OSOITTAAKSEEN, että oli antanut aidosti anteeksi Ekaterinalle, Jorge ojensi käsivartensa daamilleen ja he lähtivät käsikynkkää takaisin.
Porukka ei huomannut tai ei noteerannut heidän paluutaan. Jorge veti kohteliaana miehenä ensin tuolin esiin pöydän alta Ekaterinalle ja istui vasta sen jälkeen itse omalle paikalleen siihen viereen. Hänellä oli kunniapaikka siinä Ekaterinan ja Juri Zanevin, puheenjohtajan ja tilaisuuden sihteerin välissä. Jorge ajatteli, että hänen kuuluisi tuntea olonsa otetuksi siitäkin.
”Päätit tulla takaisin”, Juri naurahti leikillään. Jorge ymmärsi sen kevennykseksi.
Juri jatkoi puhetta. Hän nojasi olkavarren kiinni Jorgeen ja esitti kuiskaavansa, vaikka ei madaltanut ääntään: ”Huomasit, kettu, että Ekaterina on vielä valloittavampi ilmestys kuin silloin koulussa.”
Ekaterina sanoi siihen heti jonkin oman, ehkä eriävän kommentin, joka meni kuitenkin Jorgen korvien ohi.
”Aivan”, Jorge myönsi ja vastasi Jurille.
”Lisää viiniä?”
Juri oli tarttunut valmiiksi maljassa, jäiden seassa kallellaan odottavan, ison samppanjapullon kaulaan.
”Kiitos ei”, Jorge kieltäytyi. ”Otan mieluummin oluen, jos on?”
”On. On valinnanvaraa”, Juri vastasi. ”On lageria ja stoutia.”
Jorge valitsi tumman oluen, vaikka hän oli ajatellut ensin tavallista lageria. Pizza janotti.
”Oletko enemmän kaljaveikko kuin viinisieppo?” Juri kysyi kevyeen tyyliinsä ja Jorge nyökytteli: ”Kyllä.”
Joku toinen kysyi pöydän yli Jorgen asuinpaikasta, tuttu ihminen, mies, tutut kasvot ja kasvonpiirteet, vaikka Jorge ei muistanut tilapäisesti henkilön nimeä.
”Mitä sanoit?” hän kysyi.
”Kuulin, että sä lensit tänään Suomesta? Asutko siellä vakituisesti?”
”Kyllä.”
Hän ajatteli, että tällaista tämä on, tällaista on olla mukana vanhojen luokkakaverien kohtaamisessa. Toisaalta Jorge tajusi myös, että mikään ei ollut muuttunut olennaisilta osin: Hän olisi pärjännyt hyvin ilman tätä kokemusta. Vaati jopa pientä ponnistusta pakottaa asianmukainen, kohtelias hymynilme ja -virne kasvoille. Hän joutui teeskentelemään. Pitkä ilta edessä ja tiedossa.
”Soiko sun kännykkä?” Ekaterina huomioi vierestä.
”Taitaa soida.”
Jorge kaivoi puhelimen esiin ja vastasi.
”Hei”, Marjon ääni kuului. ”Olit soittanut.”
”Hetki”, Jorge sanoi. Hän nousi paikaltaan. Tällä kertaa Ekaterina ei lähtenyt saattamaan häntä.
”Joillain on vientiä”, Jorge erotti taas jonkun äänen lohkaisevan peräänsä. Se ei ollut Juri Zanev, vaihteeksi. Oli kuka hyvänsä, nämä sanat ja eritoten äänensävy harmittivat Jorgea. Mitä ihmettä? Mitä tekemistä ja yhteistä hänellä oli näiden tuntemattomien ihmisten kanssa? Hän kysyi ja protestoi tätä mielessään. He, hänen vanhat koulukaverinsa, olivat tuntemattomia, vaikka eivät olleet olleet sitä aina. Hän ei ollut samoinajatteleva heidän kanssaan eikä ollut ollut sitä koskaan. Kun koulu päättyi, hänelle oli ollut täysin selvää, että ei olisi eikä tulisi olemaan jatkossa missään tekemisissä entisten luokkakaveriensa kanssa. Hänellä ei ollut tarvetta siihen. Tämä uusi, vastikään syntynyt tilanne oli pelkästään surkea ja naurettava. Esittämistä. Luokkatapaaminen.
Jorge raotti paljeovea sen verran, että mahtui menemään siitä seinän toiselle puolelle ja veti oven uudelleen kiinni.
”No niin”, hän sanoi. ”Nyt kuulen paremmin.”
”Teillähän on siellä äänekäs kokous?”
”Kyllä.”
”Kuuluu ihan hyvin puhelimeen.”
”Uskon.”
”Mikä kokous se tällainen on?” Marjo jatkoi ihmettelyä.
”Epävirallinen”, Jorge paljasti. ”Luokkakokous. Ei se, mikä piti.”
Marjo ei sanonut hetkeen mitään, joten Jorge jatkoi: ”Vanhojen koulutovereiden yllätystapaaminen.”
”Niinkö?”
Marjon ääni oli muuttunut. Se muuttui kerrasta. Siihen tuli ärtynyt ja harmistunut sävy. Ei ihme: ”Et puhunut mistään sellaisesta.”
”En. Koska en tiennyt asiasta. En enempää kuin sinäkään.”
”Etkä ottanut selvää etukäteen?”
Aivan. Järkikysymys ja huomautus. Aina niin järkevä Marjo. Toimittajaihminen osaa kysyä ja haistaa asioita. Hän olisi ottanut ilman muuta selvää, jos kutsu olisi osoitettu hänelle.
”En ottanut. Ei tullut mieleen.”
Jorge ajatteli, että epäilykset eivät herää kovin herkästi, kun on puhe ammattiasioista, ammattiterminologialla ja ammattihenkilöiden kesken ja kun mukana on kaiken huipuksi viralliset matkaliput. Kuka maksaa omista varoistaan toisen lentolipun Pariisiin ja takaisin ja itse asiassa kahden ihmisen edestakaiset lennot?
”Minulle olisi tullut”, Marjo huomautti.
”Niin”, Jorge myönsi. Hän uskoi sen.
Marjo odotti hetken ennen kuin jatkoi: ”Miten nyt? Sä tulet huomenna illalla? Etkö sä niin sanonut? Päteekö se?”
”Kyllä. Pätee. Liput on buukattu iltalennolle.”
”Hyvä.”
Jorge kuunteli hiljaisuutta yhteyden toisessa päässä ja täsmensi: ”Eli mä olen joskus yöllä kotona.”
”Vasta?” Marjo sanoi.
”Kuten oli tiedossa.”
Juttu tyrehtyi. Tällä kertaa Marjo aloitti kuitenkin uudestaan ensimmäisenä: ”Sano terveisiä Piritalle. Muistinko nimen oikein?”
”Muistit”, Jorge myönsi. Lisää harminaiheita. Häntä ei miellyttänyt Marjon epäluuloinen ääni, asenne ja kaikki vihjailu, jonka hän aisti ja aavisti vaimostaan. Ei, se ei ollut vain aistimista, vaan selvää kuin vesi. ”Hän ei ole täällä mukana, jos luulet niin?”
”Eikö?”
”Ei. En tiedä milloin näemme?”
”Olisi kannattanut sopia paremmin.”
Äänessä oli ivaa. Marjo osasi sanoa halutessaan keljusti ja napakasti. Ammattinsa hallitseva toimittaja. Sanat sattuivat ja satuttivat. Silti: Ehkä Marjo pidätteli ja peitteli kyyneliä sisimmässään, piilossa kovan ulkokuoren alla?
”Olet oikeassa”, Jorge sanoi.
”Hauskaa iltaa vaan”, Marjo toivotti.
”Kiitos. Ja samoin.”
”Katsotaan.”
Uhkaus? Oliko? Minkälainen uhkaus? Kuinka vakava, vakavasti otettava? Jorge ei tiennyt miten tulkitsisi Marjon sanoja ja ääntä, äänenväriä?
Hän kuunteli, puhui puhelimeen, puhui vuorollaan, mutta käveli samalla. Ensin hitaasti, kuin olisi vailla päämäärää, niin kuin oli ja sen jälkeen astetta määrätietoisemmin ja askel askeleelta määrätietoisemmin. Hän käveli luuri korvallaan paljeseinän viertä hotellin aulaan. Siinä vaiheessa hän oli päättänyt lopullisesti, että karkaisi sittenkin, tekisi sen, mistä häntä niin kovin epäiltiin ja syytettiin ja nimenomaan jo ennakkoon. Hän tekisi sen, mitä kaikki odottivat häneltä.
Hän muisti antamansa lupauksen. Sitoiko se häntä? Eikö huijaukseen kuulunut ja saanut vastata vastahuijauksella?
Ei mitään henkilökohtaista, Jorge ajatteli. Hänellä ei ollut mitään illan emäntää, Ekaterinaa vastaan, mutta sama ei koskenut Juria. Häntä, Juri Zanevia, sai kovistella ja kohdella huonosti. Hän oli ollut huiputuksen aivot ja liikkeellepaneva voima.
”Soittelen”, Jorge sanoi siltä varalta, että Marjo oli yhä linjalla, katkaisi puhelun ja hipaisi kytkimestä kännykän äänettömälle.
Hän oli respan edessä. Siitä näki ruokasalin puolelle: Ruokasalin paljeoviseinä oli raottumassa toisesta päästään. Eli joku oli lähtenyt sittenkin hänen peräänsä.
Respan tiskin edessä ei ollut muita asiakkaita. Sama virkailija kuin hetki sitten seisoi siinä takana odottavana ja palvelualttiina ja katsoi Jorgeen.
”Pardon. My case”, Jorge sanoi. ”I’m in a hurry.”
Virkailija muisti hänet, koska kumartui tiskin taakse ja nosti salkun esille.
Salkku on ankkuri, Jorge ajatteli. Hän oli aikonut ensin kävellä yhtä kyytiä suoraan ulos kadulle, mutta salkku piti ottaa mukaan. Jos hän jättäisi sen hotelliin, porukka tietäisi hänen tulevan takaisin hakemaan sen. Heidän tarvitsi vain istua piirissä salkun ympärillä ja odottaa milloin sen haltija palaa peräämään sitä.
”Kiitos”, Jorge kiitti. Hän kaappasi kiinni salkun kahvasta. ”Merci.”
Mies vastasi jotain, mutta Jorge ei jäänyt puheisiin eikä odottamaan eikä kuuntelemaan. No small talk today.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti