JORGE ei antanut daaminsa maksaa pizzoja, vaan käytti omaa luottokorttiaan ja kun maksu oli selvä, he palasivat ulos kadulle ja vain muutaman askeleen päässä oli ensimmäinen kultasepänliike. He menivät sisään. Ekaterina puhui ranskaa myyjättärelle tiskin takana ja tämä veti laatikosta esiin lasitiskille sekä kultaisen että hopeisen korvariipusparin. Niissä oli molemmissa tuttu Eiffel-torni pienenä riipuksena.
”Mitä sanot?” Ekaterina kysyi.
Jorge katsoi hintaa ja valitsi kultaiset.
”Saako ne lahjapakettiin?” hän pyysi englanniksi ja Ekaterina käänsi ranskaksi.
”Oui, bien syr”, myyjätär vastasi.
”Viisikymmentä prosenttia hankittu”, Ekaterina virnisti. ”Tämä on hauskaa. Mä olen aina pitänyt ostosten teosta.”
Minä en, Jorge ajatteli. Hän ei sanonut sitä ääneen.
Myyjä sai paketin valmiiksi ja Jorge pisti sen salkkuun.
Kadulla oli seuraavaksi edessä jokin pieni aukio, jolle oli kerääntynyt rihkamanmyyjiä. Jorge luuli ensin, että löytäisi huivin sieltä, mutta Ekaterina saattoi hänet päättäväisesti pois paikalta. Ekaterina otti oikein kädestä kiinni. Kuin ystävä. Kuin tuttu. Niin kuin rakastajattaren voisi kuvitella tekevän.
Jorge veti henkeä. Mitä pitäisi ajatella tästä? Kosketus ei tuntunut pahalta, ei ollenkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän ei olisi uskaltanut edes toivoa moista. Toki se olisi kelvannut silloinkin. Hän antoi entisen koulukaverinsa taluttaa itsensä estelemättä pois torimyyjien keskeltä.
”Väärä paikka”, Ekaterina huomautti.
”Selvä”, Jorge vastasi. ”Sinä ohjaat.”
Ekaterina naurahti. Hän ei irrottanut Jorgen kädestä, mutta vaihtoi otetta niin, että he muuttuivat pariskunnaksi, joka jatkoi kulkua rinnatusten käsikynkkää. Näin Pariisissa.
Lyhyen kävelymatkan jälkeen he tulivat pienehköön tavarataloon. Ekaterina kertoi, että hän asioi täällä, jos haluaa jonkin näyttävän puseron tai muun asusteen.
He löysivät hillityn vihreän huivin, jossa oli reunoissa kapealti sinistä ja punaista kirjontaa.
”Miltä tämä näyttää?” Jorge kysyi henkilökohtaiselta makutuomariltaan. ”Kelpaako?”
Ekaterina halusi tietää ensin Marjon hiusten ja silmien värin? Jorge kertoi ja Ekaterina hyväksyi ostoksen. Myyjä teki lahjapaketin. Tämä ranskatar oli vaihteeksi vanhempaa sarjaa. Jorge arvioi, että hän oli joko yli seitsemänkymmentä tai ainakin lähellä sitä.
”Merci”, Jorge kiitti, kun sai paketin käsiinsä.
”Kaikki yhä mukana?” Ekaterina varmisti.
”Kyllä.”
Jorge taputti salkkua.
”Jos sopii, sukellamme seuraavaksi metroon?” Ekaterina ehdotti.
”Käy.”
He poistuivat metrosta Gare du Nordilla.
Metroasema ei tehnyt Jorgeen erikoisempaa vaikutusta. Tungos oli merkittävin seikka, jonka hän huomioi. Yllättävää oli, että kun kun he pääsivät liukuportaat ylös ja takaisin ulkoilmaan, hänestä tuntui kuin olisi siirtynyt Pietariin.
”Täällä on kuin Pietarissa”, hän sanoi oppaalleen.
”Niinkö?”
Ekaterina oli käynyt Pietarissa, mutta hän ei tuntenut varsinaisesti kaupunkia.
”Pietari on omansa”, Jorge myönsi. ”Siellä pitää asua, mieluummin useamman vuoden ajan, ennen kuin Pietari valloittaa ihmisen sielun.”
”Kauniisti sanottu”, Ekaterina vastasi.
Hotelli Gare du Nord oli heidän edessään. Ekaterina pysähtyi kesken kävelyn ennen sisäänkäyntiä. Hän ehdotti voisivatko he kävellä vielä vähän matkaa, kiertää korttelin ympäri?
”Onko pakko?” Jorge kysyi. ”Jännittääkö sua?”
”Kyllä.”
”Miksi ihmeessä?”
Ekaterina kohautti olkapäitään.
Jorge kysyi mielessään joutuiko Ekaterina esittelemään hänet kutsuvierasyleisölle?
Hän ei ehtinyt sanoa sitä ääneen, kun Ekaterina tarttui taas käsivarteen kiinni: ”Kuule, tämä on paha asia. Mä pelkään, että sä suutut mulle.”
”Suutun?” Jorge kummastui.
Mitä ihmettä? hän ajatteli.
”En suutu.”
”Voit suuttua”, Ekaterina väitti.
Hän kertoi toimineensa välikätenä. Hänen tehtävänsä oli ollut houkutella Jorge Pariisiin.
”Onnistuit”, Jorge vastasi.
Hän ei ollut huolestunut. Ei yhtään. Hän luotti Ekaterinaan. Tässä oli takana jokin viaton kuje. Viimehetken viivytys, jotta tunnelma nousisi korkeimpaan sfääriin.
”Mä tiedän, että sä odotat malttamattomana, että pääsisit pitämään luennon lupiinien viljelystä?”
Ekaterina katsoi puhuessaan Jorgea silmiin ja Jorge vastasi katseeseen.
”Kyllä. Toivoisin, että saisin pienen hetken aikaa valmistautua siihen.”
Jorge oli tottunut esiintymään, mutta siitä oli silti melkein kymmenen vuotta, kun hän oli luennoinut viimeksi. Hän koki tilanteen äkkiseltään outona, vaativana ja haastavana.
”Mitä jos vastaanotto ei ole sitä mitä toivoisit?” Ekaterina kysyi.
”Älä huoli. Kyllä mä kestän sen.”
Lupiinien puolestapuhuja sai varautua siihen, että kuulijoissa oli valtaosa niitä, jotka vastustivat kaikkia lupiinin viljelyyn liittyviä hankkeita. Suuri yleisö piti kasvia pelkästään haitallisena vieraslajina ja jonka leviäminen pitäisi estää ja tarvittaessa kieltää lain voimalla. Jorge ei olettanut saavansa välttämättä hyvää vastaanottoa eikä odottanut saavansa myötätuntoa tai vastakaikua omille esityksilleen. Hänellä oli taulukkonsa ja teoreettiset laskelmansa, mutta sellaiset tiedot ja symbolit ovat harvoin vaikuttavia.
”Tiedemiehet joutuvat helposti siihen tilanteeseen, että heidän edustamaansa asiaa tai tutkimustuloksia vähätellään.”
Jorge katsoi Ekaterinaa. He katsoivat toisiaan ja Ekaterina nyökkäsi lopulta, mutta hän oli yhä mietteliäs ja totinen.
”Selvä. Siinä tapauksessa”, Ekaterina päätti. ”Voimme varmaan yhtä hyvin mennä sisälle.”
Jorge odotti kohtaavansa ystävänsä Juri Zanevin heti hotellin aulassa, mutta ei sentään. Miestä ei näkynyt. Ekaterina puhui ranskaa henkilökunnalle. Heidät opastettiin eteenpäin respan ohi. Ruokasali, Jorge päätteli. Sali oli sillä hetkellä tyhjä asiakkaista. Pöydät oli katettu osittain. Salin toista sivustaa rajasi paljeoviseinä kuin jossain kotoisessa liikuntahallissa. He kävelivät sen viertä ja Jorge kuuli seinän läpi puheensorinan.
”Simsalabim”, Ekaterina sanoi.
Hän veti paljeoven raolleen ja viittasi Jorgea astumaan sisään edellään.
”Kiitos”, Jorge kiitti.
He olivat myöhässä. Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Mikä syy tässä oli takana? Mitä Ekaterina oli ajanut takaa? Oliko hän yrittänyt selittää tosissaan, että jokin on vinossa tai vialla, kun he seisoivat vielä ulkona hotellin edessä?
Pitkä pöytä keskellä huonetta. Se oli koottu todennäköisesti kahdesta tai kolmesta peräkkäin asetellusta, erillisestä pöydästä. Pöydän ympärillä istui hälisevä kutsuvierasjoukko. Venäläisiä, Jorge kuuli, vaikka seassa erottui myös englantilaisia sanoja.
Jorge seisahtui oviaukkoon. Pöydän viereltä nousi seisomaan tuttu hahmo, Juri Zanev. Hän ei ollut enää sama, hontelo poikanen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, sillä massaa oli kertynyt lisää arviolta kaksinkertainen määrä. Tuttu mies silti. He halasivat toisiaan. Juri rutisti Jorgen itseään vasten.
”Todella, todella kiva nähdä sinua”, Juri hehkutti. ”Sinä et ole juuri muuttunut.”
”Enkö?”
”Et. Sä olet pitänyt itsesi kuosissa.”
”Juri”, Jorge aloitti painokkaasti. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa ja vastata samalla mitalla, kertoa miten kohottavalta ja upealta hänestä tuntui juuri nyt, mutta sanoja ei tullut. Hän pystyi pudistamaan vain liikuttuneena päätään, kunnes kurkkua kuristava tunnekuohu meni ohi: ”Uskomatonta, että tapaamme näin. Olen ilahtuneempi tästä tapaamisesta kuin voit uskoa.”
”En usko”, Juri Zanev kiisti: ”Et voi olla sen ilahtuneempi kuin minä olen.”
”En sitten, myönnän, mutta Juri, eikö meillä ollut ihanaa aikaa silloin koulussa?”
”Oli. En vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään.”
”Sama täällä.”
Juri myhäili: ”Vanhat hyvät ajat palaavat mieleen.”
”Niin tekevät.”
Juri viittasi kädellä takanaan olevaan muuhun kokousväkeen.
”Keitä näet täällä? Onko joukossa tuttuja kasvoja? Kun ehdotin jokin aika sitten, että pitäisimme luokkakokouksen ja että Jorge on saatava ehdottomasti mukaan, porukka epäili, että sinua ei saada houkuteltua millään paikalle.”
Tämän alustuksen päätteeksi Juri käänsi kasvonsa takaisin Jorgen puoleen. Ilme oli varautunut ja pahoitteleva: ”Toistan luokkakokous, ei mikään lupiininkasvattajien tapaaminen. Pyydän anteeksi, jos olemme menetelleet väärin ja jos olen ja olemme käyttäneet luvattomia keinoja, mutta näin tapahtui, mutkan kautta.”
Hän nosti etusormen pystyyn: ”Lupiinit.”
”Lupiinit”, Jorge toisti.
Hän ymmärsi. Hän oli tajunnut joltain osin heti, kun näki Juri Zanevin, tämän ilmeestä ja olemuksesta, että tämä tilaisuus ja juhlan aihe oli toinen ja aivan muu kuin hän oli odottanut ja luullut. Häntä oli petetty, mutta hän ei kehdannut suuttua, ei kehdannut kääntyä välittömästi ympäri ja marssia ulos tästä huoneesta ja pois tämän seurueen keskeltä. Sellainen käytös ei sopinut.
Lupiini. Jorge ymmärsi myös sen. Millään muulla keinolla häntä ei olisi kyetty houkuttelemaan paikalle. Se onnistui vain lupiinin varjolla.
”Jorge, jos saat raivokohtauksen, suutut ja raivoat tämän huijauksen tähden, saat raivota minulle yksin. Ekaterina on täysin syytön. Hän lähti tähän minun pyynnöstäni.”
Sillä hetkellä Ekaterina tarttui Jorgea käsivarresta, tarttui tiukasti molemmin käsin ja painoi kättä rintaansa vasten kuin kalleinta aarrettaan. Rintojaan vasten, Jorge tunsi.
”Anteeksi”, Ekaterina pyysi hartaasti ja pahoitellen. Hänen ilmeensä oli surkea. ”Mua hävettää ihan hirveästi.”
”Kerran sinuakin”, Juri nauroi.
”Ei se mitään”, Jorge vähätteli.
Hän oli täällä. Se oli fakta, jolle ei mahtanut enää mitään.
Hän antoi mielessään jopa pienen tunnustuksen näille entisille luokkatovereilleen, heidän oveluudelleen ja sinnikkyydelleen. Häntä ei olisi saatu houkuteltua paikalle millään ilveellä, jos hän olisi tiennyt, että kyse oli luokkakokouksesta, vanhojen koulutoverien tapaamisesta. Vai olisiko hän suostunut vastaanottamaan kutsun ja osallistumaan, jos kutsun lähettäjänä ja allekirjoittajana olisi ollut reilusti ja rehellisesti Juri Zanev omalla nimellään? Nyt sitä ei voinut tietää enää.
Ekaterina ei kyennyt hillitsemään itseään. Hän syleili Jorgea ja painoi kyynelehtivät kasvonsa vasten tämän rintaa. Jorge huomasi taputtavansa tyynnyttelevästi naisen selkää.
”Sä teit valloituksen”, Juri kehaisi naama naurussa.
Hän poimi pöydältä käsiinsä kaksi viinilasia ja tarjosi toisen Jorgelle.
”Malja meidän luokalle”, Juri esitti. ”Paras luokka kaikista.”
Ekaterina irrotti otteensa. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja he kohottivat koko porukka maljan heidän oman luokkansa kunniaksi.
Jorge maistoi lasistaan. Shamppanjaa.
Hän ajatteli Marjoa. Mitä tämä sanoisi? Mitä hän sanoisi ja kertoisi tälle, kun palaisi kotiin? Mitä sanoisi töissä?
Totuuden.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti