Lauantaiaamu. Sataa. Parvekkeen lasit juovittuvat sadepisaroiden helminauhoista.
Louis-Ferdinand Celinen kirja Niin kauas kuin yötä riittää oli 24:s lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen aiemmin arviolta kolmekymmentä vuotta sitten. Muistin kirjasta lähinnä, että pidin siitä ja se teki vaikutuksen.
Kirjoitin muutama päivä sitten, että Celinen Yö tuo alkupuolellaan mieleen Clauden Simonin, kun mies tarpoo ensimmäisessä maailmansodassa. Kun hän päätyy Afrikkaan, tuli mieleeni Graham Greene, mutta myös Joseph Conradin Pimeyden sydän ja Ernest Hemingwayn Afrikan vihreät kunnaat.
Koen Celinen suorapuheisena pessimistinä, joka vihaa maailmaa ja ihmisiä. Hän antaa kuvan, ettei halua olla missään tekemisissä elämän kanssa. Osa on liioittelua ja ampuu yli ja menee groteskiksi huumoriksi.
Huomaan, että vain Ranskasta, sikäläisestä kirjallisuudesta löytyy näin äänekkäitä purnaajia, jotka lyttäävät perusteellisesti sodan ja kunniakäsitykset. Onko niin, että sikäläinen kulttuuri-ilmasto ja kustantajat sietävät tätä? Saksalaiset nurisevat varmaan myös, mutta peitellymmin. Suomalaiset purnaavat Tuntemattoman sotilaan sivuilla, mutta nämä ovat yksittäistapauksia, poikkeuksia, enemmän mausteita kerronnassa.
Niin kauas kuin yötä riittää juuttui jossain vaiheessa junnaamaan paikoilleen, mutta kirjailija taisi valmistella siinä finaalia ja hienoa lopetusta. Onnistui. Loppu toimi. Kirjasta tuli tarina.
12.7.2020
Poljin kilometrin päähän Tervalamminsuolle. Näin muutamia lakan lehtiä, mutta en marjoja. Keräsin kourallisen mustikoita. Kuikkapari ui lammella. Kun poljin takaisinpäin, näin kuutostien liittymässä korpin. Se nousi siivilleen nurmikolta ja lensi lähimmän männyn latvaan. Kuutostien eteläpuolelta avautuu upea näköala Haminaan vievää tielinjaa pitkin.
Luin Charles Baudelairen kirjan Pariisin ikävä. Kahdeskymmenesviides kirja tänä vuonna.
Kirjalla on ikää melkein kaksisataa vuotta. Sen suomennos on kuusikymppinen. Kirjaston kirjassa oli ohjeet, miten kirjaston kirjoja kuuluu käsitellä. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun alussa kirjaston kirjoissa oli takaliepeessä liimattu lomake, johon merkittiin lainaajan numero. Myöhemmin tulivat taskut, joissa oli lipuke. Kirjasto muuttuu ja kehittyy.
Pariisin ikävä -proosarunokokoelmassa jäin kaipaamaan Pariisia. Runoilija kuvasi mieluummin pilviä, kun taas meikäläinen olisi toivonut enemmän ajankuvaa, kaupunkimaisemaa.
13.7.2020
Käsikirjoitukseni Kaksi tiikerintaljaa on sivulla 290.
Luin eilen Kirjailijan työ -nimisen haastattelukirjan. Kirjan kannessa on ylinnä Kirjailijan työ, sen jälkeen alekkain viiden kuuluisan kirjailijan nimet – Saul Bellow, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak ja Kurt Vonnegut. Sitten on kansitaidetta, iso A ja omegan merkki ja alinna teksti Tammen joulutervehdys 1985.
Helena löysi tämän kirjan Sumasta Lappeenrannasta. Olen ensimmäinen, joka luin sen. Kirja oli painettu vanhaan malliin eli sivut joutui ratkomaan paperiveitsellä auki.
Olen lukenut viikon aikana monta kirjaa. Kirjailijan työ oli tänä vuonna järjestyksessä 26:s. Aloitin myös seuraavan, David Foster Wallacen teoksen Infinite Jest, mutta sitä tulen lukemaan muiden kirjojen rinnalla. Kirjoja voi lukea monia teoksia vuorotellen, sillä lailla yhtä aikaa, samaan tapaan kuin koulussa on tunti sitä ja toinen tätä. Takaisin koulun penkille.
14.7.2020
Lisää kirjasta Kirjailijan työ: Viisi kuuluisaa kirjailijaa, joista olen lukenut aiemmin kolmen teoksia. Kaksi odottaa yhä, odotti eiliseen asti. Lainasin kirjastosta Bellowin kirjan Herzog. Olen lukenut siitä seitsemänkymmentä sivua. Hyvää tekstiä. Ihailen sitä miten kirjailija kertoo, purkaa tarinaa eri ajoilta. Takautumia, jotka ovat kiinteästi mukana tässä hetkessä. Vaivatonta siirtymistä hetkestä toiseen. Lisäksi siinä ovat kirjeet, joita päähenkilö kirjoittaa. Kirjetekstit on painettu kursiivilla – mahdoton paikka, jos aikoo lukea tekstin ääneen jollekin. Siinä pitäisi olla kaksi eri lukijaa.
Herzog on samalla tavalla henkilöhahmo kuin vaikkapa Miss Marple Agatha Christiellä, Marlowe Chandlerilla, James Joycen Bloom, Doylen Sherlock Holmes. Tarkoitan, että Herzog-hahmo esiintyy mediassa, julkisuudessa kuin kyseessä olisi elävä, elänyt ihminen. Viimeksi törmäsin Herzogiin edesmenneen, suomalaisen kirjailijan ja lehtimiehen Harry Forsblomin kirjassa Lasitalo. Varasin sen kirjastosta. Haluan lukea sen heti Bellowin Herzogin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti