JORGE huomasi, että varsinainen alkuperäinen asia ja aihe – jos sellaista oli ylipäänsä – lupiinit, makealupiini, kaikki, mikä liittyi tähän kasviin, ei kuulunut millään muotoa Juri Zanevin tietovarastoon eikä edes kiinnostuksen kohteisiin, mutta Ekaterina oli perehtynyt niihin paremmin. Hän oli ottanut asioista selvää.
”Tarkoituksella. Luin varta vasten netistä kaiken, mitä löysin lupiineista ja makealupiinista, kun Juri selitti ja keksi, että laitamme sinulle kirjeen ja siinä mukana valmiit lentoliput. Piti etsiä oikeaa tietoa.”
”Ymmärrän”, Jorge vastasi.
Hän oli lauhtunut ja tasaantunut pahimmasta harmista. Suoranainen ärtymys ja kiukku oli poissa. Tilalla oli jäljellä turtumus. Tai ei aivan niinkään, vaan hän tunsi, oudosti ja hämmästyttävästi, olevansa puolittain jopa innoissaan ja iloinen tästä yllättävästä sattumasta, jonka järjestämänä ja ansiosta hän oli nyt täällä Pariisissa ja mukana tässä luokkakokouksessa ja -tapaamisessa. Olkoon, ettei tämä ollut sattumaa. Hän päätti unohtaa ja ohittaa sen, olla välittämättä tosiasiasta, että häntä oli huijattu.
Jorge antoi katseensa kiertää pöydän ympärille kerääntyneiden vanhojen koulukavereiden kasvoilla ja huomasi, että osa heikäläisistä oli muuttunut paljon, osa oli likimain tuntemattomia näöltään, mutta valtaosassa hän erotti sentään yhä tuttuja piirteitä. Hän nyökkäili, kun katseet kohtasivat. Tämä oli tapaamisen idea, vanhojen muistojen verestäminen.
Esitelmästä ei tulisi mitään. Se muistui mieleen. Se oli jossain taustalla muistuttamassa itsestään, vaikka Jorge ajatteli, että kaikki siihen liittyvä piti unohtaa. Heti ja tykkänään. Hän ei ajattelisi sitä enää eikä mainitsisi asiaa. Hän tiesi ja ymmärsi, että tämä oli hinta, joka lankesi tästä partystä, osallistumismaksu näille kekkereille.
Hän päätti antautua ympäristön yhdenmukaistavan paineen edessä ja ottaa rennosti. Hän hyväksyisi tapahtuneen, tilanteen ja osoittaisi arvostustaan ja kunnioitustaan sille seikalle, että hänet oli nimenomaan haluttu ja haettu mukaan. Se oli tehty vaivaa nähden. Moni oli nähnyt vaivaa hänen takiaan.
Aivopesenkö parhaillaan itseäni? Jorge kysyi mielessään. Voihan tämän tulkita niinkin.
”Lentoliput oli ovela veto”, hän kehui.
”Eikö?” Juri innostui.
Ekaterina Jorgen toisella puolella ei innostunut. Hän pudisti päätään ja katsoi vakavana Jorgea: ”Ei puhuta siitä enää. Mulla on, anteeksi vain, yhä kelju olo.”
”Auttaako, jos sanon, että olen antanut anteeksi?”
Ekaterina huokaisi: ”Toivon, että olet etkä vain sano niin?”
”Kunniasanalla”, Jorge vakuutti. ”Kaikki on kunnossa. En ajattele pahalla.”
”Kiitos.”
”Onko hyvä?”
”On, kaikki hyvin.”
Jorge käänsi katseensa Ekaterinasta takaisin pöytäseurueeseen. Heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä osallistujaa, yli kaksikymmentä. Kymmenkunta ihmistä oli kummallakin puolella pitkää pöytää. Hän huomioi uudestaan, että toiset näistä luokkakavereista olivat yhä suhteellisen samannäköisiä ja -ilmeisiä tyyppejä ja veijareita kuin he olivat olleet kouluaikoina, mutta toisia aika oli kohdellut ankarammin. Enemmistö oli miehiä, mutta joukossa istui myös kaksi naista Ekaterinan lisäksi. Olivatko nämä hänen luokkatovereitaan vai aveceja? Jorge ei tiennyt eikä kyennyt muistamaan, tunnistamaan henkilöitä eikä kehdannut kysyä. Hän oli unohtanut ja osin aivan tarkoituksella kaiken sen vanhan menneen.
Kouluajat. Se oli taaksejäänyttä, turhaa painolastia. Hän muisti yhä, millä mielellä ja asenteella oli kävellyt viimeisen kerran ulos koulun pariovista: Hän oli halunnut pyyhkiä tämän opinahjon muistonkin pois tajunnastaan. Hänelle ei jäänyt sinne mitään, mitä olisi kaivannut.
Siinä kohtaa ja hetkessä meni hänen elämässään selvä leikkaus tai railo. Oli olemassa aika ennen koulun päätöstä ja aika sen jälkeen.
