JORGE ei ajatellut mitä teki. Hänellä ei ollut suunnitelmaa. Hän otti muutaman pitkän askeleen ja alkoi juosta sen jälkeen kohti ulko-ovia. Hän väisti ulkomaalaisen näköistä pariskuntaa, joka tuli sisään samalla ovenavauksella omine laukkuineen ja kantamuksineen.
”Jorginho!” kuului takaa Juri Zanevin harmistunut ääni. Tietenkin se oli Juri ja tietenkin tämä oli harmissaan. Se ei saanut Jorgea hidastamaan eikä tulemaan järkiinsä. Hän juoksi tai koikkelehti tottumattoman ihmisen kömpelöön tapaan jalkakäytävää pitkin.
”Jorginho!” kuului toisen kerran. Äänestä Jorge käsitti, että Juri oli hänen tavoin ulkona kadulla. Takaa-ajo oli käynnissä. Hän oli takaa-ajettu.
Jorge paransi vauhtia. Hän kääntyi rakennuksen kulmasta, päätyi minne päätyi, törmäili vastaantulijoihin, väisteli näitä, pujotteli ihmisten välistä, tuli liukuportaille ja harppoi ne ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Se ei ollut hieno eikä akrobaattinen suoritus, mutta hän selviytyi raput seuraavalle tasanteelle.
Juoksupyrähdys oli saanut hänet hengästymään, mutta hän ei pysähtynyt.
Takaa alhaalta kuului kolmannen kerran, vielä edellisiä kiukkuisemmin: ”Jorginho! Helvetti sun kanssa.”
Jorgella ei ollut mitään todellista eikä järjellistä syytä paeta, mutta hän pakeni silti. Hän ei halunnut tulla raahatuksi takaisin hotellille. Se olisi ollut liian noloa. Hän ei aikonut palata vapaaehtoisesti siellä odottavan, virnuilevan porukan eteen.
Jorge pelkäsi kuitenkin, että edessä odotti umpikuja. Hän kuvitteli seinän nousevan pystyyn ja ristikoiden putoavan eteen ja että se tapahtuisi heti seuraavassa hetkessä.
”Olet kiikissä. Antaudu.”
Tämä on Gare du Nord, metroasema, Jorge järkeili. Hän pystyi käsittämään sen juostessaankin. Toiseksi hän oivalsi olevansa parhaillaan metroaseman yläpuolella olevissa maanpäällisissä kerroksissa. Urbaani kauppakeskus, joka toi mieleen kertavilkaisulla kotoisemmat Helsingin Itäkeskuksen tai Malmin aseman. Ei sen erikoisempi tai erilaisempi rakennelma. Samanlainen lasiseinäinen jalankulkutuubi erkani hänestä vasempaan, vaikka täällä se ei vienyt minkään kadun yli. Se liitti ilmeisesti jalankulkuväylän tai sisäpihan erottamat tasanteet toisiinsa. Osa tasanteesta oli ulko- ja osa sisätilaa. Basaarimaisia pikkuputiikkeja, joiden kyljistä nousivat kapeat portaikot ylemmille tasanteille ja joiden taakse piiloutui käytäviä ja ovia, huoltotilaa. Eksyttäviä reittejä eri suuntiin.
Väkeä oli liikkellä saman verran kuin Helsingin rautatieasemalla on vilkkaimpaan töistäpaluuaikaan, jolloin monilta eri raiteilta yhtä aikaa purkautuvat lähijunien matkustajat puskeutuvat kilpaa sisään aseman ovista ja hajaantuvat hallin läpi.
Jorge tuli hissirivistön eteen. Sekin kuului asiaan. Yksi hisseistä odotti kutsuvasti ovi puoliavoinna. Tarkemmin katsoen kaksoisovet olivat lipumassa kiinni. Jorge näki ovenraosta kaksi tai kolme ilmeetöntä naamaa, ihmisiä, jotka katsoivat suoraan eteensä, ei mihinkään. Viime hetkellä Jorge työnsi jalkaterän ovenpuoliskojen väliin. Ovet nytkähtivät uudestaan auki. Hän kiersi hississä ennestään olevien taakse näkösuojaan. Normaalina turvatoimintona hissin ovet aukesivat kokonaan ja pysyivät hermostuttavan kauan siinä ääriasennossa ennen kuin alkoivat lipua jälleen äänettömästi takaisin yhteen. Jorge näki edessään seisovan naisen ohi Juri Zanevin takaraivon tai samanlaisen miehen pään ja hiukset, mutta onneksi ei kasvokkain. He olivat vain parin metrin päässä toisistaan. Jorge yritti painautua vielä matalammaksi. Ovenpuoliskot olivat viimein yhdessä ja hissikori liikkui. Sen suunta oli ylöspäin.
”Huh”, häneltä pääsi.
Kukaan hississä ei reagoinut. Ei tietenkään, mutta kuulivat kyllä.
”Ei mitään”, Jorge sanoi selitykseksi tai mitä sillä tavoittelikaan? Ehkä tiedottaa, ettei hänestä ollut vaaraa, ettei ollut täysin hullu.
Hän älysi puhuneensa suomea ja vaihtoi englantiin: ”From Finnland, you know.”
Se selitti loput. Kanssamatkustajat vaikenivat kuitenkin edelleen. Metropoli-ihmisiä. Oma rotunsa. Enää ei kuulunut muuta ääntä kuin nousevan hissin olematon humina.
Toisaalta Jorgen oli helppo samaistua näihin ihmisiin. Kukaan ei toivonut eikä toivoisi päätyvänsä suljettuun hissiin yhdessä sekopään kanssa. Se ei kuulunut näiden kanssamatkustajien toivelistan kärkipäähän eikä suosikkeihin.
Jorge vaikeni muiden lailla. Hän seisoi puhumatta ja liikkumatta ja keskittyi tasaamaan hengitystään. Hän eli siinä toivossa ja uskossa, että oli karistanut onnistuneesti Juri Zanevin kannoiltaan. Hän oletti, että hänen vanha ystävänsä luovuttaisi ja heittäisi viimein takaa-ajon sikseen. Juri ymmärsi taatusti, että kaikki lisävaivannäkö oli turhaa ja typerää. Ainoa järkiteko häneltä oli ja olisi palata suoraan takaisin hotellille. Olihan illan isäntä vastuussa myös muista kutsuvieraista.
Hissi pysähtyi. Jorge jännittyi. Hissikori tyhjeni porukasta, kerrasta, mutta tilalle tuli saman verran muita. Jorge huojentui, kun suunta oli sen jälkeen jälleen ylöspäin. Hän päätti jäädä seuraavalla pysähdyksellä pois.
Heitä astui seuraavalle, ylemmälle kerrostasanteelle kaksi henkeä. Jorge ei kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että suoraan käytävän yli näkyi pienemmän hissin ovi. Ovessa oli tavallinen vetokahva. Henkilökunnan hissi, Jorge päätteli. Se näytti siltä, ettei sitä ollut tarkoitettu yleiseen käyttöön.
Jorge meni ja kokeili avautuisiko hissin ovi? Se aukesi. Sisältä hissi oli samanlainen kuin monissa vanhoissa, helsinkiläisissä kerrostaloissa. Jorge painoi vihreää ulosmenopainiketta. Hän yllättyi myönteisesti, kun hissikori lähti liikkeelle. Se liukui pysähtymättä reitin alas asti, jarrutti pohjakerrokseen tullessa kaksivaiheisesti ja pysähtyi. Jorge työnsi oven auki. Hän ei tiennyt, mitä löytäisi sen takaa? Parkkihalli. Tarkemmin katsoen ajoramppi. Jorge jätti hissin ja alkoi nousta rampin laitaa ylös. Se toi hänet kadulle, jossa oli toispuoleisen jalkakäytävän vieressä kapea ja ahdas ajorata, ahdas siksi, että sen varteen oli parkkeerattu perä perään kiinni ajoneuvoja. Pysäköidyt autot ja muut huoltoajoneuvot, mopot ja paketinkuljetuspyörät tukkivat jalkakäytävän puoliksi ja samoin ajoradan. Muutamia tuntemattomia ihmisiä oli liikkeellä. Jorge ajatteli, että he katsoivat häntä, mutta siitä ei voinut olla varma. Paikallisia pariisilaisia. Niin sen täytyi olla. Hän oli tullut heidän valtakuntaansa. Hän oli päässyt esiripun taakse.
Hänen tästä karkumatkastaan, päähänpistostaan oli ollut tällainen laskematon seuraus. Se tuntui hyvältä. Tuntui, että näin piti käydä. Mitä hän oli ajatellut muutama tunti sitten lentokoneessa: Tämä on seikkailu. Seikkailu on alkanut. Se jatkui.
Jorge kulki katua pitkin. Hän oli nyt yksi muiden joukossa. Hän yritti tehdä sellaisen vaikutelman kuin tietäisi hyvin minne oli menossa.
Ajatus luisti hieman selväjärkisemmin kuin aiemmin. Hän oli varma, että jos Juri Zanev olisi saanut hänet kiinni, tämä olisi raahannut hänet tarvittaessa väkipakolla mukanaan takaisin illanviettoon. Leijonien eteen.
Tai ehkä ei sentään. Houkutti ajatella, että Juri olisi voinut ehdottaa jotain sivistyneempää ja älykkäämpää ratkaisua. Yksi sellainen oli Jorgen omassa mielessä. Valmis idea, jota he kaksi olisivat voineet käyttää: He olisivat voineet tehdä kaupat ja sopia keskenään, että valehtelisivat muulle luokkakokousväelle. He olisivat voineet selittää, että Jorge oli pistäytynyt vain viattomasti vessassa. Sitä ja sen paikkansapitävyyttä kukaan ei olisi lähtenyt tarkistamaan. Näin helpolla he olisivat häivyttäneet kaikki epäluulot muka mielikuvituksellisesta karkumatkasta.
Jorge olisi säilyttänyt kasvonsa. Hän ymmärsi, että sama etu olisi tullut myös Jurin osaksi
Niin heidän olisi pitänyt tehdä. Niin olisi pitänyt toimia.
Äkillinen vainoharhaisuuden puuska pani Jorgen pyörähtämään ympäri ja katsomaan taakseen. Kadulla ei näkynyt mitään hälyttävää. Nyt hän uskoi viimein eksyttäneensä lopullisesti takaa-ajajansa.
>>>jatkuu>>>
