Me puhallamme kynttilöitä(16)

 >>>jatkuu>>>  

VUOSI vuodelta vuodet muuttuvat. Ajattelen vuoden takaista Prinssin seitsemättä syntymäpäivää. Se on erityinen ja merkityksellinen vuosiluku. Seitsemän on maaginen luku. Kolmonen samoin, ykkönen. Kaikki luvut. Ne ovat omiaan.

En tiedä mikä minun tuli, mutta minulle eivät riittäneet enää kynttilät. Aloin puhua kakuista, niin kuin niistä ei olisi puhuttu tarpeeksi.

”On kahdenlaisia syntymäpäiväkakkuja”, sanon Aldous Tsitsikselle.

Aloin eritellä niitä silloin vuosi sitten. Hullutus alkoi silloin. Tai jatkui: ”On oikeita kakkuja ja jälkeenjääviä, joissa on muistojen maku. Muistokakkuja. Niillä on nimi.”

Kakkuja on kermaisia ja suklaisia, banaanitäytteellä ja hillolla, päällä marjoja, usein mansikoita, kokonaisina, halottuina, kuvioina ja ilman. Suklaarouhetta tai suklaanappeja kermavaahdossa. Nonparelleja.

Ostokakkuja, itse tehtyjä.

Prinssin yksivuotiskakku oli kermakakku.

”Se oli paras”, väitän. Olen varma asiasta, koska se kakku oli ensimmäinen. Ei tullut eikä tule toista sen veroista.

Katson lumoutuneena television mustaa pintaa. Siitä löytää, kun katsoo tarkkaan, meidän kahden juuri ja juuri erottuvat ääriviivaiset tai ääriviivattomat heijastukset, hahmot istumassa rinnatusten, minä seuralaistani pitempänä. Meissä molemmissa on koukkuja ja patteja, minulla rinnat, jotka ovat nyt luonnolliset, laskeutuvat luonnollisina, koska liivit eivät kurista niitä – näkyy huonosti kuvassa – olkapäät harittamassa luisina, samoin eteen työntyvät polvenmuhkurat ja Aldous Tsitsis omine patteineen ja paiseineen.

Anteeksi, Aldouksella ei ole paiseita.

Prinssi leikkasi toisena syntymäpäivänään itse ensimmäisen palan juhlakakustaan. Tietenkin hän teki sen. Hän oli kahden. Se oli hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän osoitti välittömästi omaavansa isänsä luonteen.

Heppu istui paikalla pyörätuolissaan. Halusin uskoa, että hän oli ylpeä pojastaan. Sukulaiset pitivät omaa ääntään, Hepun hoitaja oli asiallinen oma itsensä ja Aldous Tsitsis seisoi siellä mukana suu lerpallaan, alaleuka venyneenä. Siitä tulee kuusi vuotta.

Minulta kysyttiin, aika moni kysyi ohimennen, kuka on tuo vammainen? Sopivissa hetkissä uteliaimmat ovat aina keksineet sen.

”Ai, tarkoitat Aldous Tsitsis? Runoilija. Ennen aikaan oli hovirunoilijoita.”

Näin, että vastaukseni ei tyydyttänyt uteliaisuutta, mutta en selittänyt enempää.

Kolmannella kerralla kolmevuotiaan kakun aloitus sujui päivänsankarilta tottuneesti. Oli hän silloin kipeä tai ei? Jälkeenjäävien surua ei ollut vielä. Myöhemmin jälkeenjäävien osaksi jäi surra silmät päästään.

”Muistatko, kun Prinssi täytti kolme?” kysyn.

”Muistan”, Aldous Tsitsis vastaa. Ei niin innoissaan eikä ilahtuneena.

Tunnen, että pääni on raskas viinistä ja muistoista. Tein sen kakun itse. Ei olisi pitänyt. Jospa Prinssi kuoli sen takia? Kuka muka on nyt looginen ja järkevä?

”Sä leivoit kakun itse”, Aldous Tsitsis toteaa.

”Aivan.”

Hän muistaa myös.

Prinssi auttoi laittamaan suklaanappeja. Kolmosesta tuli iso ja epäsäännöllinen. Suklaanappeja riitti kiertämään kakun reunaa vain puoleen väliin. Prinssi pisti suuhunsa loput.

”Käydäänkö me nyt kakut läpi?” Aldous kysyy. Hän vaikuttaa hieman hermostuneelta. Levottomalta. Aiheesta. Vuosi sitten kummittelee taustalla. Jos ei muuten, niin takaraivossa. Vuosi sitten oli vuosi sitten.

”Jos sua pelottaa, ei ole pakko.”

Aldous vetkuttaa ennen kuin vastaa: ”En pelkää.”

Joka toinen vuosi tein ja olen leiponut kakun itse. Ensimmäisen kerran, kun Prinssi täytti kolme ja siitä alkaen kahden vuoden välein. Parittomat kakut.

”Kun Prinssin syntymästä tuli viisi vuotta täyteen”, sanon ääneen.

Aldous Tsitsis nyökkää. Hän odottaa minun jatkavan, odottaa mitä sieltä tulee? Nojaan hänen kylkeensä ja vaikenen hetkeksi. Nieleskelen. Aldous silittää käsivarttani.

Minun lemmikkini, ajattelen.

Ohitan vuosia. Hyppään suoraan eteenpäin. Sekoilen. Huomaan sen. En välitä olla niin säntillinen. En ole välittänyt koskaan. En tiedä kummassa vuodessa olen parhaillaan, tässä vai edellisessä? Ne ovat muuten samat, identtiset päivät, vain vuosinumeron viimeinen numero on eri.

Viime vuonna, vuosi sitten tein kakun jälleen itse. Valmistin myös kakkupohjan itse. Muistot vievät sinne ja tuovat takaisin. Muistot ajelehtivat.

Siihen aikaan, kun oli vielä oikeita synttäreitä, niillä oli paljon väkeä, mutta näihin rääppiäisiin olemme jääneet vain me kaksi, kahden.

”Älä ajattele näin surullisia”, Aldous sanoo. Hän vaistoaa tunnetilani.

Prinssi kuoli ensin ja Heppu ennen Prinssin neljättä syntymäpäivää. Poika edellä ja isä perässä. Prinssi ja Heppu kuolivat saman vuoden aikana, mutta eri kalenterivuotena. Vajaa vuosi Prinssin kuoleman jälkeen Heppu päästi irti.

Kahdet peräkkäiset hautajaiset. Niin paljon murhetta.

”Me laitoimme yhden keltaisen kynttilän Hepun muistoksi”, sanon ja muistelen. Ajelehdin muistojen rannattomalla merellä. ”Silloin tuli neljä vuotta Prinssin syntymästä.”

Aldous Tsitsis ei vastaa.

Banaanikakku riitti, olisi riittänyt kaksi leivosta, mutta meillä oli kakku. Ei muuta. Jäljellejäänyt.

Neljän kynttilän asettelu otti aikaa. Mietin sitä asettelua kuin jotain tärkeää tehtävää. Sommittelin niistä viimein salmiakin mallisen kuvion. Yhdellä kyljellä oli isä keltainen ja muut kolme olivat vihreitä vauvoja. Tai versoja. Keltainen kasvoi kakusta.

”Halusin päättää nämä muistotilaisuudet silloin. Muistatko? Sinä hetkenä tuntui siltä”, kerron ja kertaan. Tiedän, että runoilijarakkaani, runoilijarakastajani ymmärtää kyllä.

Vuodessa mielipiteeni muuttui. Prinssin neljävuotiskakku ei jäänyt sittenkään viimeiseksi. Ehei, sen jälkeen me kaksi olemme viettäneet toiset neljät kakkuvalvojaiset lisää. Viimeiset ovat parhaillaan menossa ja päättymässä. Vähin erin kohti iltaa ja pimeää. Muistotilaisuus, ei juhla.

Kynttilöitä ja kakkuja, mutta ei enää numeroita kakkujen päällä.

”Salmiakin jälkeen tuli viidenteen kakkuun kolme vihreää kynttilää, yksi keltainen ja yksi punainen”, totean. Tuijotan eteeni. Olo on synkkä ja alavireinen. Ei mahda mitään. Ja samalla juuri oikea.

Aldous Tsitsis odottaa vaiteliaana vieressä.

”Se oli viides”, lisään. ”Käsittelimme viidennen muistotilaisuuden.”

”Kuulin”, Aldous vastaa.

”Omatekemä täytekakku”, jatkan. ”Kuudes oli vuoron mukaan ostokakku. Muistatko?”

”Muistan.”

”Siihen tuli kolme vihreää, yksi keltainen ja kaksi punaista kynttilää.”

”Pysyn mukana”, Aldous Tsitsis sanoo.

Minua melkein naurattaa. Tämä on hysteriaa, totean. Naurunaiheita on nolla ja minua nykii sisältä niin, että repeän kohta.

”Kun Prinssin syntymästä tuli täyteen seitsemän vuotta, viime vuonna, tein jälleen kakun itse. Omatoimi-ihminen”.

Kerron sen, samoin kuin kaiken, ikään kuin tämä asia ja nämä asiat olisivat uusia ja ennen kuulemattomia Aldoukselle. ”Tein myös kakkupohjan.”

”Muistan.”

Se oli vuosi sitten, ajattelen. Ja sitten tapahtui se, mikä ei onnistunut.

Alan itkeä. Noin vain ponnistelematta. Kyynelhanat avautuvat.

”Meidän ei tarvitse jatkaa tätä”, Aldous sanoo. ”Sun ei tarvitse kiusata itseäsi.”

Tarvitsee, totean ja intän mielessäni.

Pyyhin enimmät kyyneleet pois ja katson miestä vierelläni. Katson, koska Aldous Tsitsis on minusta kamalan laikullinen kasvoiltaan. Kumman laikullinen. En muista nähneeni häntä ennen tämän näköisenä. Miesparka. Hän oli sellainen jo tullessaan. Ikään kuin Aldous olisi itkenyt? Oliko se mahdollista? Tapahtuiko sitä koskaan? Oliko Aldous itkenyt koskaan nähteni? Oliko minun pikkumieheni kyvytön sellaiseen? Siihen ja vain siihen. Ei kyvytön siihen.

Hitto.

”Suru tulee pois itkemällä”, selitän.

”En usko”, Aldous vastaa. ”Ei näytä siltä.”

”Älä puhu”, kiellän, sillä pelkään, että Aldous jatkaa alkuun päästyään enkä halua kuulla häneltä enkä keneltäkään muultakaan mitään väärää tai vastahankaista. En tällä hetkellä, tänään. En halua, että minua muistutetaan asioista, vaikka muistelen itse. Ihminen saa muistella omia juttujaan, omaa tahtiaan, mutta ihminen ei halua välttämättä eikä tarvitse muistutusta mistään.

Runo iskee. Se nousee sisältä kuin kupla: Runoilijan televisio on musta / sen valhe ja petos jäävät pimentoon / kun sille ei anna virtaa / ei tilaa eikä aikaa.

Ei mitään, ajattelen. Mikään ei ole mitään.

”Kirjoita se mulle”, Aldous pyytää.

Pudistan päätä.

”Sanele”, Aldous pyytää.

Sanelen. Kuulakärkikynä rapisee paperilla. Tai paperi. Kun kynän ääni vaikenee, jatkan eteenpäin, lausun säkeen kerrallaan ja kun kynän ääni vaikenee jälleen, sanelen seuraavan ja taas seuraavan ja jatkan samaan tahtiin, kunnes runo on valmis ja ikuistettu.

”Kiitos”, Aldous Tsitsis kiittää.

”Kiitos itsellesi.”

Niin kauas me runoilemme tiemme ja siihen asti on hyvä.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 18.10.2020  

Sunnuntaiaamu ja vuorossa sadas postaus, blogiteksti Kaunis kesäpäivä -blogissa. Blogin historia on nyt reilu puoli vuotta ja on jatkumassa.

Minkä määrän uusia piirroksia, maalauksia, töitä Helena on tehnyt tänä aikana, skannannut tulostimella ja liittänyt valikoiden tekstien lomaan. Kansioittain käyttämättömiä töitä, jotka odottavat vuoroaan tai odottavat viimeistä silausta.

Molempien ottamia valokuvia on otettu mukaan ja tekstinä päiväkirjaa tällä hetkellä neljän perättäisen kalenteripäivän seurantoina, jotta niissä säilyy päiväkirjanomaisuus. Neljän päivän välein olemme postanneet näytetekstejä, muutamia, jotka ovat mahtuneet yhdelle blogitekstille ja niiden ohessa jatkokertomuksia.

Olen kertonut kuinka työstän seuraavaa mielikuvituksesta kumpuavaa fiktiota – Kaksi tiikerintaljaa – ja olen pitänyt seurantaa siitä, kun olen muokannut olemassaolevaa tekstiä siihen kuntoon, että voin alkaa purkaa sitä tulevaan blogiin. Me puhallamme kynttilöitä on edennyt viidenteentoista osaan ja Repe odottaa vuoroaan. Viimeisten viiden päivän ajan olen vaivannut päätäni näytelmällä. Vuodenvaihteessa kirjoitin Enkeleitä -nimistä tarinaa. Sain sen kirjoitettua kertaalleen, mutta se virtasi nahastani kuin hiki. En kiinnostunut siitä. Viikko sitten Enkeleitä tuli yllättäen mieleeni ja että aihe ei ehkä luonnu proosaksi, romaanina, vaan se olisi parempi näytelmämuodossa. Päätin kokeilla. Viitenä päivänä olen tapaillut Enkeleiden repliikkejä. Se on opettelua. Kolme päivää sitten olin luovuttanut, kaksi päivää sitten elin euforisessa innossa ja eilen olin tasaantuneempi, realisti. Replaa, tekstiä on viiden sivun verran. Ehkä jatkan sitä, ehkä en, mutta jos jatkan, jaan tietoa kokemuksistani blogissa.

19.10.2020

Neljä astetta pakkasta. Helena teki sauvakävelylenkin. Minä päästin sillä aikaa irralleen kaksi sivua Enkeleitä -repliikkejä, irrallisena, mihinkään johtamattomina ja mietin, mihin käännän ja väännän tätä tarinaa? Mitä tapahtuu? Henkilöt ovat, teema, mutta tarina on hukassa. Tarinaa odotellessa.

Sydänsuruja on kaksikymmentäkaksivuotiaalla Goethellä, mutta niin niitä on myös rakastuneilla neidoilla. Kartanoissa tanssitaan ja Goetheä pyydetään lukemaan jotain. Hän luki muun muassa Hamletin. Shakespeare syntyi 1564 ja kuoli 1616. Eli hän eli kaksisataa vuotta ennen Goetheä ja kaksisataa vuotta erottaa meidät Goethen ajasta.

Irvingin Garpin maailma on veijariromaani. Onko Juhani Peltonen saanut vaikutteita siltä suunnalta tai italialaisilta irrottelijoilta tai vaikka Grassin kuperkeikoilta? Vaikutteitahan tulee. Niiltä ei voi välttyä eikä tarvitsekaan.

Osallistuin välillä kotitöihin: Vein lakanat ja tyynyliinat ulos pyykkinaruille. Portaissa tapasin talon kaksi koiraa lähdössä aamulenkille. Arjessa tapahtuu.

Lisää tapahtumia: Varasin netissä David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Olen listalla järjestyksessä viidestoista. Kirja on vasta tulossa. Se on tilauksessa eri kirjastoihin, Luumäen pääkirjastoon on tulossa yksi kappale. Saanko odottaa sitä jouluun tai ensi vuoden puolelle?  

Viimeisiä kissankelloja  

20.10.2020

Kylmän yön jälkeen aamu jatkuu yhtä kylmänä. Mustaksi jäätynyt asvaltti kimaltaa jääkiteisenä ja rivitalojen katot erottuvat valkeassa kuurassa.

Eilen Goethen Tarua ja totta liittyi ja sotkeutui lakikiemuroiden kautta Charles Dickensiin, joka eli ja vaikutti muutamia vuosia myöhemmin kuin Goethe, oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta kirjoitti mehukkaasti lakimiehistä ja oikeudenkäytöstä omana aikanaan ja joka sama tyyli jatkuu nykyään ja on levinnyt kaikkeen politikointiin ja politiikan tekoon. Sama lainkäytön ongelma ja hankaluus oli ajankohtainen ympäri Euroopan jo kaksisataa vuotta sitten ja samoja umpisolmuja yritetään avata yhä.

Kahdeksas päivä, jona elän osin näytelmää. Se on Taavetissa. Leijailen keveänä Linnalantien varrella kirjaston ja vanhan venäläisen talon nurkilla, joutomaalla kirjaston vieressä ja niityn takana näkyy Joukolan seuraintalo.

Näytelmän työnimenä on Enkeleitä. Vai pitäisikö sitä kutsua hapuiluksi? Etsin henkilöille oikeaa hahmoa ja luonnetta, oikeanlaisia repliikkejä, en ainoastaan sanojen osalta oikeaa, vaan myös asiasisältönä. Tarina odottaa yhä jossain, mutta tekee mieli ajatella niin, että ehkä tarina on olemassa jo siinä teemassa, jota työstän ja että tarina syntyy siitä, kun henkilöt ovat oikein ja joutuvat tilanteeseen keskenään. Ymmärränkö mitään näytelmästä tai näytelmänteosta? En. Olen täysi maallikko, en ole edes kirjailija, vain kirjoittaja tai harrastajakirjoittaja, mutta ajattelen, toivon, että se on ehkä oikea tarkastelukulma?

Tänään tulee julki uutena postauksena Kaunis kesäpäivä -blogissa Me puhallamme kynttilöitä(16).

21.10.2020

Olenko vaikutteille altis? Luin Blondin ja siinä oli paljon puhetta näyttelemisestä. Luen yhä ääneen Goethen Tarua ja totta – meidän iltapäivälukutuokiomme kestävät päivittäin noin kolme tuntia – ja jossa kirjassa ovat näytelmät esillä ja Goethe kertoo tutkineensa ja perehtyneensä tarkoin Shakespearen näytelmiin, vanhoihin näytelmiin. Sainko näistä kahdesta kirjasta kipinän siihen, että jospa muokkaisin Enkeleitä -tarinasta näytelmän tai yrittäisin sitä? Kyllä tai ei. Kyllä ja ei. En tiedä.

Eilen illalla istuimme sohvassa rinnatusten lukemassa. Minulla on menossa Irvingin Garpin maailma. Takana oli kahdeksas päivä, jolloin olin hapuillut aamun raikkaina tunteina Enkeleitä -näytelmän parissa. Olin vaihdellut nimiä, siirtänyt sarkainta niin, että repliikit olivat helposti luettavat ja irti nimistä ja tietenkin olin tehnyt myös repliikkejä. Kesken Garpin maailman luvun jähmeys päästi irti mielestäni ja sain oivalluksen tai useita ja kiirehdin kirjaamaan ne ylös muistiin. En tiedä oliko tämä Garpin maailman ansiota vai olisivatko ideat tulleet esiin muutenkin?

Tänään olen naputellut jatkoa Enkeleitä -näytelmään niin, että ensimmäiset yhdeksän sivua säilyivät, mutta aloin tuottaa repliikkejä niiden jälkeen. Vaihdoin ykkösestä kakkoselle.  

Me puhallamme kynttilöitä(15)

 >>>jatkuu>>>  

YKSI päivä oli vaikuttavampi ja merkittävämpi kuin kaikki muut siihen astiset yhteensä. Se ei ollut edes kokonainen päivä, vain lyhyt iltahetki. Kun Heppu lyyhistyi päälleni ja kun sain kammettua tämän viimein painamasta, retkottamasta päältäni.

”Tämä ei ole enää hauskaa”, tiuskin, koska en ollut käsittänyt vielä, mitä oli tapahtunut?

Pinnistin kaikki voimani, heikko, hoikka nainen ja kiukun puuska antoi pontta, työnsin käsilläni ja autoin jaloin, autoin Heppua kääntymään siihen suuntaan, jonne hän retkotti enemmän.

Sängyssä oli tilaa, mutta olimme möyrineet sen laidalle asti. En maannut keskellä sänkyä, kun aloitimme, vaan olin omalla sängynpuoliskollani ja Heppu käänsi minut siinä hellästi selälleni. Kasvoni olivat Heppuun päin, kun hän tuli päälle ja olin yhä niin, laidalla.

Heppu vierähti sängyn laidan yli lattialle. Hän rojahti sinne.

Yllätyin ja säikähdin.

”Hei”, sanoin.

Katsoin miestä, joka makasi alhaalla lattialla, velttona kyljellään. Valkoiselle matolle tuli verta Hepun nenästä.

Sinä hetkenä tajusin aiheuttaneeni sen. Jos Heppu ei olisi pudonnut hallitsemattomasti lattialle, hän olisi voinut toipua. Hän vaurioitui lisää.

”Sä syytät itseäsi?” Aldous Tsitsis ottaa kantaa. ”Olet väärässä. Se ei ollut sinun vikasi.”

”On”, vastaan itsepäisenä kuin nuori, puberteettiaan elävä tyttö.

Veri valui Hepun nenästä.

Matto on pilalla.

Se oli yksi ajatus ja sen rinnalla tuli säikähdys Hepun puolesta. Olin äkkiä polvillani lattialla Hepun vieressä. Seuraavaksi hälytin apua. Sitä tuli muutamassa minuutissa. Hovi päivysti. Elimme Hovin aikaa.

Koskaan ennen en ollut hävennyt, mutta nyt tapahtui niin. Kun miehet tulivat sisään täysissä pukeissa, kengät jalassa, takit napitettuina, astuivat meidän makuuhuoneeseemme, tajusin aivan ensimmäiseksi, että Heppu on alasti. Kuvittelin ja näin sen näiden miesten silmin. Olin pukenut yöpaidan päälleni, sentään, mutta minullakaan ei ollut muuta. Hiki, pelon ja tuskan hiki valui selkääni pitkin, erittyi kainaloista ja sitten tunsin sperman tahmeana alapäässäni, valumassa karvapehkoon.

Häpesin. Olimme naineet, rakastelleet ja nyt nämä virallisesti pukeutuneet miehet näkivät sen kaiken, tekivät yhteenvetoja mielessään. He olivat siinä kuin sotilasjuntan käskyläiset. Kuva oli sama. Tajusin, että yöpaitani ei peittänyt erityisemmin mitään. Sen tarkoitus ei ollut se.

”Anteeksi”, sanoin. Pidin käsiä rintojeni päällä, kiihtymyksestä koviksi kuroutuneiden nännien peittona.

”Ei mitään”, yksi Hepun suosikeista puhui. Muut olivat Hepun ympärillä. Yksi heistä oli lääkäri.

Miehet nostivat Hepun lattialta sängylle, edelleen alastomana, edelleen vitulta ja spermalta haisevana ja häpesin jälleen. Se vain yltyi. Lähdin pakoon omasta makuuhuoneestani, meidän makuuhuoneestamme, sulkeuduin vessaan ja pengoin likapyykin seasta pikkarit itselleni, koska en ollut ottanut mukaan puhtaita makuuhuoneen kaapista. Miehet olivat seisseet esteenä tiellä. He hallitsivat meidän makuuhuonettamme. Se oli lakannut olemasta yksityisalue. Puin likaiset pikkupöksyt ja kylpynutun. Katsoin peilistä kasvojani ja hiuksiani, mutta päätin jättää kaiken niin, antaa olla ja palasin makuuhuoneeseen.

”Ambulanssi on tulossa”, lääkäri kertoi. ”Hän on elossa.”

Elossa! tyrmistyin. Olin ällistynyt. Totta kai Heppu on elossa. Mitä hulluja tuo mies ajattelee ja kuvittelee? Heppu vain pelleilee.

Heppu oli leikkisä, oli ollut sitä aina. Viimeiseen asti pidin kiinni siitä harhasta, että tämä oli vain Hepun esitystä. Ajattelin niin, vaikka tiesin sydämessäni ja näin omin silmin, että tässä oli tosi kyseessä.

”Rouvan pitäisi pukea, jos rouva aikoo tulla mukaan.”

”Mutta Prinssi on täällä”, sanoin. Minusta oli sanomatta selvää, että jäisin Prinssin luo, kävi miten kävi.

”En voi lähteä.”

Hepun komennuskunta vakuutti, että se vaihtoehto sopii oikein hyvin. Voin jäädä tänne ja he tuovat tietoa. Joku tuo.

”Kiitos”, kiitin.

He palauttivat Hepun halvautuneena.

Heppu oli sairaalassa vajaan viikon, vain muutaman päivän. Kävin katsomassa häntä siellä, tarinoimassa, mutta Heppu oli vain ja katsoi, katsoi kuin kaikkeen kyllästyneenä.

”Kyllä sinä siitä toivut.”

Vakuutin sitä Hepulle. Tai itselleni. Uskoin siihen aikani, mutta kun menetin väistämättä ja lopulta turhan uskoni, huomasin, että kukaan muu ei ollut uskonut minun laillani. Ei tosissaan. Olin ollut ainoa, ensimmäinen ja viimeinen, joka uskoi ja eli siinä aidossa toivossa.

”Sun ei pidä syyttää itseäsi siitä”, Aldous Tsitsis sanoo aikuismaisesti.

Syytän, ajattelen. Syytän itseäni ikuisesti ja syytän itseäni myös Prinssin kuolemasta. Jos olisin pitänyt paremmin huolta Prinssistä, tämä ei olisi sairastunut. Jos olisin pitänyt tarkemmin silmällä Prinssiä, olisin huomannut varmasti ajoissa, että asiat ovat huonosti, olisin huomannut sen riittävän aikaisin ja Prinssi olisi voitu pelastaa.

Minulla on kaksi ruumista tunnollani.

Kymmenen vuotta sitten olin ollut yksinäinen naiseläjä ja nyt olin taas yksin, mutta minua soimasi kaksi kuollutta ihmistä.

Parempi olisi ollut, jos se hullu, joka ampui Hepun perheen olisi ampunut Hepun myös. Niin olisi tapahtunut, jos Heppu olisi ollut yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa.

Heppu vältti kohtalon yhden kerran, mutta ei toista kertaa. Sairasta, että sen piti olla rakastajattaren tekosia. Sehän minä olin. Minun olisi pitänyt tajuta, että liika rakasteleminen voi olla tuhoisaa? Minun olisi pitänyt muistaa, että on olemassa naisia, jotka ovat saattaneet useampia miehiään hautaan. Olivatko nämä miehet lyyhistyneet yksi toisensa jälkeen rakkauden alttarille kesken siemensyöksyn? Paljon mahdollista. Tästä vain ei puhuta.

”Maria”, Aldous sanoo.

”Maria”, hän sanoo uudestaan.

Nostan katseeni hänen silmiinsä.

”Älä ota sitä noin.”

”Miten sitten?”

”Se ei ollut sinun vikasi”, Aldous vakuuttaa. ”Mikään ei ollut sinun vikasi.”

”Onpa.”

Se oli minun vikani. Ensinnäkin se, että olin olemassa. Jos ei minua olisi ollut, kaksi ihmistä olisi säästynyt. Tai Heppu olisi säästynyt ja se tyttöystävä, joka ei ollut muka mitään, hän olisi huolehtinut Hepusta. Olisiko hän pitänyt tästä parempaa huolta? Kuka vain olisi kyennyt pitämään Hepusta parempaa huolta kuin minä.

”Mikä sulle tuli?” Aldous Tsitsis kysyy huolissaan.

Ravistan päätä: ”Minä en voi jatkaa näin. En rehellisesti.”

”Miten näin?”

”En mitenkään”, vastaan.

Haluan sanoa ja julistaa, että en tahdo enkä aio elää. Elämä ei ole minkään arvoista. Neljä, viisi vuotta olen elänyt kuvitellen, että kaikki kääntyy hyväksi, mutta mikä ihmeen kaikki?

”Rauhoitu”, Aldous rauhoittelee.

”Mä olen rauhallinen”, vastaan.

”Sun sisälläsi kuplii.”

Mielenkiintoista. Kuinka tarkkaan Aldous näkee minut? Tajuaako Aldous aivan kaiken? Tajuaako hän myös sen, että kaipaan kuolemaa, tällä iällä?

”Älä ajattele sellaista”, Aldous kieltää jurosti.

Hymähdän: ”Tarviiko sitä ajatella.”

Tunnen, että Aldous puristaa lujemmin kättäni. Olin unohtanut, että istumme siinä vieretysten. En tiennyt missä olin, missä me olemme?

”Enkö minä merkitse sulle mitään?” Aldous kysyy vakavana.

”Merkitset.”

”Siinä tapauksessa lopetat tuollaiset ajatukset. En pidä niistä.”

Pidänkö minä? kysyn itseltäni. Onko sillä väliä mistä pidän ja mistä en?

”Pidätkö minusta?” Aldous kysyy.

Kyllä. Pidän. Käännyn ja kiedon käsivarteni Aldous Tsitsiksen ympärille. Rutistan rujon miehen itseäni vasten.

”Pidän. Tosi paljon.”

”Mutta et rakasta?” Aldous kysyy.

Mietin ja pudistan päätä.

”En voi. En ainakaan vielä”, vastaan.

”Milloin sitten?”

Sen saa aika näyttää.

”Milloin, Maria?”

En vastaa.

Kuuluuko, kuuluuko, kuuntelen. Ei kuulu.

”Meillä on toisemme”, Aldous Tsitsis sanoo.

Tosi on.

Meillä on toisemme / vaikka meillä ei olisi muuta maailmassa. / Sinä tunnet minut / ja minä sinut / olemme sinut / ja onnelliset yhdessä / ainakin joskus.

Aldous odottaa vieressä, kun kirjoitan. Hän ojentaa kätensä valmiiksi ja lasken vihon miehen käteen.

”Kirjoita itsesi ehjäksi”, Aldous sanoo.

Tai ehkä minä vain kuulen kaikenlaista? mietin. Kuulen ja kuvittelen.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 14.10.2020  

Kuunsirppi ja Venus ovat rinnakkain idän taivaalla. Illalla pulu tuli yöpuulle parvekkeen ikkunalaudalle. Tai se on lentänyt päin ikkunaa tai seinää, pudonnut istuvaan asentoon ikkunalaudalle ja seisoo siinä kuin nukkuen. Meillä on tällainen kyyhkyslakka. Eikö sellaisia ole ollut ennen? Eikö ennen ollut kirjekyyhkyjä?

Sähkökone ja magneetti. Goethe mainitsee ne. Nuorena hän purki magneetin kankaan sisästä, mutta ei tullut siitä sen viisaammaksi. Hugon kirjassa mainitaan kerran sähkö. Sähköilmiöt olivat tiedossa, mutta sähköä ei tiedetty eikä osattu käyttää ja hyödyntää.

Lisää vuosilukuja. Minusta tuntuu, että ne alkavat pysyä paremmin päässä nyt kuin nuoruudessani. Onko jokin tietty aivojen osa kehittynyt ja samaan aikaan, kun muu, yleinen lahoaminen saa aivot ja ihmisen kokonaisuudessaan hapertumaan? Hubertsburgin rauha solmittiin helmikuun 15. päivä 1763. Lainaan Goetheä: ”...mainitun vuoden helmikuun 15. päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suuri osa elämääni oli kuluva.”

Ajattelin tässä, että eikö Ranskan suuri vallankumous ollut silloin aika lähellä? Siitä tulee varmaan oma mainintansa.

