosti veden pintaa.

Sillalla nojasi kaksi poikaa kaiteeseen. Niillä oli onkivavat. Ne olivat selin eivätkä nähneet heitä. Kolmantena heidän vieressään oli hoikka likka, jolla oli punainen kokouimapuku, tummanruskea tukka ja siinä rusettinauha. Iso rusetti. Pelle huomasi sen kaiken heti. Hän taisi pysähtyä, koska Oiva kääntyi katsomaan häntä.

”Tule, tule. Ei sun tarvitse pelätä.”

Pelle tiesi, että tämä oli rakastumista. Se tuli kerrasta. Se oli kuin pyörtyminen. Yhtä aikaa haikea ja hyvä ja samalla raskas olo. Hän ei ollut nähnyt tyttöä missään ennen.

”Se on Salme”, Oiva tiesi.

He riisuivat housut ja paidat sillan pieleen. Heillä oli molemmilla uikkarit housujen alla. Pojat onkivat ja katsoivat heitä aina välillä. Se, joka oli taaempana, kurkotti ja katsoi edessäolevan ohi. Salme katsoi myös. Hän seisoi paikoillaan. Pelle katsoi takaisin. Tytöllä oli kauniit jalat. Niissä ei ollut ollenkaan polvilumpioita. Hänellä oli kukka kädessä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan tuijotti mietteissään heitä.

”Pääsetkö sä itse laiturille?” Oiva kysyi.

Jokirinne oli jyrkkä, mutta Pelle vastasi pääsevänsä. Hän ei muistanut oliko koskaan ennen mennyt siitä ihan itsekseen.

”Älä putoa sitten tai hukut”, Oiva varoitti.

”En.”

”Mä sukellan sillalta.”

Pelle kuunteli veljen puhetta, mutta hän katsoi tyttöä ja niitä poikia. Pojat kyllästyivät ja kuiskuttelivat jotain keskenään. Salme kääntyi ja meni sillan yli ja kyykistyi keräämään lisää kukkia. Punainen uimapuku kaareutui puoliväliin selkää.

Kun tyttö kyykistyi ja oli selin, Pelle tunsi taas outoa tuskaa ja varmuutta: Tämä tyttö oli hänen tuntematon kohtalonsa. Hän halusi olla vain tämän kanssa. Hänen teki mieli mennä keräämään kukkia tytön kanssa, mutta hänen piti totella Oivaa. Oiva huolehti hänestä.

”No, mene nyt”, Oiva patisti.

Hän seisoi jo sillalla. Kohta hän nousisi kaiteelle ja sukeltaisi jalat edellä veteen.

Oiva viittasi kädellään Pelleä menemään rinnettä alas.

”Uskallatko?” Oiva kysyi.

”Uskallan.”

”Mä katson ensin, että sä pääset onnellisesti perille.”

Pelle piti ruohonkorsista kiinni laskeutuessaan jyrkkää, nurmettunutta rinnettä, jossa oli jalkojen painaumia. Sitten hän oli laiturilla ja näki enää sillan alusen ja ylhäällä sillan sivun, jossa Oiva nousi kaiteelle, hivuttautui sen yli, piti rohkeasti selin sillankaiteesta kiinni ja hyppäsi viimein. Vesi roiskahti ja Oiva oli hetken upoksissa, mutta nousi sieltä pintaan tukka päätä myöten ja vesi valuen kasvoja pitkin.

”Ihan savea!” hän huusi ja huitoi ja polski käsillään vettä, roiskutti ja tuli pitkän aikaa kohti laituria. Pelle jännitti pääsisikö hän kuivalle maalle tai kävisikö huonosti.

Oiva otti laiturin sivusta kiinni, sitten hän päästi itsensä vajoamaan alemmas veteen ja ponnisti ja ponkaisi kahden käden varaan, keikautti toisen jalan laiturin lankuille ja kellahti kyljelleen kuin iso kala. Kuiva laituri kastui siitä kohdasta.

”Voit riiputtaa jalkoja vedessä, mutta älä putoa siitä”, Oiva lupasi.

Kun Oiva lähti nousemaan rinnettä, Pelle istui laiturin päähän ja kurkotti varpaitaan niin, että ne koskivat veteen. Vain varpaat kastuivat.

Hän näki punauimapukuisen Salmen joen toisella penkalla ja toivoi, ettei tyttö vain putoaisi. Sitä hän ei kestäisi. Salme ei saanut hukkua. Kuka muu vain sai hukkua, mutta ei Salme.

Hän pyytäisi Oivaa kirjoittamaan vihkoonsa Salmen nimen.

Ajatus oli niin huima, että se alkoi hymyilyttää. Sen hän kyllä tekisi. Oiva osasi kirjoittaa. Oiva kirjoittaisi, jos hän pyytäisi.

Oiva hyppäsi toisen kerran. Vesi roiskahti taas. Pelle heilutti jalkojaan, viisti varpaillaan veden pintaa ja Pelle katsoi, kun Oivan märkä tukka nousi taas ruskeasta vedestä ja sitten hän katsoi jokirinteeseen Salmea. Salme asetteli kukkia kivien väliin niin kuin ne olisivat ruukkukukkia. Hän teki kotia itselleen.

Pelle ajatteli, että tyttö tiesi ja näki, että hän katsoi sitä ja että heillä kahdella on salaisuus, jota muut eivät tienneet. Muut eivät koskaan saisi tietää sitä.

”Mitä?” Oiva kysyi.

Hän nousi taas kalana tai valaana vedestä ensin kahden käsivarren varaan ja kaatui siitä laiturin päälle. Lankut kastuivat lisää siitä kohdasta. Sitten olivat Oivan märkien jalkojen jalanjäljet, kun tämä otti ensin kaksi askelta laituria pitkin ennen kuin kiipesi ylös jyrkän, savisen jokitörmän.

”Menikö hyvin?” Oiva kysyi.

”Meni.”

Oiva alkoi kiivetä taas rinnettä. Maata varisi hänen jälkeensä.

Pelle siirtyi niin, että meni vaihteeksi mahalleen ja kurkki laiturin alle. Siellä oli myös toinen hämärä mahanalunen, toinen maailma. Sinne ei tehnyt mieli työntää kättään. Hän katsoi vettä, mutta ei nähnyt pohjaa, koska se oli mutaista ja sekoittunutta jokivettä. Pohjalla oli savivelliä eikä kiviä.

Laiturin paalun vieressä ui kala. Se heilautti pyrstöään, Pelle näki, kääntyi ja oli taas liikkumatta paikallaan. Hän seurasi sitä. Kala pysyi paikallaan. Se on särki, hän tiesi.

”Mitä siellä näkyy?” Oiva huusi. ”Näkyykö mitään?”

”Särki. Laiturin alla”, Pelle vastasi.

”Odota!” Oiva huusi takaisin. ”Älä tee mitään. Mä tulen heti sinne.”

Pelle pysyi paikallaan. Laiturin lankut painoivat rintaa, sahatut, terävät lankunpäät sattuivat hieman, mutta hän riiputti siitä huolimatta päätään ja vahti kalaa.

Vesi pärskähti ja särki livahti pois. Se vilahti hetkessä. Oiva kauhoi jo lähellä ja kiipesi taas laiturille.

”Näytä”, Oiva sanoi innoissaan.

”Se lähti pois”, Pelle sanoi.

”Säikytitkö sä sen?”

”En.”

”Koskitko siihen?”

”En. En varmana.”

”Niin kai.”

Oiva nousi äkäisenä rinnettä ja pysähtyi sitten.

”Näit omiasi”, hän sanoi.

”Enkä”, Pelle vastasi. Hän räpytteli silmiään, mutta ei sentään itkenyt.

Sitten Oiva oli taas tyytyväisen oloinen ja kiipesi sillalle ja hävisi näkyvistä. Pelle ei tiennyt, menikö hän katsomaan niitä onkivia poikia.

Siitä Pelle muisti Salmen ja katsoi joen yli, mutta tyttöä ei näkynyt. Hän meni uudelleen mahalleen laiturin reunalle ja haki särkeään.

”Tule särki, tule”, hän sanoi sille ja juuri silloin se hyppäsi. Lankku keikahti ja Pelle tajusi, että nyt hän putosi.

Vesi tuli vastaan ja sitten oli hiljaista ja äänetöntä veden alla ja käsi tunsi pohjan, mutta se oli pehmeä eikä siitä saanut otetta. Hän teki uintiliikkeitä, mutta ei päässyt pintaan. Hauki ui hänen silmiensä editse, mutta se ei tehnyt mitään. Sen takana oli särki ja se tuli hänen suuhunsa.

Oiva nosti hänet ylös vedestä ja hetken oli kirkasta, mutta hän ei kuullut mitään. Hän näki veljen kasvot. Niillä oli hurjistunut ilme. Pelle näki, että veli puhui koko ajan, suu aukesi ja meni kiinni ja aukesi taas, mutta hän kuuli vain pulputusta. Veljen ohi hän näki punapukuisen Salmen, joka oli siinä rinteessä toinen jalka ylempänä kuin toinen. Hän katsoi tämän uimapukua. Jos hän olisi tyttö, hän haluaisi samanlaisen. Olkaimet ja kaikki.

Kala pulahti hänen suustaan. Klups. Se särkyi siihen laiturille. Siitä jäi pelkkä märkä läimäre.

Salme näki, että melkein hukuin, Pelle ajatteli. Hänestä tuntui hyvältä se, että Salme tuli ja kiipesi siihen alas katsomaan, kuinka hän voi.

Pelle tunsi kasvaneensa ja varttuneensa. Hän oli melkein aikuinen nyt. Hän voisi mennä vaikka kouluun jo ensi syksynä, jos äiti vain päästäisi.

”Paha tuli pois”, Oiva sanoi. Hän touhusi siinä. ”Huh huh.”

Pelle istui laiturilla. Häntä syletti, mutta hän ei kehdannut sylkeä, kun Salme katsoi koko ajan. Miltä se olisi näyttänyt?

”Me lähetään”, toinen onkijapojista sanoi Salmelle. Tyttö kääntyi ja konttasi nelinkontin ylös.

Pelle huomasi, että hän kuuli, vaikka ensin hän ei ollut kuullut mitään.

”Oletko sä kunnossa?” Oiva kysyi.

Veljen äänestä erotti, että hän pelkäsi ja oli huolissaan. Pelle oli veljen vastuulla. He tiesivät sen molemmat. Veljellä oli iso vastuu.

Sitten Salme ja ne pojat olivat menneet ja Oiva auttoi Pellen ylös sillalle. He pukivat housut ja paidat ja lähtivät hitaasti kävelemään.

”Ei puhuta kotona mitään”, Oiva muistutti. ”Eihän? Onneksi selvittiin säikähdyksellä.”