Poljin kuuden jälkeen aamuhiljaisen Taavetin keskustan läpi Näkötorninmäelle. Keräsin mittani mustikoita. Pikkuämpärini on kolmen litran vetoinen, mutta en poimi sitä aivan täyteen, koska astian kansi painuu purkin sisäpuolelle. Tein paluutaipaleella koukkauksen sille kohtaa metsätielle, josta löysin muutama päivä sitten ensimmäiset herkkutatit. Uusia oli ilmestynyt jo. Sivummalla metsänpohjassa oli iso, hyvännäköinen tatti, mutta kun halkaisin sen, se osoittautui matoiseksi.
Torille oli ilmestynyt tällä välin kirppari-ihmisiä.
Luen harvakseltaan vanhoja Parnasso -lehtiä, joita saa lainaan kirjastosta. Tässä eräänä päivänä näin yllätyksekseni, että James Joycen Finnegans Wake -romaanista, -kirjasta, -taideluomasta on tulossa suomennos. Ei voi olla totta? On. Niin kuin olin väittänyt suureen ääneen ja ollut tietävinäni, että sitä kirjaa ei käännetä milloinkaan.
Häpeän. Olin väärässä ja erehdyin. Puhuin suuremmalla suulla kuin piti.
20.7.2020
Lintuja lentelee parvekemaisemassamme. Pääskyset kiitävät ohi yksin ja joukolla, sirkuttaen ja pulut pitävät hoviaan talon ulokkeiden suojissa. Eilen oli yllättäen noin kahdenkymmenen lokin parvi kaartelemassa kadun ja rivitalojen yllä. Yleensä olemme nähneet yksittäisiä lokkeja tai kaksi tai kolme yksilöä lentämässä järveltä kotiin tai yöpuulle. Nyt ne olivat liikkeellä parvena ja mietimme onko joku kenties grillaamassa kalaa ja sana oli kiirinyt siitä lokkiyhteisöön?
Tänään aamulla, kun pyöräilimme uimaan ja takaisin, kymmenkunta lokkia oli osa maassa, osa kaartelemassa toisten yläpuolella paloaseman pihalla ja nurmikolla. Siinä tuli mieleen sellainen erilainen selitys, että jospa aikuisten kokoiset lokinpoikaset olivat harjoittelemassa ja opettelemassa lentämisen saloja emojen valvonnassa. Kesä on edennyt niin pitkälle. Muuttolinnut valmistautuvat lähtöön.
21.7.2020
Harry Forsblomin Lasitalo oli kunniakkaasti 28:s tänä vuonna lukemani kirja. Luin sen ensimmäisen kerran kesällä, kolme vuotta sitten. Saul Bellowin Herzog oli tiedossani siihen aikaan vain yhtenä monista, minulle vielä lukemattomista kirjoista ja epämääräisenä fiktiivisenä hahmona, johon viittailivat lukeneemmat kulttuuri-ihmiset. Olin siltä osin hukassa, kun luin ensimmäistä kertaa Forsblomin Lasitaloa. Kuvittelen sen olevan jonkinmoinen päivitys tai ajantasainen, suomalainen vastine, kannanotto, verrokki Bellowin Herzogille. Nyt kun olen lukenut alkuperäisen Herzogin, tässä vertailussa Herzog kulkee minun arvioissani aivan eri tasolla tai kulttuurissa kuin Lasitalo. Lasitalo leikittelee kyllä, mutta se on enemmän toisteista sanoilla kompeilua kuin Herzogin asioiden, ihmisluonteiden ja -suhteiden terävä, oivaltava ja lämpimän humoristinen, ilkamoiva kuvailu ja kerronta. Ehkä Lasitalo haluaakin olla antiseptinen laitosmiljöömäinen kooste, josta puuttuvat elävät hahmot ja persoonat, mutta lukijana käännän sille selkäni.
Pienenä lisäyksenä Lasitalo-lukukokemukseen: Olin siinä lukiessani Vintturinmäentiellä ja Rantsilanmäessä. Tietenkään se ei ole sama paikka kuin Helsingin ydinkeskusta, mutta ihmisen mieli, tajunta ja alitajunta ei kuuntele eikä kysele keltään mitään. Sillä on omat värit ja omat kuvat.
Jukolan Jussi - akryylityö 1981
22.7.2020
Pyöräilin Savitaipaleentietä Tervalamminsuon ohi, käännyin Sivuintielle ja poljin sitä niin pitkälle, että vastaan tuli avoin Suohoikinsuo. Kävin suon laidassa. Kiersin sitä jonkin matkaa ja keräsin samalla mustikkaa. Kuivia kanttarelleja löytyi. Muutama oli siinä kunnossa, että poimin ne. Nousin suon laidasta metsätielle. Astia oli puolillaan. Valikoin sellaisia mustikanvarpuja, joissa oli isoimmat marjat ja jätin pienemmät kasvamaan. Purkki täyttyi hiljalleen.
Kuutostien liikenteen ääni kantautui muuten rauhaisaan ja avaraan harjanteen mäntymetsään.
Ajoin poispäin metsätietä ja viimein nuolella merkittyä polkua alas notkoon ja hyvää siltaa yli vesiojan ja tulin voimalinjan ja Puukylän laitaan.
Olen lukenut kahtena päivänä iltasella Anna Burnsin kirjaa Maitomies. Palkittu kirja. Aihe on taattu, Belfast seitsemänkymmentäluvulta. Olen puolivälissä kirjaa ja toisaalta pidän tekstistä ja kerronnasta, mutta toisaalta se on liiankin verkkaista. Jos aihe olisi huonompi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Mietin olisiko se vielä parempi, jos kirjailija olisi ollut suorapuheisempi?
Bergö, Rannan kivet, akryyli 1984
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti