Kaunis kesäpäivä

torstai 11. kesäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(1)



 


MAKEAA LUPIINIA      

        


JORGE huomasi saaneensa postia. Iso, ruskea kirjekuori, jossa oli Pietarin leima, odotti keskellä keittiön pöytää. Marjo oli nostanut sen siihen näkyville ennen kuin lähti töihin. Hän ei ollut avannut kuorta. Marjo kunnioitti kirjesalaisuutta niin kuin kaikki kunnialliset ja tunnolliset suomalaiset. 

Ylitunnolliset, Jorge ajatteli. Ei ensimmäistä kertaa. 

Hän repäisi kuoren auki.

Siitä oli kahdeksan vuotta, kun hän jätti Pietarin, mutta nyt muistot palasivat hyökyen mieleen. Rajan takana, Suomessa, oli ollut tuolloin haussa tutkijan paikka Merentutkimuslaitoksella ja hän laittoi paperit vetämään, tuli valituksi ja erosi Karlovin Instituutista.

Hän lähti Instituutista asiallisesti, mutta se herätti silti pahennusta. Hän oli yksi Instituutin kantavia voimia ja ehti palvella siellä kokonaisen elämäniän. Hänestä ei olisi haluttu luopua.

Jorge meni naimisiin suomalaisen rakastettunsa, Marjon kanssa. He olisivat voineet perustaa kotinsa Venäjälle, se olisi ollut luonnollista, mutta Jorge asetti etusijalle sen, että hänen vaimonsa yhteydet lähisukulaisiin ja kotiseutuun säilyisivät. Ehkä ajatus juontui siitä, että Jorge oli joutunut lähtemään itse nuorena pois kotiseudultaan Kiovasta eikä hän ollut koskaan hyväksynyt täysin, että niin kävi.

He asettuivat Haminaan, historialliseen, pieneen ja uneliaaseen ympyräkaupunkiin. Siitä tuli heidän kotinsa.

Jorgella oli hyviä muistoja Karlovin Instituutista. Hän ei moittinut aikaansa siellä, mutta ei kieltänyt silti, että poti Instituutissa ollessaan jatkuvaa koti-ikävää. Naurettavaa, iso, aikuinen mies, joka oli tällainen herkkä nallekarhu.

Kaksikymmentä vuotta tutkimustoimintaa Instituutissa. Työ edistyi, siinä ei ollut vikaa, mutta vapaa-aikanaan Jorge suunnitteli enimmäkseen eläkkeelle jäämistä ja unelmoi siitä ajasta. Silloin hän palaisi Kiovaan, ehdottomasti.

Nämä suunnitelmat olivat olleet voimassa siihen asti, kunnes rakkaus astui kutsumatta ja yllättäen hänen elämäänsä, niin kuin rakkaus tekee yleensä ja monet Jorgesta ennen itsestäänselviltä tuntuneet ajatukset ja tavoitteet muuttuivat. Hän unohti kaukaiset eläkehaaveensa, päätti hakea töihin Suomeen ja muuttaa sinne, vaimonsa kotimaahan. He asuisivat jatkossa Suomessa, siellä olisi heidän kahden yhteinen koti, mutta kompromissina he kävisivät yhdessä lomilla Kiovassa.


Jorge jäi seisomaan aloilleen avoin kuori kädessä. Kannattiko hänen katsoa mitä siinä oli sisällä? Lähestyikö Karlovin Instituutti häntä täten ensimmäisen kerran kahdeksan vaiteliaan vuoden jälkeen? Jorge oli hämmästynyt. Hän ei tiennyt mitä odottaa? Mikä pyyntö kirjeessä oli? Halusiko Instituutin väki, että hän tulisi takaisin?

Yllätys. Kuoressa oli sisällä toinen kirje, suljettu, pienempi kirjekuori. Jorge katsoi tarkemmin alkuperäistä kuorta. Mitä tekstiä siinä oli päällä? Jälkitoimitus. Varsinaisessa kirjeessä oli kuoren päällä hänen nimensä, kauttaviiva ja Karlovin Instituutti, sen postiosoite ja kaupunkina Leningrad. Se oli väärin. Pietari siinä olisi pitänyt lukea. Hän oli saanut kirjeen Pietariin ja se oli käännetty sieltä hänen uuteen osoitteeseensa Haminaan. Toinen avaamista odottava kirjekuori. Sisäkkäisiä yllätyksiä kuin Maatuska-nukkeja.

Kirje oli postitettu Pariisista. Montmartre ja jotain. Se ei tullut siis Instituutilta. Huomionarvoista.

Jorge ei tuntenut ketään Ranskassa eikä Pariisissa. Ehkä silti joku tuttu? hän ajatteli. Kaukainen tai etäinen sellainen, joka oli muuttanut sinne kauas Euroopan ydinmaille ja lähetti nyt terveisiä. Lähettäjä oli joka tapauksessa kahdeksan vuotta myöhässä tai tämän tiedot olivat ainakin sen verran jäljessä.

Jorge katsoi lähettäjän nimen: E. Holopainen.

Hän veti tuolin pöydän alta ja istui alas. Sisällä asunnossa oli hiljaista. Kello raksutti seinällä. Sen kuuli. Ikkunasta näkyi Haminan keskustaa. Autoja liikkui harvakseltaan.

Jorginho. Sillä nimellä häntä kutsuttiin kouluaikana Kiovassa ja myöhemmin Karlovin Instituutissa. Vasta Marjo oli alkanut käyttää hänestä ristimänimeä, Jorgea. Hän oletti, että vierasperäinen Jorge-nimi oli lähtöisin joltain brasilialaiselta jalkapalloilijalta. Ehkä hänen äidillään oli ollut sen niminen nuoruuden rakastettu? Jorge ei tiennyt. Hän ei voisi kysyä sitä, sillä äiti oli kuollut vuosia sitten ja isä myös, ehkä. Kuollut hänelle. Isä oli mennyt maailman myötä ja äiti oli kasvattanut poikansa yksin. Lahjakas poika, joka sai stipendin, pääsi opiskelemaan yhteiskunnan tuella ja täytti häneen asetetut toiveet.

Jorge avasi kirjeen.

Päiväys oli reilun viikon vanha. Luonnollisesti. Se oli ymmärrettävää.

Hyvä Jorge, ystäväni.” Tuttavallinen toivotus ja aloitus. Kaksi arkkia, kirjoitettu koneella vain toiselle puolelle. Tai tulostettu.

Enemmän kuin varsinaista kirjettä Jorge mietti edelleen kuka ihmeen E. Holopainen? Kuka on tämä muka hänen hyvä ystävänsä? Hän ei muistanut ketään sen nimistä.

Kirjeessä E. Holopainen käsitteli makealupiinin viljelymahdollisuuksia viiniköynnösten rinnalla, maaperän parannukseksi: ”Koska viininviljely rasittaa ja köyhdyttää maaperää, Ranskassa on tutkittu viime vuosina mahdollisuutta päästä harjoittamaan ekologisesti kestävää viininviljelyä, luomuviljelyä sopivalla rinnakkainviljelyllä. Makealupiini on ollut esillä yhtenä mielenkiintoisena vaihtoehtona.”

Jorge luki katkelman sieltä ja täältä. Hän harppoi, haki asian rivien välistä ja sivuutti harhauttavat korulauseet.

Lähetän sinulle kaksi lentolippua, varauksena, edestakaiset matkat Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Huomaat, että meillä on merkittäviä sponsoreita. Vahvistus on tehtävä viimeistään kaksi vuorokautta ennen lennon lähtöä. Ohessa sähköposti sitä varten. Liitän myös oman sähköpostiosoitteeni tähän mukaan. Tulen vastaan, jos, niin kuin kovasti toivon ja toivomme, olet tulossa ja pääset tulemaan. Ilmoittanet.

Helsinki oli hätäratkaisu. Aika meni ikävä kyllä täpärälle, mutta toivottavasti saat matkan järjestymään. Anteeksi, että tämä yhteydenotto on näin myöhässä. Toivottavasti näemme kuitenkin, pitkästä aikaa, tällä kertaa kaukana kotimaasta alan symposiumin merkeissä. Työskentelen nykyään viiniagentuurissa. Parhain ja odottavin terveisin E. Holopainen.”

Symposiumin päivämäärä oli alla. Neljä päivää lähtöön. Se osui viikonloppuun. Hyvä. Hänen ei tarvitsisi puhua töissä mitään, jos hän menisi sinne.

Jälkikirjoituksena oli täsmennys, että koska allekirjoittanut ei ollut selvillä Jorgen nykyisestä elämäntilanteesta, hän laittoi varmuuden vuoksi kahdet matkaliput. Jorge oli luonnollisesti tervetullut avecin kanssa, jos hän niin halusi, mutta pääasia oli, että hän pääsisi itse osallistumaan tilaisuuteen.

Toisena jälkikirjoituksena ja lisäyksenä oli, että allekirjoittanut tiesi Jorgen olevan nykyään yksi harvoja, ellei ainoa elossa oleva, tunnettu akateeminen tutkija, jolla on ainutlaatuista tietoa ja mittavaa perehtyneisyyttä makealupiinista, sen viljelemisestä ja hyödyntämisestä muun muassa rehuna ja maanparannusaineena. Siinä mielessä hänen, Jorgen, osallistuminen alan kokoukseen olisi erityisen toivottavaa ja suotavaa.

Toistoa. Inttää, Jorge ajatteli.

Uudelleen lämpimin terveisin E. Holopainen.”

Kirjearkit lepäsivät pöydällä hänen edessään. Hän katsoi ulos ikkunasta taivaan kaikkeuden pilviä. Hänen katseensa ei hakeutunut tällä erää maisemaan, taloihin eikä katunäkymään, vaan hän näki taivaan pilvineen. Hänen katseensa kurkotti jonnekin luotaamattomiin avaruuksiin. Sinne missä kaikki päätökset tehdään.

Marjo ei lähde Pariisiin. Siitä ei tule mitään. Se oli ensimmäinen ja välitön ajatus. Ensimmäinen artikla. Kysymättäkin selvä, kuolleena syntynyt, maho kuvitelma.

Marjo vastusti lentämistä. Hän kieltäytyi jyrkästi kaikesta lentämisestä. Hän ei osallistunut suoranaisiin mielenosoituksiin, joissa vastustettiin lentoliikennettä, mutta teki näin vain rakkaudesta aviomieheensä. Marjo pelkäsi, että aiheuttaisi osallistumisellaan turhia hankaluuksia miehelleen tämän työpaikalla ja työyhteisössä. Mutta sisimmässään Marjo oli se, joka seisoi ensimmäisenä valmiina barrikaadeilla ja jäi viimeisenä paikalle vaatimaan, että lentäminen on lopetettava ja että sellainen elämänmuoto on julistettava vahingollisena tykkänään pannaan.

Marjo oli ehdoton tässä asiassa. Jorgen oli turha toivoa hänen lähtevän itselleen seuraksi Pariisiin viinikokoukseen. Marjo ja lentokone eivät sopineet yhteen.

Viinikokous? Painottuiko kokous viiniin vai oliko pääasiana lupiinit ja niiden viljely, viljelyn ongelmakohdat ja edistäminen, hyödyt kontra haitat? Tämä ei selvinnyt pöydällä olevasta kirjeestä.

Antaisiko Marjon lukea sen? Tietenkin. Miksi hän sitten edes mietti sitä?

Jorge hämmästyi omia ajatuksiaan.

Marjo kieltäytyisi kutsusta ja mahdollisuudesta. Jorge ei epäillyt sitä. Mutta kieltäisikö Marjo myös häntä lähtemästä? Tähän asti he olivat kunnioittaneet kaikessa toistensa itsemääräämisoikeutta, mutta tulisiko tässä kohtaa poikkeus?

Kuinka hyvin hän tunsi Marjon?

Joka tapauksessa tarvittiin näemmä kahdeksan vuoden yhteiselon aika ennen kuin tällainen kysymys ja epäily saattoi edes viritä.

Voisiko hän lähteä reissulle ilman, että kertoisi siitä Marjolle?

Vielä hurjempi ajatus.

Jorge kuuli mielessään Marjon kysyvän, ääni ihmetystä täynnä, mitä tekemistä hänen aviomiehellään oli viinin ja viininviljelyn kanssa? Mistä alkaen mies oli laajentanut kiinnostuksena kohdistumaan myös viiniin? Miksi juuri viiniin?

Marjo on terävä ja älykäs. Hän huomauttaisi, että vaikka Jorge tiesi lupiinin ja siitä kutakuinkin kaiken tarpeellisen ja kuviteltavissa olevan ja hallitsi tieteellisesti tutkitun ja kerätyn aineiston lupiineista etu- ja takaperin, viinistä, viiniköynnöksistä ja jalosta viininviljelystä hän ei tiennyt mitään.


>>>jatkuu>>>         


tiistai 9. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

9.6.2020

Vieras, joka tulee paikkakunnalle, näkee Taavetista vain Linnalantien, ajaa sitä pitkin – kuvitelmissani tulossa lännen puolelta – ohi Linnoituksen vallien, kunnantalon ja urheilukentän, muutaman kerrostalon, kauppojen tien kahtapuolen, joitain omakotitaloja ja rivitaloja tulee vielä vastaan, kuski vilkaisee sivulle ja toteaa, että mäntyjen välissä pilkottaa lisää rivitalojen tiiliseiniä, mutta vieras ei usko eikä arvaa, että rakennuksia on kymmenittäin ja että vallien päällä on lisää, myös kerrostaloja ja että Taavetin taajama jatkuu Linnalantien eteläpuolelle, jossa on näkösällä vanhaa Taavettia oman aikansa arkkitehtuurina. Taavetti on enemmän kuin yksi vilkaisu. 



Vaikka olemme asuneet aiemmin Urolla, Taavetin tuntumassa ja Taavetin keskusta oli siltä osin ennestään tuttu, se ylläti silti. Uusia rivitaloja on rakennettu viime vuosina urakalla harjulle mäntyjen keskelle. Uusi asuinalue valtaa alaa, vanhat hylätyt rakennukset korvautuvat uusilla ja olemassaolevat tontit täyttyvät. Se kertoo toimeliaisuudesta ja vireydestä, alueen elinvoimaisuudesta.

10.6.2020



Pilvinen aamu kääntyi kesän lämmöksi. Kävelimme kauppareissulla Taavetin hautausmaalle. Siellä aisti muurien takana rauhan, kun taas toisella puolen, harvan mäntyrivistön takana kiirehti kuutostien levoton arkipäiväliikenne. Päivänkakkarat kukkivat maantienpenkalla.


Kun lähdimme uudelleen liikkeelle, torille, piti vaihtaa shortsit ja sandaalit. Olimme ulkona syömässä. Gourmeeta.

Iltapäivällä kiersimme pururadan kautta, kun etsimme maston paikkaa. Linkkimasto on osa parvekemaisemaamme. Pari päivää sitten luonto taikoi sen pois usvaan.

11.6.2020

Aamu-uinnilla Ala-Kivijärven Sorosenselän rannassa. Pilviä. Polkupyöränkumit suhisevat asvaltilla. Jokin ratisee ketjuissa.

Kirjoitin eteenpäin käsikirjoitusta Kaksi tiikerintaljaa. Se on sivulla 224. Joycen Finnegans Wake on sivulla 280. Etsin yhä sen kadonnutta juonta? Miksi kirjailija on kirjoittanut kirjan? Luulen, että pitää olla älykkäämpi lukija oivaltaakseen asian.

Julkaisen kohta nämä mietteeni jatkona päiväkirjaan Terveisiä Taavetista. Sen lisäksi aloitan uutena blogitekstinä kesäjatkokertomuksen. Sen nimi on Makeaa lupiinia, novelli, josta kirjoitin yhden version pari vuotta sitten, vuosi sitten toisen ja nyt muokkaan sitä blogia varten. Huomaan, että tällainen julkaisematon tarina elää ja muuttaa muotoa. Ehkä se on vain hyväksi.

12.6.2020

Koulutiellä on hevoskastanja. Huomasimme sen eilen iltapäivällä, kun kävelimme siitä Patoaltaalle. Niin, virallinen nimi taitaa olla Palolampi.



Illalla, kun aurinko oli jo laskenut, näimme rusakon tien toisella puolella. Se istui hiekalle ja rapsutti takajalalla korvaansa ja nuuski perään koipeaan. Seuraavaksi se siirtyi leikatulle nurmikentälle ja valikoi ilmeisesti voikukan lehtiä puputettavaksi.

Tämän aamun luontoretkellä näimme räkättirastaita, kuulimme lintujen konserttia notkelmassa ennen uimarantaa ja viimein kuikan Sorosenselällä. Se oli vaihteeksi kauempana, sukelsi välillä ja nousi taas pintaan.



sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Isien maa

Galleria Contempon kirjoituskilpailussa, kaksi vuotta sitten, piti kirjoittaa Janne Jääskeläisen esillä olevan maalauksen pohjalta lyhyt tarina. Isien maa sai kunniamaininnan



ISIEN MAA


Pakolaisilla oli nuori munkki oppaanaan vaikeakulkuisella, jyrkällä polulla, jota pitkin he nousivat aamun harmaudessa vuoren harjanteelle. He olivat jättäneet taakseen isiensä maan ja kulkivat nyt tietään väsyneinä, apeina, raskain mielin ja askelin. He olivat pelastaneet vain henkensä, kalleimman aarteensa. Ilman kantamuksia, karkeat, ruskeat viitat harteilla ainoana suojanaan he kulkivat jonossa hiljaisena, murheellisena saattueena ja ohittivat matkallaan kaatuneitten, muinaisten hautakivien lailla muotoonsa rapautuneita basalttipaasia. Eloton, kivinen maa levittäytyi samanlaisena, loputtomana kivirakkana kaikkialla heidän ympärillään. Lohduton, kuiva ylätasanko, jolla vain kotkat saalistivat korkeudestaan. Se oli heitä vastassa. Se odotti heitä edessäpäin.

Parempi olisi ollut jäädä ja kuolla, masentuneimmat heistä ajattelivat katkerina. He olivat kylän viimeiset nuoret miehet ja joukossa oli vain muutama nainen, ainoat selvinneet. Heidän matkassaan ei ollut vanhuksia hidastamassa kulkua eikä sylilapsia kannettavana. He olivat jättäneet kaiken sellaisen lopullisesti taakseen niin kuin kaiken muunkin entisen. Menneisyys, kaikki mitä se sisälsi, oli otettu heiltä pois. Heidät oli leikattu irti siitä ja heitetty turvattomina outoon, uuteen maailmaan, jota he vartoivat aroin, pelokkain silmänluonnein.

Taivas pysyi tasaisen harmaana heidän yllään. Viimeiset pystyyn kuolleet puut jäivät kauas vuoren alatasanteille ojentelemaan koukeroisia oksiaan kuin ne olisivat haamuja, jotka itkivät heidän jälkeensä. Kivi maan pinnassa vaikersi heidän paljaiden jalkojensa alla. Kohta se polttaisi kylmänä tai hohkaisi kuumana. Ajatukset kurkottivat eteenpäin toivoa vailla. Kohta tuuli nousisi ja alkaisi riepotella heidän viittojaan ja panisi ne lepattamaan kuin pahojen henkien säikäyttämät sielut.

Vuoren harjanteella heidän oppaansa, munkki väistyi sivuun ja he pysähtyivät.

Mitä nyt?”, munkin takana kulkenut parrakas nuorukainen kysyi.

Tähän asti”, munkki vastasi. ”Tästä eteenpäin teidän joukkonne on omillaan.”

Hän erkaantui muitten seasta ja siirtyi vanhan luostarin ikiaikaisille, puunuijin ja taltoin tasoitetuille luonnonkiviportaille.

Siunaan teidän kulkunne ja rukoilen puolestanne”, munkki toivotti. ”Kohtalon huomaan. Olkoon onni kanssanne.”

Parrakas nuorukainen katsoi munkkia surullisena ja pahoilla mielin. Munkki aikoi jäädä tänne. Koko heidän yhteisönsä jäisi.

Hetkeksi munkki loi katseensa alas laaksoon, yli isien maan. Joki kimalsi uomassaan hopeisena. Aamun harmaassa autereessa nousi savua sieltä, missä kylä sijaitsi, sen monet rakennukset, kaikki arvokas, kallis ja rakas maailmassa. Munkki tiesi ja he kaikki tiesivät, että savu ei noussut liesistä, se ei ujunut ilmaan savupiippujen nokeentuneista piipuista, vaan se oli tuhon tuli, jonka nimi oli vaino ja hävityksen kauhistus.

Munkki”, parrakas nuorukainen puhutteli uudelleen pyhää miestä. ”Minulla on pyyntö, joka tulee meidän kaikkien raukkojen pakolaisten sydämistä: Ole luonamme. Ole oppaanamme vielä tämän vihamielisen maaston yli. Ole mukanamme taivaanrantaan saakka.”

Hyvä veli”, munkki vastasi. ”Minun sydämeni on tukenanne. Minun rukoukseni kantavat teitä kunhan uskotte horjumatta kaitselmukseen sisimmässänne.”

Parrakas nuorukainen kiitti munkkia hänen sanoistaan ja teoistaan, mutta vetosi häneen yhtä kaikki: ”Munkki. Olemme kiitollisia, että autoit ja opastit meitä vaarallisella taipaleella. Tovoisimme silti, että tulisitte koko luostarikunta mukanamme pois näiltä vaarallisilta ja turvattomilta seuduilta.”

Hyvät ystävät”, munkki kohdisti sanansa heille kaikille yhteisesti. ”Turvaton on hän, jonka sisin vapisee pelossa. Me kaikkivaltiaan palvelijat olemme suojassa kaikkialla ja kaikelta pahalta. Me katsomme kauemmas. Me katsomme ohi pienten, hetkellisten vaikeuksien ja vaivojen ja avaamme sydämemme suuremmalle valolle, onnelle ja yhtenäisyydelle.”

Sen sanottuaan munkki siunasi vaeltajat toistamiseen ja painoi päänsä rukoukseen heidän puolestaan.

Pakolaiset katsoivat toisiaan, osa yhä munkkia. He olivat ravisuttavan epätietoisuuden ja epävarmuuden tilassa. He tarvitsivat ja kaipasivat johtajaa joukolleen tänä tärkeänä ja vaikeana hetkenä. He olivat juuri nyt kuin lauma ilman kellokasta, joka on hajaantunut vuoren rinteelle. Lopullisen hajaannuksen esti toistaiseksi vain sitä vahvemmat pelko ja arkuus. Ne olivat viimeiset ja ainoat kiinnikkeet, jotka sitoivat heidät yhteen.

He odottivat, jokainen vavisten hillittömästi kuin teuraaksi tuotu vuona kuolemanpelossa. Oliko tämä aamu viimeinen? Näkisivätkö he enää aamun sarastusta? Olisiko se onni viety heiltä? Toivottomina heidän katseensa kääntyivät isien maille. He kuolisivat se maisema viimeisenä silmissään. He rukoilivat menneisyyden henkiä ja aikoja palaamaan ja muuttamaan kaiken.

Olkaa levolliset”, munkki sanoi. Hänen äänensä erottui tyynenä vuoriston kuulaassa ilmassa. ”Ihmiselle on kaikki annettu mitä hän tarvitsee. Ei enempää eikä vähempää.”


perjantai 5. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

4.6.2020 


Asuimme aikoinaan kesän ja syksyn Selman mökissä Suo-Anttilassa. Itse mökki oli pieni, mutta sen sydän oli iso – leivinuuni. Siihen aikaan pihapiiriä reunustivat korkeat kuuset. Erillinen, uusi saunarakennus oli pihan perällä. Kuljimme sieltä määräpäivin kimppakyydillä Taavetissa. Tulimme keskustaan. 


Seuraava kosketuksemme Luumäkeen, Taavettiin ja Uroon oli muutto Meijerin rivitaloille. Siellä kului talvikausi, kaunis kesä ja seuraava talvi. Hale-Popp valaisi taivaan. Kuljimme Pärsäniemen rannassa ja syksyn alussa leirintäalueella. Pitkä-Esso oli sopiva välietappi, kun patikoimme Taavettiin kaupalle ja takaisin. 


Tänään Taavetissa sataa. On kesäkuun neljäs, myöhäinen iltapäivähetki. Tuuli kolisuttelee parvekelaseja. Teen tätä Kaunis kesäpäivä -blogin seuraavaa uutta blogitekstiä parvekepöydän ääressä. Mietimme ja valikoimme kohta yhdessä kuvia ja piirroksia liitettäväksi tekstin lomaan.
5.6.2020
Olo on kuin kesämökillä. Tulimme ulos parvekkeelle sateenjälkeisen raikkaaseen aamuun. Taivaalla harmaat pilvet ajelehtivat pohjoista kohti. Vaikka on arki, perjantai, kello tulossa kuusi, Taavetissa on vielä hiljaista.
Olenko maininnut, että sain kauan sitten Helsingissä idean ja oivalluksen Repestä. Olen kirjoittanut siitä muutamia versioita ja joista viimeisin on viime vuodelta. Olen tarjonnut sitä ja sen edeltäjiä eri kustantajille, mutta yksinmielinen vastaus on ollut, että he eivät julkaise sitä.
Mietin sopisiko se jatkokertomukseksi Kaunis kesäpäivä -blogiin? Luin tämän tuoreimman version läpi, itse asiassa ääneen, jotta Helena kuuli sen myös. Ennen käsikirjoituksen puolta väliä, totesin mielessäni, että kirjoittajan ote on hervonnut. Luettuani tekstin sanoin, että en ole tyytyväinen siihen enkä laita sitä korjaamatta edes blogiin. Hauskaa, että sitä joutuu käytännössä kustannusvirkailijaksi. Helena oli samaa mieltä, että siinä pitää korjata ja parantaa jotain. Olin tylympi. Käsikirjoituksessa on henkilöitä, joita ei tarvita siellä, jotka haluan poistaa ja kerroin samalla, mistä kohdasta teen leikkauksen ja mihin kohtaan se päättyy. Viidesosa käsikirjoituksesta poistuu yhdellä painalluksella. Peruskorjaus, joka vaatii lisäksi muuta korjausta ja paikkaamista.
Eli ei Repeä tähän tietoon. Minulla on sille korjaussuunnitelma, mutta toteutusajankohta puuttuu. Kesken ja tekeillä oleva fiktio Kaksi tiikerintaljaa menee edelle. Seuraava teksti, jonka julkaisen on todennäköisesti Isien maa -novelli, lyhyt tunnelmapalanen, jolla osallistuin Galleria Contempon -kirjoituskilpailuun kaksi vuotta sitten. Siinä piti kirjoittaa Janne Jääskeläisen esillä olevasta maalauksesta, mitä se toi mieleen?

6.6.2020
Saimme sateen ja sadetta. Maa kastuu, kostuu, suo kasveille voimaa, vartta, versoa, marjaa, lehteä, juurta syvää, kaikkea muuta hyvää, palkoja, tähkiä, viljavainioita, metsien kasvua.
Pyöräilimme aamu-uinnille Taavetin uimarannalle, Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan. Etelän taivaalle kokoontui pilviä odottamaan hetkeään, mutta aurinko kilotti vielä laiturin kupeeseen. Sorsa tai ehkä kuikka peseytyi ja levitti siipiään ulompana selällä. Palasimme keskustaan toria kohti, viriävä kalasavu nousi auton vieressä pöntöstä ja yksinäinen kahvittelija odotteli kioskilla seuraa. Joimme kupilliset.


6.6.2020

Toinen hevoskastanja, jonka löysimme. Ensimmäinen oli Vallitiellä ja toinen Sepänkujalla.

7.6.2020

Laitoimme uuden postauksen julki – Isien maa. Eli teksti ja siihen kuva. Blogi on tällainen moderni aikakauslehti.

Pyöräilimme Sorosenselän rantaan. Uimme, venyttelimme ja saimme seuraa, aamu-uimarin ja yllättäen kuikka tuli altaan hevosenkenkään katsomaan keitä hänen järvellään liikkui ja rikkoi aamunkoiton rauhaa? Komea, iso lintu. En ollut nähnyt ennen näin läheltä. Se sukelsi ja nousi takaisin pintaan noin kolmenkymmenen metrin päässä.

Kirjoitin muun ohessa jälleen kaksi sivua lisää Kaksi tiikerintaljaa -fiktiota. Sitä on 216 sivua. James Joycen Finnegans Wake on mennyt edelle. Olen siinä sivulla 239.

Mennyt ja uusi kohtaavat Taavetissa. Viiliostoksilla.

8.6.2020

Ensimmäisenä iltana, jonka vietimme uuden kotimme parvekkeella, keksimme sille sopivan nimen – Pilvipaikka. Eilen illalla näkymä oli nimensä veroinen: Vaaleanpunaisina loimuavat verhomaiset pilvimuodostelmat liikkuivat muotoaan muuttaen pohjoiseen päin. Ehkä jossain taivaanrannassa satoi. Pilvi kannatteli mukanaan irtautuvaa pisaralaahusta, jonka läpi mailleen menneen auringon säteet lähettivät illan viime tervehdyksen. 



Näimme myös ensimmäisen pupun Taavetissa. Rusakko tai metsäjänis. Citykettuja emme ole nähneet, mutta oletan, että näillä main ne ovat tavallisia kettuja.

Kiitokset kirjastosta. Kävimme tutustumassa siellä kaikessa rauhassa.



keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

Terveisiä Taavetin valoisasta kirjastosta. Kirjoitan tätä kirjaston koneella. Yritin siirtää tekstiä muistitikulta, mutta se kompastui heti alkuun. Opettelu on tätä.
Pahoittelen, että Kaunis kesäpäivä -blogissa on ollut melkein viikon katkos, koska nettiyhteytemme ei ole pysynyt perässä mukana. Kerron siitä pitemmän version huomenna tai myöhemmin, jos Telia pitää, minkä lupaa ja palaamme nettitodellisuuteen huomisiltaan mennessä.
Tänään, keskiviikkona on leppeä kesäpäivä. Aamupäivällä kiertelimme torilla ja nautimme myös paikallisia antimia.


4.6.2020
Tänään on nettipäivä. Ajatella. Televisiokin heräsi unestaan.
Kävelimme kahdeksan jälkeen terveysasemalle ja saimme ajat jäykkäkouristusrokotukseen. Jatkoimme matkaa Marttilantietä ja Kauppakatua Taavetin juna-asemalle. Omenapuut kukkivat ja voikukat, mutta asemarakennus rapistuu hiljalleen.
Palasimme kaupan kautta kotiin. Helena sai viestin kännykkään: Netti on kytketty. Lisänä oli ohjeet miten käynnistää tv. Se toimii, netti toimii. On kokeiltu.
Liitän tähän jatkeeksi viiden päivän julkaisemattoman päiväkirjakoosteen.

30.5.2020
Ensin terveiset Taavetista. Täällä tuntuu kotoisalta. En tiedä, mikä sen tekee, mutta näin on.
Perään pahoittelut syvästä hiljaisuudesta Kaunis kesäpäivä -blogissa tässä siirtymävaiheessa. Iso operaattori Telia lupasi nettiyhteyden jatkuvan katkeamattomana, kun muutimme Taavettiin – ei ongelmia, koska sama operaattori jatkoi, samat laitteet ja voimassaoleva sopimus – ainoa vain, että asiakaspalvelija unohti välittää tiedon eteenpäin tai se katosi bittiavaruuden syövereihin. Niin tai näin jouduimme nettipimentoon.
Kolmevaiheinen muutto Lappeenrannan Sammonlahdesta Luumäen Taavettiin on kolmannessa osiossaan. Ensin oli esimuutto, sitten muutto ja nyt jälkimuutto.
31.5.2020
Sunnuntaivarhainen parvekkeella. Kolmas kerros. Lasitettu parveke avautuu kolmeen ilmansuuntaan. Ristin tämän asuntomme Pilvipaikaksi. Eilen iltamyöhällä, kun kuu pysyi piilossa talon takana, menimme talon rappukäytävään ja näimme tasanteen ikkunasta etelän puolella puolikuun.
Torstaina siis muutimme. Minä olin lähettämässä muuttomiehet matkaan Sammonlahdesta ja Helena oli odottamassa heitä Taavetissa. Ennen kuin pääsin ensimmäisellä bussilla perässä, sain tekstiviestin, joka kertoi, että muuttomiehet ovat kantaneet tavarat asuntoomme ja lähtivät.
Torstaina tärkeintä ja ensimmäinen asia oli laittaa nettiyhteys päälle. Se oli tarkoitus, mutta yhteys ei auennut, joten teimme muita muuttoaherruksia. Avasimme ensimmäiset nyöritetyt laatikot. Kirjoja, vaatteita, astioita, lankoja, klaffipiirongin laatikoita. Piironki tuli valmiiksi. Kävimme kaupassa.
Perjantaina asentajat kytkivät apk:n ja ppk:n. Kasasin ensimmäisen kirjahyllyn. Kun purimme laatikoita, jätin kirjat toistaiseksi niihin. Yhdistelin kirjalaatikoita niin, että niistä tuli täysiä ja taittelin tyhjiksi jääneet muuttolaatikot alkuperäisiksi lituskoiksi. Aloin kerätä myös lankoja pusseihin ja koreihin odottamaan lopullista sijoittamista. Nautimme vedyt kahvilla Taavetin torilla.
Lauantaina eli eilen kasasin loput kirjahyllyt ja ne ovat nyt paikoillaan. Muutamia kirjoja on jo hyllyillä. Televisio on omalla, matalalla hyllytasollaan. Emme ole avanneet sitä viikkoon. Eilen päivällä kokeilimme uunia. Ostimme valmispizzan – pepperoni - paistoimme sen ja söimme parvekkeella suoraan pelliltä. Illalla saunan jälkeen kokeilimme miten uuni kärventää lenkin? Kelvollisesti.
31.5.2020
Toukokuun viimeinen päivä on illassa.
Aamulla kävelimme uimarannalle, matkaa kolme kilometriä suuntaansa ja uimme, otimme hetken aurinkoa ja venyttelimme jäseniä ja patikoimme takaisin. Haimme ärrältä kahvit.
Päivän mittaan tyhjensimme kirjalaatikot, hieman vajaa tuhat opusta ja veimme niitä hyllyihin mieltymyksen mukaan. Osin aiomme aakkostaa niitä, mutta toisilta kirjailijoilta on kertynyt meille kymmeniä kirjoja ja pinkkaamme ne ominaan. Makuuhuoneeseen otamme ykköslempparit, keittiö on Helenan kirjoille, isot taide- ja muut raskaat kirjat tulevat alahyllyille, yksi iso hylly saa olla dekkareita täynnään, yksi hylly on enemmän tietokirjahylly ja loppu on perinteiselle kaunokirjallisuudelle.
1.6.2020
Jännityksen päivä: Joko saamme netin? Joko alan asentajat ovat aloittaneet työpäivän? Millä kiireaikataululla he ehtivät tänne Taavettiin? Onko Taavetissa oma päivystys – siis nettipäivystys? Kello on nyt 10:40, reitittimessä, hubissa, wlan-asemassa on sähköt, se odottaa signaalia, mutta vielä ei ole kilahtanut mitään.
Vaihteeksi pilvistä. Teimme lyhyen kävelylenkin kameran kanssa. Yksi hevoskastanja on huomattu toistaiseksi. Omenapuut puhkeavat kukkaan. Tullessa otimme kuvan varastokomerosta – kaikki tallessa, ei avata ensi hätään.


Tänään otin esiin ensimmäisen kerran muuton jälkeen Kaksi tiikerintaljaa -tiedoston. Edellisen kerran jatkoin tätä käsikirjoitusta torstaiaamuna ennen kuin irrotin nettiyhteyden. Se tapahtui vanhassa osoitteessa Sammonlahdessa. Eli taukoa tuli tasan kolme päivää. Sivuja tiikereissä on nyt kaksisataakuusi. En tiedä mihin se suuntaa ja kulkee? Seuraan perässä ja yritän ymmärtää mistä on kysymys? James Joycen Finnegans Wake – muutto-, opas- ja arvoituskirja on sivulla kaksisataakaksi. Joutohetket lukea ovat olleet toistaiseksi vähissä.
1.6.2020
Kesäkuun ensimmäisen päivän alkuilta. Ei nettiä. Lupaus numero kaksi antoi vaihtoehdot, että nettiyhteys tulee joko maanantaina tai tiistaina.
Kirjat ovat hyllyissä, melkein aakkosjärjestyksessä. Tänään ripustin olohuoneen valaisimen paikoilleen. Pyyhin sen ensin paraatikuntoon kylpyhuoneessa. Palapeli on tulossa valmiiksi. Viimeiset palat ovat vielä irrallaan, mutta ne tietää helpoiksi. Ne löytävät paikkansa.
2.6.2020
Aurinko paistaa parhaillaan tähän parvekkeelle. Kello on puoli kahdeksan aamulla. Puolen tunnin päästä parvekkeemme jää vähitellen varjoon, pysyy katveessa myöhäiseen iltapäivään, jolloin aurinko ojentaa säteensä lännen puolelta ja paistaa auringonlaskuun asti. Jos ei ole pilviä. Näin on kesällä, kun päivä on pitempi. Eläkäämme sitä nyt.
Toinen peräkkäinen aamu, jona kirjoitin fiktiota Kaksi tiikerintaljaa. Se on sivulla kaksisataakahdeksan.
2.6.2020
Keskipäivällä jännitys tihenee. Ehtiikö Telian asennuskalusto maaliin ennen iltaruskoa?
Pakko kertoa, mitä tuli mieleen: Jospa olemme jättäneet yhden askelman ottamatta? Pelit etenevät niin. Helena otti yhteyttä, korjaan soitti ja puhui puhelimessa asiakaspalvelijan kanssa, ei robotin – hän teki tämän samalla kuin muuttoilmoitukset, heti asunnon varmistuttua. Asiakaspalvelija oli asiallinen ja kertasi asiat. Myöhemmin hän laittoi tiedustelun ”Miten onnistuimme tänään?” Helena laittoi kaikki ruusut, kuinka olisi voinut muuten. Kolme viikkoa myöhemmin muutimme ja totesimme, että voi ei, netti ei toimi. Muuton jälkeisenä päivänä, perjantaina, Helena turvautui facebookiin. Telialta tuli soitto. Toinen asiakaspalvelija tutki asiaa, palasi uudelleen yhteyksiin ja pahoitteli, että saamme netin tähän tietoon maanantaina tai viimeistään tiistaina. Lauantaina Helena sai sähköpostia, jossa oli kysymys ”Miten onnistuimme tänään?”
Siinä se on, tajusin. Siihen pitää vastata, sillä muuten peli on jumissa, syndikaatti vihainen tai jokin muu kamaluus koituu kohtaloksi.
3.6.2020
Kirjoitin aamuyöllä päässäni. Onko se kotiutumisen merkki? Tai ehkä näin silkkaa unta? Siinä oli sodan ja kuolemisen paha tunne ja heräsin. Kävelin makuuhuoneesta keittiön läpi, olohuoneen läpi eteiseen ja kylppäriin ja palasin vähän myöhemmin. Kello oli kolmen tietämissä. Nukuin ja näin lisää unia. Liikuin lopulta kumppanini kanssa Taavetissa ja taisin murtautua kunnantaloon. Löin coltin perällä oven pikkuruudun rikki. Unessa siinä oli sellainen.
Eilen teimme kaksi kävelykierrosta Taavetin keskustassa. Aamuaikainen vei patoaltaalle. Näimme Marttilantiellä vaatekaupan ja useita entisten kauppojen autioituneita näyteikkunoita, jotka kertoivat menneitten päivien elämästä ja toimeliaisuudesta. Palasimme omille kulmille urheilukentän ja kunnantalon välistä.


Toinen reissu vei viimein valleille. Nousimme Patteritietä vesitornin viereen ja lähdimme hyvää lenkkipolkua hiekkanummelle. Kiersimme sisälle itse Linnoitukseen ja ihailimme yhteensovitettuja kivipaasia ja niiden pienempiä tilkekiviä. Miellän ne jostain syystä Venäjän vallan aikaisiksi rakennelmiksi, Taavetin, Lappeenrannan, Savitaipaleen Kärnäkosken ja Ristiinan Brahen raunioiden linnoitusrakennelmat, mutta ne taitavat olla ainakin ruotsalaisten aloittamia. Historiantietämykseni kaipaa parantamista.


Tältä jälkimmäiseltä kävelylenkiltä palasimme toisesta kulmasta kunnantaloa viistäen, Linnalantien yli ja kevyen liikenteen väylää urheilukenttä jääden oikealle puolelle ja valkoinen kunnantalo tien ja nurmikentän taakse vasemmalle.
Ei ihme, että kun kello soi aamulla, olin riuhtomassa hälytyspainikkeen johtoa irti kunnantalon tuulikaapin seinästä. Siinä ja siinä onnistuinko siinä.
Värittikö tätä unta sekin, että kävin eilen maksamassa kirjastossa ensimmäisen erääntyvän laskun? Onneksi kirjasto saa toimia taas. Ikävää, kun ei ole nettiä. Kännykkä on tällaiseen rahansiirtoon meikäläiselle yhtä turvallinen kuin jos antaisi rollaattorivaarille alle viritetyn mopon. Eli menin kirjastoon. Minulla ei ole mitään kirjastoa eikä heidän koneitaan vastaan. Olen täysi kirjastoihminen. Mutta maksan silti kaiken aikaa laajakaistasta ja kännykkäliittymistä operaattori Telialle ja oletan saavani siitä vastapalautteeksi pienen kaistan itselleni oman pienen elämäni tarpeisiin. Kiitos ei mainoksia, ei tarjoustyrkytyksiä, ei satuilevia myyntipuheita eikä ylimielistä tiedotetta siitä, että laite ei pääse sivuille, koska palvelinta ei löydy. Niin yksinkertaista. Kiitän siitä hetkestä alkaen, kun tämä linjatuomarien linjatuomari päästää minut pitkältä jäähytuomiolta takaisin pelikentälle.



tiistai 26. toukokuuta 2020

Anna käsi

Reuna -kustantamon kirjoituskilpailussa vuosi sitten Anna käsi -novelli pääsi mukaan Mervi Vyyryläisen ja Harri Kivelän toimittamaan antologiaan - Joki – 33 kokijaa



ANNA KÄSI

Oiva polki. Pelle istui takana pyörän tarakalla. Hän piti satulan takaa kiinni varoen vieteripakkoja. Hän ojensi jalkojaan haralleen, jotta ne eivät jäisi polkupyörän pinnojen väliin.
Oiva oli opettanut Pelleä lukemaan. Hän osasi jo, vaikka kouluun oli vielä aikaa. Lukeminen oli kivaa, mutta vielä parempaa oli lähteä isoveljen kanssa joelle. Oiva osasi uida. Oiva oli iso, kävi kaupungissa oppikoulua ja kulki sinne itse linja-autolla, paitsi näin kesällä.
Pelle oli ollut Oivan kanssa keräämässä kasveja. Vinttikamarissa Oivalla oli kaksi isoa kiveä, joita Pelle ei edes yrittänyt nostaa ja kaksi vaneria, joiden väliin Oiva asetti kasvit painoon kuivumaan. Niitä piti kerätä neljäkymmentä kesän aikana. Oiva oli kerännyt neljäkymmentä myös edellisenä kesänä, mutta vasta tänä vuonna hän oli ottanut Pellen muutaman kerran mukaan keräämään kukkivia kasveja ojanpenkoilta, metsästä ja metsänrajasta, jossa heillä oli hyvä mansikkapaikka. Äidillä oli oikea mansikkamaa, mutta metsänlaidasta he saivat syödä ja kerätä heinään mansikoita ihan omin luvin.
He ajoivat äkkijyrkän vieton maantieltä alas peltotielle. Lato oli tienposkessa ja siinä oli ympärillä isoja puita varjostamassa. Se oli tunneli. Sitten tuli avointa peltoa kahden puolen, traktorin pyörien syvät urat ja niiden välissä ruohoa ja heinää kasvava keskiosa. Pyöränurien pohjat olivat harmaata savea, joka oli halkeillut pinnasta ja käpristynyt. Pyörä niiasi aina kun eteen tuli monttu.
He käänsivät toisen ladon kulman ohi ja ajoivat varsiojan vartta lehmiaitauksen viertä. Pajupensaat vilahtelivat ohi. Pusikon kohdalla Oiva pysäytti, nosti vauhdissa jalan tangon ja käsien välistä yli ja hyppäsi maahan. Sitten hän kallisti pyörää ja Pelle putosi kyydistä.
He olivat molemmat paljain jaloin ja heillä oli siniset verkkarit ja flanellipaidat. Oivan paidassa oli lyhyet hihat. Niissä oli käänteet ja uutuuttaan prässit. Valkoisella pohjalla oli harmaita raitoja, jotka tekivät paitaan ruutuja.
Varsiojasta pääsi tältä kohtaa yli. Oiva päästi pyörän kaatumaan pajupuskaa vasten ja meni edeltä ojan yli heitetylle vanhalle lankulle. Vesi oli siinä molemmin puolin syvää. Ojassa salamanteri hyppäsi ruohojen sekaan. Sillä ei ollut häntää.
Anna käsi”, Oiva sanoi.
Pelle tuli varoen lankulle ja ojensi kätensä ja sitten Oiva veti Pelleä kädestä ja tämä juoksi äkkiä lankkua pitkin ojan yli.
He menivät eteenpäin viljapellon viertä. Korret olivat pitkiä. Tähkäpäät huojuivat ilmavirissä.
Mäellä haassa näkyi lehmiä piikkilanka-aidan takana. Ne eivät päässeet joelle asti, mutta ne olivat katsomassa, kun he kävelivät peräkkäin polkua, joka vei niityn poikki. Kun he tulivat taas traktoriuralle, joki näkyi jo, mutkan kohta, jossa se meni leveänä ja ruskeana alhaalla rantojen välissä. Sen selkä kiilsi.
Pyöreistä seipäistä tehty kapulasilta notkui jalan alla, kun he ylittivät toisen ojan ja tulivat haan puolelta taas pellolle ja silta näkyi. He menivät joen viertä, törmää pitkin tallaantunutta polkua. Silta oli harmaa ja maalaamaton, venytteli itseään joen päällä. Sen alla oli pimeä loukko, varjon paikka. Sillan edessä alhaalla jokeen työntyi lyhyt mattolaituri. Joki oli siltä kohdassa isompi, koska siihen oli laskettu toiselle puolelle pato, joka nosti veden pintaa.
Sillalla nojasi kaksi poikaa kaiteeseen. Niillä oli onkivavat. Ne olivat selin eivätkä nähneet heitä. Kolmantena heidän vieressään oli hoikka likka, jolla oli punainen kokouimapuku, tummanruskea tukka ja siinä rusettinauha. Iso rusetti. Pelle huomasi sen kaiken heti. Hän taisi pysähtyä, koska Oiva kääntyi katsomaan häntä.
Tule, tule. Ei sun tarvitse pelätä.”
Pelle tiesi, että tämä oli rakastumista. Se tuli kerrasta. Se oli kuin pyörtyminen. Yhtä aikaa haikea ja hyvä ja samalla raskas olo. Hän ei ollut nähnyt tyttöä missään ennen.
Se on Salme”, Oiva tiesi.
He riisuivat housut ja paidat sillan pieleen. Heillä oli molemmilla uikkarit housujen alla. Pojat onkivat ja katsoivat heitä aina välillä. Se, joka oli taaempana, kurkotti ja katsoi edessäolevan ohi. Salme katsoi myös. Hän seisoi paikoillaan. Pelle katsoi takaisin. Tytöllä oli kauniit jalat. Niissä ei ollut ollenkaan polvilumpioita. Hänellä oli kukka kädessä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan tuijotti mietteissään heitä.
Pääsetkö sä itse laiturille?” Oiva kysyi.
Jokirinne oli jyrkkä, mutta Pelle vastasi pääsevänsä. Hän ei muistanut oliko koskaan ennen mennyt siitä ihan itsekseen.
Älä putoa sitten tai hukut”, Oiva varoitti.
En.”
Mä sukellan sillalta.”
Pelle kuunteli veljen puhetta, mutta hän katsoi tyttöä ja niitä poikia. Pojat kyllästyivät ja kuiskuttelivat jotain keskenään. Salme kääntyi ja meni sillan yli ja kyykistyi keräämään lisää kukkia. Punainen uimapuku kaareutui puoliväliin selkää.
Kun tyttö kyykistyi ja oli selin, Pelle tunsi taas outoa tuskaa ja varmuutta: Tämä tyttö oli hänen tuntematon kohtalonsa. Hän halusi olla vain tämän kanssa. Hänen teki mieli mennä keräämään kukkia tytön kanssa, mutta hänen piti totella Oivaa. Oiva huolehti hänestä.
No, mene nyt”, Oiva patisti.
Hän seisoi jo sillalla. Kohta hän nousisi kaiteelle ja sukeltaisi jalat edellä veteen.
Oiva viittasi kädellään Pelleä menemään rinnettä alas.
Uskallatko?” Oiva kysyi.
Uskallan.”
Mä katson ensin, että sä pääset onnellisesti perille.”
Pelle piti ruohonkorsista kiinni laskeutuessaan jyrkkää, nurmettunutta rinnettä, jossa oli jalkojen painaumia. Sitten hän oli laiturilla ja näki enää sillan alusen ja ylhäällä sillan sivun, jossa Oiva nousi kaiteelle, hivuttautui sen yli, piti rohkeasti selin sillankaiteesta kiinni ja hyppäsi viimein. Vesi roiskahti ja Oiva oli hetken upoksissa, mutta nousi sieltä pintaan tukka päätä myöten ja vesi valuen kasvoja pitkin.