Ensimmäinen tunti tätä tapaamista kului puheiden sinkoillessa ristiin pöydän yli. Tarina kiersi ja sukkuloi vapaamuotoisesti. Kuulumisia puolin ja toisin. Rentoa yhdessäoloa. Jorgea häiritsi kuitenkin, että asiakirjasalkku oli edelleen hänellä mukana matkassa. Se nojasi tyhjän panttina tuolin jalkaa vasten. Hän oli laskenut sen käsistään siihen eikä kukaan pöydässäolijoista ollut kiinnittänyt sen koommin eikä onneksi huomiota salkkuun, mutta silti Jorge tunsi piilottelevansa sitä. Salkku oli kuin jonkinlainen aikapommi, ei tosin vaarallisessa mielessä, mutta sikäli kelju ja ikävä, että siitä voi revetä harmillisimmillaan jonkinasteinen yleinen huvittuneisuuden puuska. Entä jos joku porukasta keksisi pyytää, että hän näyttäisi, mitä siellä on sisällä? Minkälaista aineistoa?
Tällaiset marginaaliset ongelmat ovat ratkaistavissa. Jorge keksi mielestään hyvän ja toimivan ratkaisun. Hän veisi salkun hotellin vastaanottoon säilytettäväksi. Se oli sille oikea paikka.
Jorge ja Juri Zanev istuivat vierekkäisillä tuoleilla, joten riitti, kun Jorge nojautui kesken kaiken lähemmäs illan isäntää ja mainitsi käyvänsä soittamassa. Hän ei aikonut paljastaa taka-ajatustaan, varsinaista juonta.
”Mitä?” Juri kääntyi Jorgen puoleen. Hän jätti kesken viimeisen puheenvuoronsa.
Jurilla oli vireillä yhtä aikaa useita sananvaihtoja ympäri pöydän. Häneltä se luontui.
”Käyn soittamassa”, Jorge toisti.
”Mitä suotta. Älä ujostele. Voit soittaa tässä”, Juri esitti, mutta Jorge pudisti päätään: ”Te pidätte niin kovaa mekkalaa, ettei tässä kuule.”
Jorge nousi ja Ekaterina tarttui häntä käsivarresta: ”Mitä sä aiot?”
Tätä se olisi jatkossa, Jorge oivalsi. Hän harmistui. Hän ei pääsisi tästä ikeestä enää eroon. Hänet oli leimattu epäilyksenalaiseksi ja se leima oli pysyvä. Ekaterina ja hänen lisäkseen aika moni muu tässä juhlivassa porukassa epäili ja laski siihen, että Jorge vain esitti antaneensa anteeksi, mutta ei ollut oikeasti sanojensa takana. Porukka uskoi, että hän karkaisi tiehensä heti, kun saisi tilaisuuden. Vannominen ei auttanut eikä hyvinyt mitään, sillä väki uskoi ja kuunteli mieluummin omaa sisintään.
”Soitan”, Jorge sanoi. Hän hymyili ja vastasi Ekaterinan huolestuneeseen katseeseen. ”Saat tulla valvomaan mukaan, jos haluat. Jos näet sen tarpeelliseksi?”
”Kiitos”, Ekaterina kiitti.
Jorge ei olettanut sentään, että Ekaterina tekisi niin, mutta tämä nousi heti ylös tuoliltaan ja he lähtivät yhdessä pois juhlasalista.
”Älkää vielä lähtekö”, joku hihkaisi perään. Jorge heilautti tyynnytellen kättään kaaressa: ”Tulemme takaisin.”
Hän kuuli lisää naurua ja puhetta. Väkisin tuli mieleen, että osa porukasta taisi ajatella ja kuvitella, että Ekaterinalla ja hänellä oli omia kahdenkeskisiä juttuja ja jotka eivät kestäneet eivätkä kaivanneet päivänvaloa.
Ekaterina aisti varmaan saman, sillä kun he olivat siirtyneet paljeoven toiselle puolelle ja sulkivat sen takanaan, hän sanoi, että nyt ne luulevat ties mitä. Samalla Ekaterina loi jälleen aran ja kysyvän silmäyksen Jorgeen.
”Salkku”, Jorge sanoi selitykseksi. ”Soitto oli tekosyy. Mä haluan saada tämän salkun pois käsistä. Oletan, että sen voi viedä respaan?”
Se onnistui.
Jorge oli valmis palaamaan saman tien takaisin juhlijoiden joukkoon, mutta Ekaterina huolehti ja ehdotti, että hänen oli varmaan järkevää soittaa saman tien vaimolleen.
”Mä unohdin taas hänen nimensä”, Ekaterina pahoitteli.
”Marjo”, Jorge vastasi.
Hotellin aulassa oli muun sisustuksen ohella tavanomainen sohva- ja nojatuoliryhmä ja jossa kukaan ei istunut parhaillaan. Ekaterina meni edellä istumaan yhteen nojatuoliin ja Jorge valtasi sohvan siinä vieressä.
Vartija ja saatettava, hän hahmotti. Siltä vaikutti. Jorge tajusi, että jos vartijahenkilönä olisi ollut joku toinen kuin Ekaterina, tämä vahtiminen olisi voinut tuntua rasitteelta, harmittaa tai ainakin häiritä, mutta nyt sen otti ennemmin viattomana seuran- ja huolenpitona.
Jorge näpytti puhelun lähtemään ja alkoi tarkastella Ekaterinaa, hänen kasvojaan. Yhteyden muodostuminen otti oman aikansa. Ekaterina silmäili aulaa heidän ympärillään, vilkaisi Jorgea ja kun huomasi tämän katsovan päin, käänsi huomion toisaalle.
Syystä tai toisesta Marjo ei vastannut. Kännykkä hälytti jonkin aikaa ennen kuin robotti ilmoitti, että puhelu siirtyy vastaajaan. Jorge katkaisi.
”Ei vastannut?” Ekaterina kysyi.
”Ei.”
”Yritätkö uudestaan?”
”En. Voimme palata.”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti