Kaunis kesäpäivä

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(11)

>>>jatkuu>>>  



JORGE ei ajatellut mitä teki. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Hän otti muutaman pitkän askeleen ja alkoi juosta sen jälkeen kohti ulko-ovia. Hän väisti ulkomaalaisen näköistä pariskuntaa, joka tuli sisään samalla ovenavauksella omine laukkuineen ja kantamuksineen. 

Jorginho!” kuului takaa Juri Zanevin harmistunut ääni. Tietenkin se oli Juri ja tietenkin tämä oli harmissaan. Se ei saanut Jorgea hidastamaan eikä tulemaan järkiinsä. Hän juoksi tai koikkelehti tottumattoman ihmisen kömpelöön tapaan jalkakäytävää pitkin.

Jorginho!” kuului toisen kerran. Äänestä Jorge käsitti, että Juri oli hänen tavoin ulkona kadulla. Takaa-ajo oli käynnissä. Hän oli takaa-ajettu.

Jorge paransi vauhtia. Hän kääntyi rakennuksen kulmasta, päätyi minne päätyi, törmäili vastaantulijoihin, väisteli näitä, pujotteli ihmisten välistä, tuli liukuportaille ja harppoi ne ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Se ei ollut hieno eikä akrobaattinen suoritus, mutta hän selviytyi raput seuraavalle tasanteelle.

Juoksupyrähdys oli saanut hänet hengästymään, mutta hän ei pysähtynyt.

Takaa alhaalta kuului kolmannen kerran, vielä edellisiä kiukkuisemmin: ”Jorginho! Helvetti sun kanssa.”

Jorgella ei ollut mitään todellista eikä järjellistä syytä paeta, mutta hän pakeni silti. Hän ei halunnut tulla raahatuksi takaisin hotellille. Se olisi ollut liian noloa. Hän ei aikonut palata vapaaehtoisesti siellä odottavan, virnuilevan porukan eteen.

Jorge pelkäsi kuitenkin, että edessä odotti umpikuja. Hän kuvitteli seinän nousevan pystyyn ja ristikoiden putoavan eteen ja että se tapahtuisi heti seuraavassa hetkessä.

Olet kiikissä. Antaudu.”

Tämä on Gare du Nord, metroasema, Jorge järkeili. Hän pystyi käsittämään sen juostessaankin. Toiseksi hän oivalsi olevansa parhaillaan metroaseman yläpuolella olevissa maanpäällisissä kerroksissa. Urbaani kauppakeskus, joka toi mieleen kertavilkaisulla kotoisemmat Helsingin Itäkeskuksen tai Malmin aseman. Ei sen erikoisempi tai erilaisempi rakennelma. Samanlainen lasiseinäinen jalankulkutuubi erkani hänestä vasempaan, vaikka täällä se ei vienyt minkään kadun yli. Se liitti ilmeisesti jalankulkuväylän tai sisäpihan erottamat tasanteet toisiinsa. Osa tasanteesta oli ulko- ja osa sisätilaa. Basaarimaisia pikkuputiikkeja, joiden kyljistä nousivat kapeat portaikot ylemmille tasanteille ja joiden taakse piiloutui käytäviä ja ovia, huoltotilaa. Eksyttäviä reittejä eri suuntiin.

Väkeä oli liikkellä saman verran kuin Helsingin rautatieasemalla on vilkkaimpaan töistäpaluuaikaan, jolloin monilta eri raiteilta yhtä aikaa purkautuvat lähijunien matkustajat puskeutuvat kilpaa sisään aseman ovista ja hajaantuvat hallin läpi.

Jorge tuli hissirivistön eteen. Sekin kuului asiaan. Yksi hisseistä odotti kutsuvasti ovi puoliavoinna. Tarkemmin katsoen kaksoisovet olivat lipumassa kiinni. Jorge näki ovenraosta kaksi tai kolme ilmeetöntä naamaa, ihmisiä, jotka katsoivat suoraan eteensä, ei mihinkään. Viime hetkellä Jorge työnsi jalkaterän ovenpuoliskojen väliin. Ovet nytkähtivät uudestaan auki. Hän kiersi hississä ennestään olevien taakse näkösuojaan. Normaalina turvatoimintona hissin ovet aukesivat kokonaan ja pysyivät hermostuttavan kauan siinä ääriasennossa ennen kuin alkoivat lipua jälleen äänettömästi takaisin yhteen. Jorge näki edessään seisovan naisen ohi Juri Zanevin takaraivon tai samanlaisen miehen pään ja hiukset, mutta onneksi ei kasvokkain. He olivat vain parin metrin päässä toisistaan. Jorge yritti painautua vielä matalammaksi. Ovenpuoliskot olivat viimein yhdessä ja hissikori liikkui. Sen suunta oli ylöspäin.

Huh”, häneltä pääsi.

Kukaan hississä ei reagoinut. Ei tietenkään, mutta kuulivat kyllä.

Ei mitään”, Jorge sanoi selitykseksi tai mitä sillä tavoittelikaan? Ehkä tiedottaa, ettei hänestä ollut vaaraa, ettei ollut täysin hullu.

Hän älysi puhuneensa suomea ja vaihtoi englantiin: ”From Finnland, you know.”

Se selitti loput. Kanssamatkustajat vaikenivat kuitenkin edelleen. Metropoli-ihmisiä. Oma rotunsa. Enää ei kuulunut muuta ääntä kuin nousevan hissin olematon humina.

Toisaalta Jorgen oli helppo samaistua näihin ihmisiin. Kukaan ei toivonut eikä toivoisi päätyvänsä suljettuun hissiin yhdessä sekopään kanssa. Se ei kuulunut näiden kanssamatkustajien toivelistan kärkipäähän eikä suosikkeihin.

Jorge vaikeni muiden lailla. Hän seisoi puhumatta ja liikkumatta ja keskittyi tasaamaan hengitystään. Hän eli siinä toivossa ja uskossa, että oli karistanut onnistuneesti Juri Zanevin kannoiltaan. Hän oletti, että hänen vanha ystävänsä luovuttaisi ja heittäisi viimein takaa-ajon sikseen. Juri ymmärsi taatusti, että kaikki lisävaivannäkö oli turhaa ja typerää. Ainoa järkiteko häneltä oli ja olisi palata suoraan takaisin hotellille. Olihan illan isäntä vastuussa myös muista kutsuvieraista.

Hissi pysähtyi. Jorge jännittyi. Hissikori tyhjeni porukasta, kerrasta, mutta tilalle tuli saman verran muita. Jorge huojentui, kun suunta oli sen jälkeen jälleen ylöspäin. Hän päätti jäädä seuraavalla pysähdyksellä pois.

Heitä astui seuraavalle, ylemmälle kerrostasanteelle kaksi henkeä. Jorge ei kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että suoraan käytävän yli näkyi pienemmän hissin ovi. Ovessa oli tavallinen vetokahva. Henkilökunnan hissi, Jorge päätteli. Se näytti siltä, ettei sitä ollut tarkoitettu yleiseen käyttöön.

Jorge meni ja kokeili avautuisiko hissin ovi? Se aukesi. Sisältä hissi oli samanlainen kuin monissa vanhoissa, helsinkiläisissä kerrostaloissa. Jorge painoi vihreää ulosmenopainiketta. Hän yllättyi myönteisesti, kun hissikori lähti liikkeelle. Se liukui pysähtymättä reitin alas asti, jarrutti pohjakerrokseen tullessa kaksivaiheisesti ja pysähtyi. Jorge työnsi oven auki. Hän ei tiennyt, mitä löytäisi sen takaa? Parkkihalli. Tarkemmin katsoen ajoramppi. Jorge jätti hissin ja alkoi nousta rampin laitaa ylös. Se toi hänet kadulle, jossa oli toispuoleisen jalkakäytävän vieressä kapea ja ahdas ajorata, ahdas siksi, että sen varteen oli parkkeerattu perä perään kiinni ajoneuvoja. Pysäköidyt autot ja muut huoltoajoneuvot, mopot ja paketinkuljetuspyörät tukkivat jalkakäytävän puoliksi ja samoin ajoradan. Muutamia tuntemattomia ihmisiä oli liikkeellä. Jorge ajatteli, että he katsoivat häntä, mutta siitä ei voinut olla varma. Paikallisia pariisilaisia. Niin sen täytyi olla. Hän oli tullut heidän valtakuntaansa. Hän oli päässyt esiripun taakse.

Hänen tästä karkumatkastaan, päähänpistostaan oli ollut tällainen laskematon seuraus. Se tuntui hyvältä. Tuntui, että näin piti käydä. Mitä hän oli ajatellut muutama tunti sitten lentokoneessa: Tämä on seikkailu. Seikkailu on alkanut. Se jatkui.

Jorge kulki katua pitkin. Hän oli nyt yksi muiden joukossa. Hän yritti tehdä sellaisen vaikutelman kuin tietäisi hyvin minne oli menossa.

Ajatus luisti hieman selväjärkisemmin kuin aiemmin. Hän oli varma, että jos Juri Zanev olisi saanut hänet kiinni, tämä olisi raahannut hänet tarvittaessa väkipakolla mukanaan takaisin illanviettoon. Leijonien eteen.

Tai ehkä ei sentään. Houkutti ajatella, että Juri olisi voinut ehdottaa jotain sivistyneempää ja älykkäämpää ratkaisua. Yksi sellainen oli Jorgen omassa mielessä. Valmis idea, jota he kaksi olisivat voineet käyttää: He olisivat voineet tehdä kaupat ja sopia keskenään, että valehtelisivat muulle luokkakokousväelle. He olisivat voineet selittää, että Jorge oli pistäytynyt vain viattomasti vessassa. Sitä ja sen paikkansapitävyyttä kukaan ei olisi lähtenyt tarkistamaan. Näin helpolla he olisivat häivyttäneet kaikki epäluulot muka mielikuvituksellisesta karkumatkasta.

Jorge olisi säilyttänyt kasvonsa. Hän ymmärsi, että sama etu olisi tullut myös Jurin osaksi

Niin heidän olisi pitänyt tehdä. Niin olisi pitänyt toimia.

Äkillinen vainoharhaisuuden puuska pani Jorgen pyörähtämään ympäri ja katsomaan taakseen. Kadulla ei näkynyt mitään hälyttävää. Nyt hän uskoi viimein eksyttäneensä lopullisesti takaa-ajajansa.


>>>jatkuu>>>



sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

19.7.2020  


Bredhällan, Bergö, Maalahti, Pohjanmaan Merenkurkun saaristo.
Öljytyö 1993

Poljin kuuden jälkeen aamuhiljaisen Taavetin keskustan läpi Näkötorninmäelle. Keräsin mittani mustikoita. Pikkuämpärini on kolmen litran vetoinen, mutta en poimi sitä aivan täyteen, koska astian kansi painuu purkin sisäpuolelle. Tein paluutaipaleella koukkauksen sille kohtaa metsätielle, josta löysin muutama päivä sitten ensimmäiset herkkutatit. Uusia oli ilmestynyt jo. Sivummalla metsänpohjassa oli iso, hyvännäköinen tatti, mutta kun halkaisin sen, se osoittautui matoiseksi.

Torille oli ilmestynyt tällä välin kirppari-ihmisiä.

Luen harvakseltaan vanhoja Parnasso -lehtiä, joita saa lainaan kirjastosta. Tässä eräänä päivänä näin yllätyksekseni, että James Joycen Finnegans Wake -romaanista, -kirjasta, -taideluomasta on tulossa suomennos. Ei voi olla totta? On. Niin kuin olin väittänyt suureen ääneen ja ollut tietävinäni, että sitä kirjaa ei käännetä milloinkaan.

Häpeän. Olin väärässä ja erehdyin. Puhuin suuremmalla suulla kuin piti.


20.7.2020  



Bergö, Maalahti - Öljytyö vuodelta 1993 

Lintuja lentelee parvekemaisemassamme. Pääskyset kiitävät ohi yksin ja joukolla, sirkuttaen ja pulut pitävät hoviaan talon ulokkeiden suojissa. Eilen oli yllättäen noin kahdenkymmenen lokin parvi kaartelemassa kadun ja rivitalojen yllä. Yleensä olemme nähneet yksittäisiä lokkeja tai kaksi tai kolme yksilöä lentämässä järveltä kotiin tai yöpuulle. Nyt ne olivat liikkeellä parvena ja mietimme onko joku kenties grillaamassa kalaa ja sana oli kiirinyt siitä lokkiyhteisöön?

Tänään aamulla, kun pyöräilimme uimaan ja takaisin, kymmenkunta lokkia oli osa maassa, osa kaartelemassa toisten yläpuolella paloaseman pihalla ja nurmikolla. Siinä tuli mieleen sellainen erilainen selitys, että jospa aikuisten kokoiset lokinpoikaset olivat harjoittelemassa ja opettelemassa lentämisen saloja emojen valvonnassa. Kesä on edennyt niin pitkälle. Muuttolinnut valmistautuvat lähtöön.

21.7.2020

Harry Forsblomin Lasitalo oli kunniakkaasti 28:s tänä vuonna lukemani kirja. Luin sen ensimmäisen kerran kesällä, kolme vuotta sitten. Saul Bellowin Herzog oli tiedossani siihen aikaan vain yhtenä monista, minulle vielä lukemattomista kirjoista ja epämääräisenä fiktiivisenä hahmona, johon viittailivat lukeneemmat kulttuuri-ihmiset. Olin siltä osin hukassa, kun luin ensimmäistä kertaa Forsblomin Lasitaloa. Kuvittelen sen olevan jonkinmoinen päivitys tai ajantasainen, suomalainen vastine, kannanotto, verrokki Bellowin Herzogille. Nyt kun olen lukenut alkuperäisen Herzogin, tässä vertailussa Herzog kulkee minun arvioissani aivan eri tasolla tai kulttuurissa kuin Lasitalo. Lasitalo leikittelee kyllä, mutta se on enemmän toisteista sanoilla kompeilua kuin Herzogin asioiden, ihmisluonteiden ja -suhteiden terävä, oivaltava ja lämpimän humoristinen, ilkamoiva kuvailu ja kerronta. Ehkä Lasitalo haluaakin olla antiseptinen laitosmiljöömäinen kooste, josta puuttuvat elävät hahmot ja persoonat, mutta lukijana käännän sille selkäni.

Pienenä lisäyksenä Lasitalo-lukukokemukseen: Olin siinä lukiessani Vintturinmäentiellä ja Rantsilanmäessä. Tietenkään se ei ole sama paikka kuin Helsingin ydinkeskusta, mutta ihmisen mieli, tajunta ja alitajunta ei kuuntele eikä kysele keltään mitään. Sillä on omat värit ja omat kuvat.



Jukolan Jussi - akryylityö 1981


22.7.2020

Pyöräilin Savitaipaleentietä Tervalamminsuon ohi, käännyin Sivuintielle ja poljin sitä niin pitkälle, että vastaan tuli avoin Suohoikinsuo. Kävin suon laidassa. Kiersin sitä jonkin matkaa ja keräsin samalla mustikkaa. Kuivia kanttarelleja löytyi. Muutama oli siinä kunnossa, että poimin ne. Nousin suon laidasta metsätielle. Astia oli puolillaan. Valikoin sellaisia mustikanvarpuja, joissa oli isoimmat marjat ja jätin pienemmät kasvamaan. Purkki täyttyi hiljalleen.

Kuutostien liikenteen ääni kantautui muuten rauhaisaan ja avaraan harjanteen mäntymetsään.

Ajoin poispäin metsätietä ja viimein nuolella merkittyä polkua alas notkoon ja hyvää siltaa yli vesiojan ja tulin voimalinjan ja Puukylän laitaan.

Olen lukenut kahtena päivänä iltasella Anna Burnsin kirjaa Maitomies. Palkittu kirja. Aihe on taattu, Belfast seitsemänkymmentäluvulta. Olen puolivälissä kirjaa ja toisaalta pidän tekstistä ja kerronnasta, mutta toisaalta se on liiankin verkkaista. Jos aihe olisi huonompi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Mietin olisiko se vielä parempi, jos kirjailija olisi ollut suorapuheisempi? 



Bergö, Rannan kivet, akryyli 1984


perjantai 17. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(10)

>>>jatkuu>>>  



OSOITTAAKSEEN, että oli antanut aidosti anteeksi Ekaterinalle, Jorge ojensi käsivartensa daamilleen ja he lähtivät käsikynkkää takaisin. 

Porukka ei huomannut tai ei noteerannut heidän paluutaan. Jorge veti kohteliaana miehenä ensin tuolin esiin pöydän alta Ekaterinalle ja istui vasta sen jälkeen itse omalle paikalleen siihen viereen. Hänellä oli kunniapaikka siinä Ekaterinan ja Juri Zanevin, puheenjohtajan ja tilaisuuden sihteerin välissä. Jorge ajatteli, että hänen kuuluisi tuntea olonsa otetuksi siitäkin.

Päätit tulla takaisin”, Juri naurahti leikillään. Jorge ymmärsi sen kevennykseksi.

Juri jatkoi puhetta. Hän nojasi olkavarren kiinni Jorgeen ja esitti kuiskaavansa, vaikka ei madaltanut ääntään: ”Huomasit, kettu, että Ekaterina on vielä valloittavampi ilmestys kuin silloin koulussa.”

Ekaterina sanoi siihen heti jonkin oman, ehkä eriävän kommentin, joka meni kuitenkin Jorgen korvien ohi.

Aivan”, Jorge myönsi ja vastasi Jurille.

Lisää viiniä?”

Juri oli tarttunut valmiiksi maljassa, jäiden seassa kallellaan odottavan, ison samppanjapullon kaulaan.

Kiitos ei”, Jorge kieltäytyi. ”Otan mieluummin oluen, jos on?”

On. On valinnanvaraa”, Juri vastasi. ”On lageria ja stoutia.”

Jorge valitsi tumman oluen, vaikka hän oli ajatellut ensin tavallista lageria. Pizza janotti.

Oletko enemmän kaljaveikko kuin viinisieppo?” Juri kysyi kevyeen tyyliinsä ja Jorge nyökytteli: ”Kyllä.”

Joku toinen kysyi pöydän yli Jorgen asuinpaikasta, tuttu ihminen, mies, tutut kasvot ja kasvonpiirteet, vaikka Jorge ei muistanut tilapäisesti henkilön nimeä.

Mitä sanoit?” hän kysyi.

Kuulin, että sä lensit tänään Suomesta? Asutko siellä vakituisesti?”

Kyllä.”

Hän ajatteli, että tällaista tämä on, tällaista on olla mukana vanhojen luokkakaverien kohtaamisessa. Toisaalta Jorge tajusi myös, että mikään ei ollut muuttunut olennaisilta osin: Hän olisi pärjännyt hyvin ilman tätä kokemusta. Vaati jopa pientä ponnistusta pakottaa asianmukainen, kohtelias hymynilme ja -virne kasvoille. Hän joutui teeskentelemään. Pitkä ilta edessä ja tiedossa.

Soiko sun kännykkä?” Ekaterina huomioi vierestä.

Taitaa soida.”

Jorge kaivoi puhelimen esiin ja vastasi.

Hei”, Marjon ääni kuului. ”Olit soittanut.”

Hetki”, Jorge sanoi. Hän nousi paikaltaan. Tällä kertaa Ekaterina ei lähtenyt saattamaan häntä.

Joillain on vientiä”, Jorge erotti taas jonkun äänen lohkaisevan peräänsä. Se ei ollut Juri Zanev, vaihteeksi. Oli kuka hyvänsä, nämä sanat ja eritoten äänensävy harmittivat Jorgea. Mitä ihmettä? Mitä tekemistä ja yhteistä hänellä oli näiden tuntemattomien ihmisten kanssa? Hän kysyi ja protestoi tätä mielessään. He, hänen vanhat koulukaverinsa, olivat tuntemattomia, vaikka eivät olleet olleet sitä aina. Hän ei ollut samoinajatteleva heidän kanssaan eikä ollut ollut sitä koskaan. Kun koulu päättyi, hänelle oli ollut täysin selvää, että ei olisi eikä tulisi olemaan jatkossa missään tekemisissä entisten luokkakaveriensa kanssa. Hänellä ei ollut tarvetta siihen. Tämä uusi, vastikään syntynyt tilanne oli pelkästään surkea ja naurettava. Esittämistä. Luokkatapaaminen.

Jorge raotti paljeovea sen verran, että mahtui menemään siitä seinän toiselle puolelle ja veti oven uudelleen kiinni.

No niin”, hän sanoi. ”Nyt kuulen paremmin.”

Teillähän on siellä äänekäs kokous?”

Kyllä.”

Kuuluu ihan hyvin puhelimeen.”

Uskon.”

Mikä kokous se tällainen on?” Marjo jatkoi ihmettelyä.

Epävirallinen”, Jorge paljasti. ”Luokkakokous. Ei se, mikä piti.”

Marjo ei sanonut hetkeen mitään, joten Jorge jatkoi: ”Vanhojen koulutovereiden yllätystapaaminen.”

Niinkö?”

Marjon ääni oli muuttunut. Se muuttui kerrasta. Siihen tuli ärtynyt ja harmistunut sävy. Ei ihme: ”Et puhunut mistään sellaisesta.”

En. Koska en tiennyt asiasta. En enempää kuin sinäkään.”

Etkä ottanut selvää etukäteen?”

Aivan. Järkikysymys ja huomautus. Aina niin järkevä Marjo. Toimittajaihminen osaa kysyä ja haistaa asioita. Hän olisi ottanut ilman muuta selvää, jos kutsu olisi osoitettu hänelle.

En ottanut. Ei tullut mieleen.”

Jorge ajatteli, että epäilykset eivät herää kovin herkästi, kun on puhe ammattiasioista, ammattiterminologialla ja ammattihenkilöiden kesken ja kun mukana on kaiken huipuksi viralliset matkaliput. Kuka maksaa omista varoistaan toisen lentolipun Pariisiin ja takaisin ja itse asiassa kahden ihmisen edestakaiset lennot?

Minulle olisi tullut”, Marjo huomautti.

Niin”, Jorge myönsi. Hän uskoi sen.

Marjo odotti hetken ennen kuin jatkoi: ”Miten nyt? Sä tulet huomenna illalla? Etkö sä niin sanonut? Päteekö se?”

Kyllä. Pätee. Liput on buukattu iltalennolle.”

Hyvä.”

Jorge kuunteli hiljaisuutta yhteyden toisessa päässä ja täsmensi: ”Eli mä olen joskus yöllä kotona.”

Vasta?” Marjo sanoi.

Kuten oli tiedossa.”

Juttu tyrehtyi. Tällä kertaa Marjo aloitti kuitenkin uudestaan ensimmäisenä: ”Sano terveisiä Piritalle. Muistinko nimen oikein?”

Muistit”, Jorge myönsi. Lisää harminaiheita. Häntä ei miellyttänyt Marjon epäluuloinen ääni, asenne ja kaikki vihjailu, jonka hän aisti ja aavisti vaimostaan. Ei, se ei ollut vain aistimista, vaan selvää kuin vesi. ”Hän ei ole täällä mukana, jos luulet niin?”

Eikö?”

Ei. En tiedä milloin näemme?”

Olisi kannattanut sopia paremmin.”

Äänessä oli ivaa. Marjo osasi sanoa halutessaan keljusti ja napakasti. Ammattinsa hallitseva toimittaja. Sanat sattuivat ja satuttivat. Silti: Ehkä Marjo pidätteli ja peitteli kyyneliä sisimmässään, piilossa kovan ulkokuoren alla?

Olet oikeassa”, Jorge sanoi.

Hauskaa iltaa vaan”, Marjo toivotti.

Kiitos. Ja samoin.”

Katsotaan.”

Uhkaus? Oliko? Minkälainen uhkaus? Kuinka vakava, vakavasti otettava? Jorge ei tiennyt miten tulkitsisi Marjon sanoja ja ääntä, äänenväriä?

Hän kuunteli, puhui puhelimeen, puhui vuorollaan, mutta käveli samalla. Ensin hitaasti, kuin olisi vailla päämäärää, niin kuin oli ja sen jälkeen astetta määrätietoisemmin ja askel askeleelta määrätietoisemmin. Hän käveli luuri korvallaan paljeseinän viertä hotellin aulaan. Siinä vaiheessa hän oli päättänyt lopullisesti, että karkaisi sittenkin, tekisi sen, mistä häntä niin kovin epäiltiin ja syytettiin ja nimenomaan jo ennakkoon. Hän tekisi sen, mitä kaikki odottivat häneltä.

Hän muisti antamansa lupauksen. Sitoiko se häntä? Eikö huijaukseen kuulunut ja saanut vastata vastahuijauksella?

Ei mitään henkilökohtaista, Jorge ajatteli. Hänellä ei ollut mitään illan emäntää, Ekaterinaa vastaan, mutta sama ei koskenut Juria. Häntä, Juri Zanevia, sai kovistella ja kohdella huonosti. Hän oli ollut huiputuksen aivot ja liikkeellepaneva voima.

Soittelen”, Jorge sanoi siltä varalta, että Marjo oli yhä linjalla, katkaisi puhelun ja hipaisi kytkimestä kännykän äänettömälle.

Hän oli respan edessä. Siitä näki ruokasalin puolelle: Ruokasalin paljeoviseinä oli raottumassa toisesta päästään. Eli joku oli lähtenyt sittenkin hänen peräänsä.

Respan tiskin edessä ei ollut muita asiakkaita. Sama virkailija kuin hetki sitten seisoi siinä takana odottavana ja palvelualttiina ja katsoi Jorgeen.

Pardon. My case”, Jorge sanoi. ”I’m in a hurry.”

Virkailija muisti hänet, koska kumartui tiskin taakse ja nosti salkun esille.

Salkku on ankkuri, Jorge ajatteli. Hän oli aikonut ensin kävellä yhtä kyytiä suoraan ulos kadulle, mutta salkku piti ottaa mukaan. Jos hän jättäisi sen hotelliin, porukka tietäisi hänen tulevan takaisin hakemaan sen. Heidän tarvitsi vain istua piirissä salkun ympärillä ja odottaa milloin sen haltija palaa peräämään sitä.

Kiitos”, Jorge kiitti. Hän kaappasi kiinni salkun kahvasta. ”Merci.”

Mies vastasi jotain, mutta Jorge ei jäänyt puheisiin eikä odottamaan eikä kuuntelemaan. No small talk today.


>>>jatkuu>>>   



keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

15.7.2020  



Odottelemme kesän toista hellejaksoa. Koko alkupuolen heinäkuuta aamut ovat olleet koleita, ikään kuin täynnä syksyn enteitä, vaikka luonto kukkii ja marjat vasta kypsyvät. 

Tänä aamuna oli tavanomaiset kaksitoista astetta lämmintä, kun poljimme aamu-uinnille. Järvi höyrysi usvaa. Tiirat tekivät syöksyjä veteen. Rantasipi tai jokin vastaava, tuntematon, pienehkö vesilintu valitti laiturin päässä.

Vedestä näin kapenevan kuunsirpin korkealla. Almanakan mukaan se viipyy taivaalla melkein koko päivän. Kun laitoimme pyörien luona kypäriä päähämme, näimme keskemmällä järvenselkää kuikan. Eilen aamulla näimme, kun kuikka lähti lentoon tai luulimme niin, mutta se teki vain kaarroksen kauemmas, toiseen kohtaan lahdella. Kalat, varokaa, saalistaja on lähellä.


16.7.2020

Poimin eilen kesän ensimmäiset kanttarellit. Poljin iltapäivällä Kelveläntielle. Olin toisen kerran samassa paikassa tutustumassa. Kiersin aiempaa laajemmin. Aioin etsiä näkötornin, jos sellainen on vielä muualla kuin vanhoissa kartoissa, mutta luovutin, kun vastassa oli taimikkoa. Totesin, että mustikkaa on käsin kerättäväksi.

Tänään olin aamupäivällä Tervahaudansuolla, suon takamaastossa. Lokkipari seuraili minua ja kaksi muuta, isompaa vesilintua. Pysyin kauempana, mutta ajattelin mielessäni, että ne olivat ehkä arkoja kaakkureita. Hillaa oli yksittäin siellä täällä. Eläinten tallomia polkuja. Saappaanpainaumia. Sain poimittua sen verran, että meillä on nyt pakkasessa omat marjat pariin kakkuun.  



17.7.2020

Toissapäivänä kanttarelleja, eilen hillaa ja tänään ensimmäiset herkkutatit.

Poljin Kelveläntielle Näkötorninmäelle, Lopsanmäelle, opettelen nimiä. Olin odottanut, että löytäisin sieltä tatteja, lähinnä kangastatteja, niiden massaesiintymän – se on tulossa, luulen – mutta herkkutatit ehtivät ensin.

Luin eilen viimeiset sivut Saul Bellowin kirjasta Herzog. Se on 27:s lukemani kirja tänä vuonna. Pidin. Nautinnollista tekstin kuljetusta. Taidanpa lukea ajastaan jonkin toisenkin Bellowin kirjan. Näitä löytää aina, uusia kirja- ja kirjailijatuttavuuksia. Hyvä, että uutta, hyvää luettavaa on aina ja aina vain. Aloitin seuraavan, Harry Forsblomin Lasitalo -romaanin, jonka luin ehkä kolme vuotta sitten. Se on jonkinmoinen suomalainen ja nykyaikainen vastine Bellowin Herzogille. Siinä mainitaan ensimmäisessä kappaleessa Sähköposti-Herzog.



18.7.2020

Neljäntenä tuli mustikka. Kanttarellien, hillan ja herkkutattien jälkeen. Olen kerännyt mustikkaa muun ohessa, mutta tänään vasta otin sen asiakseni. Poimin sellaisen pienen sangon, johon menee ehkä kaksi litraa. Lähdin aamulla kuudelta – jätimme aamu-uinnin väliin – ja palasin puolen yhdeksän aikoihin. Poljin Savitaipaleentietä ja käännyin Sivuintielle. Muutamia autoja oli liikkeellä. Hellesäillä ihmiset lähtevät liikekannalle aamuvarhaisella, sillä keskipäivä ja iltapuoli käy tukalaksi, jos matkaa autossa tai sellaisessa autossa, jossa ei ole ilmastointia.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(9)

>>>jatkuu>>>  



JORGE huomasi, että varsinainen alkuperäinen asia ja aihe – jos sellaista oli ylipäänsä – lupiinit, makealupiini, kaikki, mikä liittyi tähän kasviin, ei kuulunut millään muotoa Juri Zanevin tietovarastoon eikä edes kiinnostuksen kohteisiin, mutta Ekaterina oli perehtynyt niihin paremmin. Hän oli ottanut asioista selvää. 

Tarkoituksella. Luin varta vasten netistä kaiken, mitä löysin lupiineista ja makealupiinista, kun Juri selitti ja keksi, että laitamme sinulle kirjeen ja siinä mukana valmiit lentoliput. Piti etsiä oikeaa tietoa.”

Ymmärrän”, Jorge vastasi.

Hän oli lauhtunut ja tasaantunut pahimmasta harmista. Suoranainen ärtymys ja kiukku oli poissa. Tilalla oli jäljellä turtumus. Tai ei aivan niinkään, vaan hän tunsi, oudosti ja hämmästyttävästi, olevansa puolittain jopa innoissaan ja iloinen tästä yllättävästä sattumasta, jonka järjestämänä ja ansiosta hän oli nyt täällä Pariisissa ja mukana tässä luokkakokouksessa ja -tapaamisessa. Olkoon, ettei tämä ollut sattumaa. Hän päätti unohtaa ja ohittaa sen, olla välittämättä tosiasiasta, että häntä oli huijattu.

Jorge antoi katseensa kiertää pöydän ympärille kerääntyneiden vanhojen koulukavereiden kasvoilla ja huomasi, että osa heikäläisistä oli muuttunut paljon, osa oli likimain tuntemattomia näöltään, mutta valtaosassa hän erotti sentään yhä tuttuja piirteitä. Hän nyökkäili, kun katseet kohtasivat. Tämä oli tapaamisen idea, vanhojen muistojen verestäminen.

Esitelmästä ei tulisi mitään. Se muistui mieleen. Se oli jossain taustalla muistuttamassa itsestään, vaikka Jorge ajatteli, että kaikki siihen liittyvä piti unohtaa. Heti ja tykkänään. Hän ei ajattelisi sitä enää eikä mainitsisi asiaa. Hän tiesi ja ymmärsi, että tämä oli hinta, joka lankesi tästä partystä, osallistumismaksu näille kekkereille.

Hän päätti antautua ympäristön yhdenmukaistavan paineen edessä ja ottaa rennosti. Hän hyväksyisi tapahtuneen, tilanteen ja osoittaisi arvostustaan ja kunnioitustaan sille seikalle, että hänet oli nimenomaan haluttu ja haettu mukaan. Se oli tehty vaivaa nähden. Moni oli nähnyt vaivaa hänen takiaan.

Aivopesenkö parhaillaan itseäni? Jorge kysyi mielessään. Voihan tämän tulkita niinkin.

Lentoliput oli ovela veto”, hän kehui.

Eikö?” Juri innostui.

Ekaterina Jorgen toisella puolella ei innostunut. Hän pudisti päätään ja katsoi vakavana Jorgea: ”Ei puhuta siitä enää. Mulla on, anteeksi vain, yhä kelju olo.”

Auttaako, jos sanon, että olen antanut anteeksi?”

Ekaterina huokaisi: ”Toivon, että olet etkä vain sano niin?”

Kunniasanalla”, Jorge vakuutti. ”Kaikki on kunnossa. En ajattele pahalla.”

Kiitos.”

Onko hyvä?”

On, kaikki hyvin.”

Jorge käänsi katseensa Ekaterinasta takaisin pöytäseurueeseen. Heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä osallistujaa, yli kaksikymmentä. Kymmenkunta ihmistä oli kummallakin puolella pitkää pöytää. Hän huomioi uudestaan, että toiset näistä luokkakavereista olivat yhä suhteellisen samannäköisiä ja -ilmeisiä tyyppejä ja veijareita kuin he olivat olleet kouluaikoina, mutta toisia aika oli kohdellut ankarammin. Enemmistö oli miehiä, mutta joukossa istui myös kaksi naista Ekaterinan lisäksi. Olivatko nämä hänen luokkatovereitaan vai aveceja? Jorge ei tiennyt eikä kyennyt muistamaan, tunnistamaan henkilöitä eikä kehdannut kysyä. Hän oli unohtanut ja osin aivan tarkoituksella kaiken sen vanhan menneen.

Kouluajat. Se oli taaksejäänyttä, turhaa painolastia. Hän muisti yhä, millä mielellä ja asenteella oli kävellyt viimeisen kerran ulos koulun pariovista: Hän oli halunnut pyyhkiä tämän opinahjon muistonkin pois tajunnastaan. Hänelle ei jäänyt sinne mitään, mitä olisi kaivannut.

Siinä kohtaa ja hetkessä meni hänen elämässään selvä leikkaus tai railo. Oli olemassa aika ennen koulun päätöstä ja aika sen jälkeen.


Ensimmäinen tunti tätä tapaamista kului puheiden sinkoillessa ristiin pöydän yli. Tarina kiersi ja sukkuloi vapaamuotoisesti. Kuulumisia puolin ja toisin. Rentoa yhdessäoloa. Jorgea häiritsi kuitenkin, että asiakirjasalkku oli edelleen hänellä mukana matkassa. Se nojasi tyhjän panttina tuolin jalkaa vasten. Hän oli laskenut sen käsistään siihen eikä kukaan pöydässäolijoista ollut kiinnittänyt sen koommin eikä onneksi huomiota salkkuun, mutta silti Jorge tunsi piilottelevansa sitä. Salkku oli kuin jonkinlainen aikapommi, ei tosin vaarallisessa mielessä, mutta sikäli kelju ja ikävä, että siitä voi revetä harmillisimmillaan jonkinasteinen yleinen huvittuneisuuden puuska. Entä jos joku porukasta keksisi pyytää, että hän näyttäisi, mitä siellä on sisällä? Minkälaista aineistoa?

Tällaiset marginaaliset ongelmat ovat ratkaistavissa. Jorge keksi mielestään hyvän ja toimivan ratkaisun. Hän veisi salkun hotellin vastaanottoon säilytettäväksi. Se oli sille oikea paikka.

Jorge ja Juri Zanev istuivat vierekkäisillä tuoleilla, joten riitti, kun Jorge nojautui kesken kaiken lähemmäs illan isäntää ja mainitsi käyvänsä soittamassa. Hän ei aikonut paljastaa taka-ajatustaan, varsinaista juonta.

Mitä?” Juri kääntyi Jorgen puoleen. Hän jätti kesken viimeisen puheenvuoronsa.

Jurilla oli vireillä yhtä aikaa useita sananvaihtoja ympäri pöydän. Häneltä se luontui.

Käyn soittamassa”, Jorge toisti.

Mitä suotta. Älä ujostele. Voit soittaa tässä”, Juri esitti, mutta Jorge pudisti päätään: ”Te pidätte niin kovaa mekkalaa, ettei tässä kuule.”

Jorge nousi ja Ekaterina tarttui häntä käsivarresta: ”Mitä sä aiot?”

Tätä se olisi jatkossa, Jorge oivalsi. Hän harmistui. Hän ei pääsisi tästä ikeestä enää eroon. Hänet oli leimattu epäilyksenalaiseksi ja se leima oli pysyvä. Ekaterina ja hänen lisäkseen aika moni muu tässä juhlivassa porukassa epäili ja laski siihen, että Jorge vain esitti antaneensa anteeksi, mutta ei ollut oikeasti sanojensa takana. Porukka uskoi, että hän karkaisi tiehensä heti, kun saisi tilaisuuden. Vannominen ei auttanut eikä hyvinyt mitään, sillä väki uskoi ja kuunteli mieluummin omaa sisintään.

Soitan”, Jorge sanoi. Hän hymyili ja vastasi Ekaterinan huolestuneeseen katseeseen. ”Saat tulla valvomaan mukaan, jos haluat. Jos näet sen tarpeelliseksi?”

Kiitos”, Ekaterina kiitti.

Jorge ei olettanut sentään, että Ekaterina tekisi niin, mutta tämä nousi heti ylös tuoliltaan ja he lähtivät yhdessä pois juhlasalista.

Älkää vielä lähtekö”, joku hihkaisi perään. Jorge heilautti tyynnytellen kättään kaaressa: ”Tulemme takaisin.”

Hän kuuli lisää naurua ja puhetta. Väkisin tuli mieleen, että osa porukasta taisi ajatella ja kuvitella, että Ekaterinalla ja hänellä oli omia kahdenkeskisiä juttuja ja jotka eivät kestäneet eivätkä kaivanneet päivänvaloa.

Ekaterina aisti varmaan saman, sillä kun he olivat siirtyneet paljeoven toiselle puolelle ja sulkivat sen takanaan, hän sanoi, että nyt ne luulevat ties mitä. Samalla Ekaterina loi jälleen aran ja kysyvän silmäyksen Jorgeen.

Salkku”, Jorge sanoi selitykseksi. ”Soitto oli tekosyy. Mä haluan saada tämän salkun pois käsistä. Oletan, että sen voi viedä respaan?”

Se onnistui.

Jorge oli valmis palaamaan saman tien takaisin juhlijoiden joukkoon, mutta Ekaterina huolehti ja ehdotti, että hänen oli varmaan järkevää soittaa saman tien vaimolleen.

Mä unohdin taas hänen nimensä”, Ekaterina pahoitteli.

Marjo”, Jorge vastasi.

Hotellin aulassa oli muun sisustuksen ohella tavanomainen sohva- ja nojatuoliryhmä ja jossa kukaan ei istunut parhaillaan. Ekaterina meni edellä istumaan yhteen nojatuoliin ja Jorge valtasi sohvan siinä vieressä.

Vartija ja saatettava, hän hahmotti. Siltä vaikutti. Jorge tajusi, että jos vartijahenkilönä olisi ollut joku toinen kuin Ekaterina, tämä vahtiminen olisi voinut tuntua rasitteelta, harmittaa tai ainakin häiritä, mutta nyt sen otti ennemmin viattomana seuran- ja huolenpitona.

Jorge näpytti puhelun lähtemään ja alkoi tarkastella Ekaterinaa, hänen kasvojaan. Yhteyden muodostuminen otti oman aikansa. Ekaterina silmäili aulaa heidän ympärillään, vilkaisi Jorgea ja kun huomasi tämän katsovan päin, käänsi huomion toisaalle.

Syystä tai toisesta Marjo ei vastannut. Kännykkä hälytti jonkin aikaa ennen kuin robotti ilmoitti, että puhelu siirtyy vastaajaan. Jorge katkaisi.

Ei vastannut?” Ekaterina kysyi.

Ei.”

Yritätkö uudestaan?”

En. Voimme palata.”


>>>jatkuu>>> 


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Terveisiä Taavetista

11.7.2020  



Lauantaiaamu. Sataa. Parvekkeen lasit juovittuvat sadepisaroiden helminauhoista. 

Louis-Ferdinand Celinen kirja Niin kauas kuin yötä riittää oli 24:s lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen aiemmin arviolta kolmekymmentä vuotta sitten. Muistin kirjasta lähinnä, että pidin siitä ja se teki vaikutuksen.

Kirjoitin muutama päivä sitten, että Celinen Yö tuo alkupuolellaan mieleen Clauden Simonin, kun mies tarpoo ensimmäisessä maailmansodassa. Kun hän päätyy Afrikkaan, tuli mieleeni Graham Greene, mutta myös Joseph Conradin Pimeyden sydän ja Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.

Koen Celinen suorapuheisena pessimistinä, joka vihaa maailmaa ja ihmisiä. Hän antaa kuvan, ettei halua olla missään tekemisissä elämän kanssa. Osa on liioittelua ja ampuu yli ja menee groteskiksi huumoriksi.

Huomaan, että vain Ranskasta, sikäläisestä kirjallisuudesta löytyy näin äänekkäitä purnaajia, jotka lyttäävät perusteellisesti sodan ja kunniakäsitykset. Onko niin, että sikäläinen kulttuuri-ilmasto ja kustantajat sietävät tätä? Saksalaiset nurisevat varmaan myös, mutta peitellymmin. Suomalaiset purnaavat Tuntemattoman sotilaan sivuilla, mutta nämä ovat yksittäistapauksia, poikkeuksia, enemmän mausteita kerronnassa.

Niin kauas kuin yötä riittää juuttui jossain vaiheessa junnaamaan paikoilleen, mutta kirjailija taisi valmistella siinä finaalia ja hienoa lopetusta. Onnistui. Loppu toimi. Kirjasta tuli tarina.


12.7.2020

Poljin kilometrin päähän Tervalamminsuolle. Näin muutamia lakan lehtiä, mutta en marjoja. Keräsin kourallisen mustikoita. Kuikkapari ui lammella. Kun poljin takaisinpäin, näin kuutostien liittymässä korpin. Se nousi siivilleen nurmikolta ja lensi lähimmän männyn latvaan. Kuutostien eteläpuolelta avautuu upea näköala Haminaan vievää tielinjaa pitkin.

Luin Charles Baudelairen kirjan Pariisin ikävä. Kahdeskymmenesviides kirja tänä vuonna.  



Kirjalla on ikää melkein kaksisataa vuotta. Sen suomennos on kuusikymppinen. Kirjaston kirjassa oli ohjeet, miten kirjaston kirjoja kuuluu käsitellä. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun alussa kirjaston kirjoissa oli takaliepeessä liimattu lomake, johon merkittiin lainaajan numero. Myöhemmin tulivat taskut, joissa oli lipuke. Kirjasto muuttuu ja kehittyy.

Pariisin ikävä -proosarunokokoelmassa jäin kaipaamaan Pariisia. Runoilija kuvasi mieluummin pilviä, kun taas meikäläinen olisi toivonut enemmän ajankuvaa, kaupunkimaisemaa.


13.7.2020

Käsikirjoitukseni Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 290.

Luin eilen Kirjailijan työ -nimisen haastattelukirjan. Kirjan kannessa on ylinnä Kirjailijan työ, sen jälkeen alekkain viiden kuuluisan kirjailijan nimet – Saul Bellow, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak ja Kurt Vonnegut. Sitten on kansitaidetta, iso A ja omegan merkki ja alinna teksti Tammen joulutervehdys 1985.

Helena löysi tämän kirjan Sumasta Lappeenrannasta. Olen ensimmäinen, joka luin sen. Kirja oli painettu vanhaan malliin eli sivut joutui ratkomaan paperiveitsellä auki.

Olen lukenut viikon aikana monta kirjaa. Kirjailijan työ oli tänä vuonna järjestyksessä 26:s. Aloitin myös seuraavan, David Foster Wallacen teoksen Infinite Jest, mutta sitä tulen lukemaan muiden kirjojen rinnalla. Kirjoja voi lukea monia teoksia vuorotellen, sillä lailla yhtä aikaa, samaan tapaan kuin koulussa on tunti sitä ja toinen tätä. Takaisin koulun penkille.


14.7.2020

Lisää kirjasta Kirjailijan työ: Viisi kuuluisaa kirjailijaa, joista olen lukenut aiemmin kolmen teoksia. Kaksi odottaa yhä, odotti eiliseen asti. Lainasin kirjastosta Bellowin kirjan Herzog. Olen lukenut siitä seitsemänkymmentä sivua. Hyvää tekstiä. Ihailen sitä miten kirjailija kertoo, purkaa tarinaa eri ajoilta. Takautumia, jotka ovat kiinteästi mukana tässä hetkessä. Vaivatonta siirtymistä hetkestä toiseen. Lisäksi siinä ovat kirjeet, joita päähenkilö kirjoittaa. Kirjetekstit on painettu kursiivilla – mahdoton paikka, jos aikoo lukea tekstin ääneen jollekin. Siinä pitäisi olla kaksi eri lukijaa.

Herzog on samalla tavalla henkilöhahmo kuin vaikkapa Miss Marple Agatha Christiellä, Marlowe Chandlerilla, James Joycen Bloom, Doylen Sherlock Holmes. Tarkoitan, että Herzog-hahmo esiintyy mediassa, julkisuudessa kuin kyseessä olisi elävä, elänyt ihminen. Viimeksi törmäsin Herzogiin edesmenneen, suomalaisen kirjailijan ja lehtimiehen Harry Forsblomin kirjassa Lasitalo. Varasin sen kirjastosta. Haluan lukea sen heti Bellowin Herzogin jälkeen.






torstai 9. heinäkuuta 2020

Makeaa lupiinia(8)

>>>jatkuu>>>  



JORGE ei antanut daaminsa maksaa pizzoja, vaan käytti omaa luottokorttiaan ja kun maksu oli selvä, he palasivat ulos kadulle ja vain muutaman askeleen päässä oli ensimmäinen kultasepänliike. He menivät sisään. Ekaterina puhui ranskaa myyjättärelle tiskin takana ja tämä veti laatikosta esiin lasitiskille sekä kultaisen että hopeisen korvariipusparin. Niissä oli molemmissa tuttu Eiffel-torni pienenä riipuksena. 

Mitä sanot?” Ekaterina kysyi.

Jorge katsoi hintaa ja valitsi kultaiset.

Saako ne lahjapakettiin?” hän pyysi englanniksi ja Ekaterina käänsi ranskaksi.

Oui, bien syr”, myyjätär vastasi.

Viisikymmentä prosenttia hankittu”, Ekaterina virnisti. ”Tämä on hauskaa. Mä olen aina pitänyt ostosten teosta.”

Minä en, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut sitä ääneen.

Myyjä sai paketin valmiiksi ja Jorge pisti sen salkkuun.

Kadulla oli seuraavaksi edessä jokin pieni aukio, jolle oli kerääntynyt rihkamanmyyjiä. Jorge luuli ensin, että löytäisi huivin sieltä, mutta Ekaterina saattoi hänet päättäväisesti pois paikalta. Ekaterina otti oikein kädestä kiinni. Kuin ystävä. Kuin tuttu. Niin kuin rakastajattaren voisi kuvitella tekevän.

Jorge veti henkeä. Mitä pitäisi ajatella tästä? Kosketus ei tuntunut pahalta, ei ollenkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän ei olisi uskaltanut edes toivoa moista. Toki se olisi kelvannut silloinkin. Hän antoi entisen koulukaverinsa taluttaa itsensä estelemättä pois torimyyjien keskeltä.

Väärä paikka”, Ekaterina huomautti.

Selvä”, Jorge vastasi. ”Sinä ohjaat.”

Ekaterina naurahti. Hän ei irrottanut Jorgen kädestä, mutta vaihtoi otetta niin, että he muuttuivat pariskunnaksi, joka jatkoi kulkua rinnatusten käsikynkkää. Näin Pariisissa.

Lyhyen kävelymatkan jälkeen he tulivat pienehköön tavarataloon. Ekaterina kertoi, että hän asioi täällä, jos haluaa jonkin näyttävän puseron tai muun asusteen.

He löysivät hillityn vihreän huivin, jossa oli reunoissa kapealti sinistä ja punaista kirjontaa.

Miltä tämä näyttää?” Jorge kysyi henkilökohtaiselta makutuomariltaan. ”Kelpaako?”

Ekaterina halusi tietää ensin Marjon hiusten ja silmien värin? Jorge kertoi ja Ekaterina hyväksyi ostoksen. Myyjä teki lahjapaketin. Tämä ranskatar oli vaihteeksi vanhempaa sarjaa. Jorge arvioi, että hän oli joko yli seitsemänkymmentä tai ainakin lähellä sitä.

Merci”, Jorge kiitti, kun sai paketin käsiinsä.

Kaikki yhä mukana?” Ekaterina varmisti.

Kyllä.”

Jorge taputti salkkua.

Jos sopii, sukellamme seuraavaksi metroon?” Ekaterina ehdotti.

Käy.”


He poistuivat metrosta Gare du Nordilla.

Metroasema ei tehnyt Jorgeen erikoisempaa vaikutusta. Tungos oli merkittävin seikka, jonka hän huomioi. Yllättävää oli, että kun kun he pääsivät liukuportaat ylös ja takaisin ulkoilmaan, hänestä tuntui kuin olisi siirtynyt Pietariin.

Täällä on kuin Pietarissa”, hän sanoi oppaalleen.

Niinkö?”

Ekaterina oli käynyt Pietarissa, mutta hän ei tuntenut varsinaisesti kaupunkia.

Pietari on omansa”, Jorge myönsi. ”Siellä pitää asua, mieluummin useamman vuoden ajan, ennen kuin Pietari valloittaa ihmisen sielun.”

Kauniisti sanottu”, Ekaterina vastasi.

Hotelli Gare du Nord oli heidän edessään. Ekaterina pysähtyi kesken kävelyn ennen sisäänkäyntiä. Hän ehdotti voisivatko he kävellä vielä vähän matkaa, kiertää korttelin ympäri?

Onko pakko?” Jorge kysyi. ”Jännittääkö sua?”

Kyllä.”

Miksi ihmeessä?”

Ekaterina kohautti olkapäitään.

Jorge kysyi mielessään joutuiko Ekaterina esittelemään hänet kutsuvierasyleisölle?

Hän ei ehtinyt sanoa sitä ääneen, kun Ekaterina tarttui taas käsivarteen kiinni: ”Kuule, tämä on paha asia. Mä pelkään, että sä suutut mulle.”

Suutun?” Jorge kummastui.

Mitä ihmettä? hän ajatteli.

En suutu.”

Voit suuttua”, Ekaterina väitti.

Hän kertoi toimineensa välikätenä. Hänen tehtävänsä oli ollut houkutella Jorge Pariisiin.

Onnistuit”, Jorge vastasi.

Hän ei ollut huolestunut. Ei yhtään. Hän luotti Ekaterinaan. Tässä oli takana jokin viaton kuje. Viimehetken viivytys, jotta tunnelma nousisi korkeimpaan sfääriin.

Mä tiedän, että sä odotat malttamattomana, että pääsisit pitämään luennon lupiinien viljelystä?”

Ekaterina katsoi puhuessaan Jorgea silmiin ja Jorge vastasi katseeseen.

Kyllä. Toivoisin, että saisin pienen hetken aikaa valmistautua siihen.”

Jorge oli tottunut esiintymään, mutta siitä oli silti melkein kymmenen vuotta, kun hän oli luennoinut viimeksi. Hän koki tilanteen äkkiseltään outona, vaativana ja haastavana.

Mitä jos vastaanotto ei ole sitä mitä toivoisit?” Ekaterina kysyi.

Älä huoli. Kyllä mä kestän sen.”

Lupiinien puolestapuhuja sai varautua siihen, että kuulijoissa oli valtaosa niitä, jotka vastustivat kaikkia lupiinin viljelyyn liittyviä hankkeita. Suuri yleisö piti kasvia pelkästään haitallisena vieraslajina ja jonka leviäminen pitäisi estää ja tarvittaessa kieltää lain voimalla. Jorge ei olettanut saavansa välttämättä hyvää vastaanottoa eikä odottanut saavansa myötätuntoa tai vastakaikua omille esityksilleen. Hänellä oli taulukkonsa ja teoreettiset laskelmansa, mutta sellaiset tiedot ja symbolit ovat harvoin vaikuttavia.

Tiedemiehet joutuvat helposti siihen tilanteeseen, että heidän edustamaansa asiaa tai tutkimustuloksia vähätellään.”

Jorge katsoi Ekaterinaa. He katsoivat toisiaan ja Ekaterina nyökkäsi lopulta, mutta hän oli yhä mietteliäs ja totinen.

Selvä. Siinä tapauksessa”, Ekaterina päätti. ”Voimme varmaan yhtä hyvin mennä sisälle.”

Jorge odotti kohtaavansa ystävänsä Juri Zanevin heti hotellin aulassa, mutta ei sentään. Miestä ei näkynyt. Ekaterina puhui ranskaa henkilökunnalle. Heidät opastettiin eteenpäin respan ohi. Ruokasali, Jorge päätteli. Sali oli sillä hetkellä tyhjä asiakkaista. Pöydät oli katettu osittain. Salin toista sivustaa rajasi paljeoviseinä kuin jossain kotoisessa liikuntahallissa. He kävelivät sen viertä ja Jorge kuuli seinän läpi puheensorinan.

Simsalabim”, Ekaterina sanoi.

Hän veti paljeoven raolleen ja viittasi Jorgea astumaan sisään edellään.

Kiitos”, Jorge kiitti.

He olivat myöhässä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Mikä syy tässä oli takana? Mitä Ekaterina oli ajanut takaa? Oliko hän yrittänyt selittää tosissaan, että jokin on vinossa tai vialla, kun he seisoivat vielä ulkona hotellin edessä?

Pitkä pöytä keskellä huonetta. Se oli koottu todennäköisesti kahdesta tai kolmesta peräkkäin asetellusta, erillisestä pöydästä. Pöydän ympärillä istui hälisevä kutsuvierasjoukko. Venäläisiä, Jorge kuuli, vaikka seassa erottui myös englantilaisia sanoja.

Jorge seisahtui oviaukkoon. Pöydän viereltä nousi seisomaan tuttu hahmo, Juri Zanev. Hän ei ollut enää sama, hontelo poikanen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, sillä massaa oli kertynyt lisää arviolta kaksinkertainen määrä. Tuttu mies silti. He halasivat toisiaan. Juri rutisti Jorgen itseään vasten.

Todella, todella kiva nähdä sinua”, Juri hehkutti. ”Sinä et ole juuri muuttunut.”

Enkö?”

Et. Sä olet pitänyt itsesi kuosissa.”

Juri”, Jorge aloitti painokkaasti. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa ja vastata samalla mitalla, kertoa miten kohottavalta ja upealta hänestä tuntui juuri nyt, mutta sanoja ei tullut. Hän pystyi pudistamaan vain liikuttuneena päätään, kunnes kurkkua kuristava tunnekuohu meni ohi: ”Uskomatonta, että tapaamme näin. Olen ilahtuneempi tästä tapaamisesta kuin voit uskoa.”

En usko”, Juri Zanev kiisti: ”Et voi olla sen ilahtuneempi kuin minä olen.”

En sitten, myönnän, mutta Juri, eikö meillä ollut ihanaa aikaa silloin koulussa?”

Oli. En vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään.”

Sama täällä.”

Juri myhäili: ”Vanhat hyvät ajat palaavat mieleen.”

Niin tekevät.”

Juri viittasi kädellä takanaan olevaan muuhun kokousväkeen.

Keitä näet täällä? Onko joukossa tuttuja kasvoja? Kun ehdotin jokin aika sitten, että pitäisimme luokkakokouksen ja että Jorge on saatava ehdottomasti mukaan, porukka epäili, että sinua ei saada houkuteltua millään paikalle.”

Tämän alustuksen päätteeksi Juri käänsi kasvonsa takaisin Jorgen puoleen. Ilme oli varautunut ja pahoitteleva: ”Toistan luokkakokous, ei mikään lupiininkasvattajien tapaaminen. Pyydän anteeksi, jos olemme menetelleet väärin ja jos olen ja olemme käyttäneet luvattomia keinoja, mutta näin tapahtui, mutkan kautta.”

Hän nosti etusormen pystyyn: ”Lupiinit.”

Lupiinit”, Jorge toisti.

Hän ymmärsi. Hän oli tajunnut joltain osin heti, kun näki Juri Zanevin, tämän ilmeestä ja olemuksesta, että tämä tilaisuus ja juhlan aihe oli toinen ja aivan muu kuin hän oli odottanut ja luullut. Häntä oli petetty, mutta hän ei kehdannut suuttua, ei kehdannut kääntyä välittömästi ympäri ja marssia ulos tästä huoneesta ja pois tämän seurueen keskeltä. Sellainen käytös ei sopinut.

Lupiini. Jorge ymmärsi myös sen. Millään muulla keinolla häntä ei olisi kyetty houkuttelemaan paikalle. Se onnistui vain lupiinin varjolla.

Jorge, jos saat raivokohtauksen, suutut ja raivoat tämän huijauksen tähden, saat raivota minulle yksin. Ekaterina on täysin syytön. Hän lähti tähän minun pyynnöstäni.”

Sillä hetkellä Ekaterina tarttui Jorgea käsivarresta, tarttui tiukasti molemmin käsin ja painoi kättä rintaansa vasten kuin kalleinta aarrettaan. Rintojaan vasten, Jorge tunsi.

Anteeksi”, Ekaterina pyysi hartaasti ja pahoitellen. Hänen ilmeensä oli surkea. ”Mua hävettää ihan hirveästi.”

Kerran sinuakin”, Juri nauroi.

Ei se mitään”, Jorge vähätteli.

Hän oli täällä. Se oli fakta, jolle ei mahtanut enää mitään.

Hän antoi mielessään jopa pienen tunnustuksen näille entisille luokkatovereilleen, heidän oveluudelleen ja sinnikkyydelleen. Häntä ei olisi saatu houkuteltua paikalle millään ilveellä, jos hän olisi tiennyt, että kyse oli luokkakokouksesta, vanhojen koulutoverien tapaamisesta. Vai olisiko hän suostunut vastaanottamaan kutsun ja osallistumaan, jos kutsun lähettäjänä ja allekirjoittajana olisi ollut reilusti ja rehellisesti Juri Zanev omalla nimellään? Nyt sitä ei voinut tietää enää.

Ekaterina ei kyennyt hillitsemään itseään. Hän syleili Jorgea ja painoi kyynelehtivät kasvonsa vasten tämän rintaa. Jorge huomasi taputtavansa tyynnyttelevästi naisen selkää.

Sä teit valloituksen”, Juri kehaisi naama naurussa.

Hän poimi pöydältä käsiinsä kaksi viinilasia ja tarjosi toisen Jorgelle.

Malja meidän luokalle”, Juri esitti. ”Paras luokka kaikista.”

Ekaterina irrotti otteensa. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja he kohottivat koko porukka maljan heidän oman luokkansa kunniaksi.

Jorge maistoi lasistaan. Shamppanjaa.

Hän ajatteli Marjoa. Mitä tämä sanoisi? Mitä hän sanoisi ja kertoisi tälle, kun palaisi kotiin? Mitä sanoisi töissä?

Totuuden.

>>>jatkuu>>>