Ihan savea!” hän huusi ja huitoi ja polski käsillään vettä, roiskutti ja tuli pitkän aikaa kohti laituria. Pelle jännitti pääsisikö hän kuivalle maalle tai kävisikö huonosti.
Oiva otti laiturin sivusta kiinni, sitten hän päästi itsensä vajoamaan alemmas veteen ja ponnisti ja ponkaisi kahden käden varaan, keikautti toisen jalan laiturin lankuille ja kellahti kyljelleen kuin iso kala. Kuiva laituri kastui siitä kohdasta.
Voit riiputtaa jalkoja vedessä, mutta älä putoa siitä”, Oiva lupasi.
Kun Oiva lähti nousemaan rinnettä, Pelle istui laiturin päähän ja kurkotti varpaitaan niin, että ne koskivat veteen. Vain varpaat kastuivat.
Hän näki punauimapukuisen Salmen joen toisella penkalla ja toivoi, ettei tyttö vain putoaisi. Sitä hän ei kestäisi. Salme ei saanut hukkua. Kuka muu vain sai hukkua, mutta ei Salme.
Hän pyytäisi Oivaa kirjoittamaan vihkoonsa Salmen nimen.
Ajatus oli niin huima, että se alkoi hymyilyttää. Sen hän kyllä tekisi. Oiva osasi kirjoittaa. Oiva kirjoittaisi, jos hän pyytäisi.
Oiva hyppäsi toisen kerran. Vesi roiskahti taas. Pelle heilutti jalkojaan, viisti varpaillaan veden pintaa ja Pelle katsoi, kun Oivan märkä tukka nousi taas ruskeasta vedestä ja sitten hän katsoi jokirinteeseen Salmea. Salme asetteli kukkia kivien väliin niin kuin ne olisivat ruukkukukkia. Hän teki kotia itselleen.
Pelle ajatteli, että tyttö tiesi ja näki, että hän katsoi sitä ja että heillä kahdella on salaisuus, jota muut eivät tienneet. Muut eivät koskaan saisi tietää sitä.
Mitä?” Oiva kysyi.
Hän nousi taas kalana tai valaana vedestä ensin kahden käsivarren varaan ja kaatui siitä laiturin päälle. Lankut kastuivat lisää siitä kohdasta. Sitten olivat Oivan märkien jalkojen jalanjäljet, kun tämä otti ensin kaksi askelta laituria pitkin ennen kuin kiipesi ylös jyrkän, savisen jokitörmän.
Menikö hyvin?” Oiva kysyi.
Meni.”
Oiva alkoi kiivetä taas rinnettä. Maata varisi hänen jälkeensä.
Pelle siirtyi niin, että meni vaihteeksi mahalleen ja kurkki laiturin alle. Siellä oli myös toinen hämärä mahanalunen, toinen maailma. Sinne ei tehnyt mieli työntää kättään. Hän katsoi vettä, mutta ei nähnyt pohjaa, koska se oli mutaista ja sekoittunutta jokivettä. Pohjalla oli savivelliä eikä kiviä.
Laiturin paalun vieressä ui kala. Se heilautti pyrstöään, Pelle näki, kääntyi ja oli taas liikkumatta paikallaan. Hän seurasi sitä. Kala pysyi paikallaan. Se on särki, hän tiesi.
Mitä siellä näkyy?” Oiva huusi. ”Näkyykö mitään?”
Särki. Laiturin alla”, Pelle vastasi.
Odota!” Oiva huusi takaisin. ”Älä tee mitään. Mä tulen heti sinne.”
Pelle pysyi paikallaan. Laiturin lankut painoivat rintaa, sahatut, terävät lankunpäät sattuivat hieman, mutta hän riiputti siitä huolimatta päätään ja vahti kalaa.
Vesi pärskähti ja särki livahti pois. Se vilahti hetkessä. Oiva kauhoi jo lähellä ja kiipesi taas laiturille.
Näytä”, Oiva sanoi innoissaan.
Se lähti pois”, Pelle sanoi.
Säikytitkö sä sen?”
En.”
Koskitko siihen?”
En. En varmana.”
Niin kai.”
Oiva nousi äkäisenä rinnettä ja pysähtyi sitten.
Näit omiasi”, hän sanoi.
Enkä”, Pelle vastasi. Hän räpytteli silmiään, mutta ei sentään itkenyt.
Sitten Oiva oli taas tyytyväisen oloinen ja kiipesi sillalle ja hävisi näkyvistä. Pelle ei tiennyt, menikö hän katsomaan niitä onkivia poikia.
Siitä Pelle muisti Salmen ja katsoi joen yli, mutta tyttöä ei näkynyt. Hän meni uudelleen mahalleen laiturin reunalle ja haki särkeään.
Tule särki, tule”, hän sanoi sille ja juuri silloin se hyppäsi. Lankku keikahti ja Pelle tajusi, että nyt hän putosi.
Vesi tuli vastaan ja sitten oli hiljaista ja äänetöntä veden alla ja käsi tunsi pohjan, mutta se oli pehmeä eikä siitä saanut otetta. Hän teki uintiliikkeitä, mutta ei päässyt pintaan. Hauki ui hänen silmiensä editse, mutta se ei tehnyt mitään. Sen takana oli särki ja se tuli hänen suuhunsa.
Oiva nosti hänet ylös vedestä ja hetken oli kirkasta, mutta hän ei kuullut mitään. Hän näki veljen kasvot. Niillä oli hurjistunut ilme. Pelle näki, että veli puhui koko ajan, suu aukesi ja meni kiinni ja aukesi taas, mutta hän kuuli vain pulputusta. Veljen ohi hän näki punapukuisen Salmen, joka oli siinä rinteessä toinen jalka ylempänä kuin toinen. Hän katsoi tämän uimapukua. Jos hän olisi tyttö, hän haluaisi samanlaisen. Olkaimet ja kaikki.
Kala pulahti hänen suustaan. Klups. Se särkyi siihen laiturille. Siitä jäi pelkkä märkä läimäre.
Salme näki, että melkein hukuin, Pelle ajatteli. Hänestä tuntui hyvältä se, että Salme tuli ja kiipesi siihen alas katsomaan, kuinka hän voi.
Pelle tunsi kasvaneensa ja varttuneensa. Hän oli melkein aikuinen nyt. Hän voisi mennä vaikka kouluun jo ensi syksynä, jos äiti vain päästäisi.
Paha tuli pois”, Oiva sanoi. Hän touhusi siinä. ”Huh huh.”
Pelle istui laiturilla. Häntä syletti, mutta hän ei kehdannut sylkeä, kun Salme katsoi koko ajan. Miltä se olisi näyttänyt?
Me lähetään”, toinen onkijapojista sanoi Salmelle. Tyttö kääntyi ja konttasi nelinkontin ylös.
Pelle huomasi, että hän kuuli, vaikka ensin hän ei ollut kuullut mitään.
Oletko sä kunnossa?” Oiva kysyi.
Veljen äänestä erotti, että hän pelkäsi ja oli huolissaan. Pelle oli veljen vastuulla. He tiesivät sen molemmat. Veljellä oli iso vastuu.
Sitten Salme ja ne pojat olivat menneet ja Oiva auttoi Pellen ylös sillalle. He pukivat housut ja paidat ja lähtivät hitaasti kävelemään.
Ei puhuta kotona mitään”, Oiva muistutti. ”Eihän? Onneksi selvittiin säikähdyksellä.”