Wertheriin Goethe sai aiheen, kun hän joutui pulaan. Hän oli liikkunut epämääräisessä porukassa, kirjoitellut toisten puolesta lemmenkirjeitä ja rikolliset olivat käyttäneet hyödyksi hänen käsialaansa ja allekirjoitustaan – jos ymmärrän oikein. Sitten oli eräs tyttö. Goethe oli rakastunut, viisitoistavuotias poika seitsemäntoistavuotiaaseen kaunottareen. Goethe parani tästä vaivasta, kun hän kuuli miten tyttö oli puolustanut nuorta kavaljeeria: Tyttö sanoi, että Johann Wolfgang oli lapsi ja hän oli yrittänyt pitää poikaparan poissa pahoilta teiltä. Tuhat tulimmaista – lapsi.  

15.10.2020

Maa on märkä sateella. Asvaltti kiiltää. Toissailtana parvekkeen ikkunanaluspellille asettunut pulu nuokkui samassa asennossa yli kaksitoista tuntia. Se ei välittänyt, vaikka otin siitä pimeässä salamavalolla kuvia. Eilen puolen kahdeksan aikoihin aamusta, kun menin katsomaan sitä, se käänteli päätään. Meillä oli lasi välissä, mutta etäisyyttä alle puoli metriä. Hain kännykän, otin kuvan, mutta kun menin vielä lähemmäs, lintu havahtui ja räpytteli siivilleen.

Rokonarpisia kasvoja on Goethen Tarua ja totta -kirjassa. Goethe lähti Leipzigiin yliopistoon opiskelemaan ja hänelle naurettiin, koska hän puhui eri tavalla, murre vaihtui ja hänen vaateparrelleen virnuiltiin. Kuosit ja mallit olivat vanhentuneet. Pilkkanäytelmässä päähenkilöllä oli samanlaiset muodista pois menneet vaatteet kuin Goethellä ja hän ymmärsi, että pitää seurata aikaansa ja uudisti vaatevarastonsa. Saksalaisen kirjallisuuden taso ei saanut suurta arvoa Goethen silmissä. Hänestä latteus oli vallalla. Masennuksissaan hän poltti vanhat käsikirjoituksensa eli totesi ne huonoiksi.

16.10.2020

Talon mittari epäröi puolen asteen ja asteen välillä. Joissain paikoin on taatusti pakkasasteita.

Joyce Carol Oates ja Margaret Atwood ovat kaksi kestosuosikkia, jotka mainitaan nykyään, kun tiedotusvälineet arvuuttelevat seuraavaa kirjallisuuden nobel-palkinnon voittajaa. Näitä kahta naista, kirjailijaa ei onni suosinut vielä tänä vuonna, mutta nainen, runoilija voitti: Glück. Onneksi.

Luin eilen illalla Blondin loppuun. Lopun lähestyessä kuva muuttuu aina järkyttävämmäksi. Blondi oli 38. tänä vuonna lukemani kirja. Hieno ja hyvä kirja ja hyvä aihe. Amerikkalaisena kirjana siinä on nämä pakolliset turvalausekkeet, mutta kirjailija ei väitä sentään, ettei romaani käsittele Marilyn Monroeta, vaan on löytänyt hienon sanamuodon, että se pitää lukea romaanina.

Nautin kirjasta romaanina ja nautin Marilynin tarinana. Kirja toimi. Se kertoi myös vallankäyttäjistä ja vallankäyttäjien armeijasta, miesvaltaisesta kaveriporukasta, joka kuinka hurskaita ja rehellisiä ovatkaan, kuvittelevatkaan olevansa, ovat niitä kaksinaamaisia lurjuksia, joita kumma kyllä hyysätään, paapotaan ja ylistetään.

Luimme illansuussa myös muutaman tunnin ajan Goethen Tarua ja totta. Aikaa kauan sitten, kun kynttilät olivat öisenä valaistuksena ja miehillä oli polvihousut, -sukat, solkikengät, peruukki tai hiuslaite ja miekka kupeella. Aatelisilla, se pitää muistaa. Muilla oli kai nahkasandaalit tai puukengät, sandaalit kuin Asterixilla sarjakuvassa.  

17.10.2020

Aamulla katsoin silmät harittaen eteisessä pientä näyttöä, josta saa klikattua ulkoilman lämpötilan: Kuusi ja puoli. Helena löysi vähäisen miinus -merkin näytön laidasta ja heti keli kylmeni. Talvi tekee tuloaan.

Aloin lukea Irvingin kirjaa Garpin maailma. Jäin sivulle viisikymmentä ja vähän yli. Pulut kujersivat ja poika yritti kalastaa niitä haavipallomailalla räystäiltä.

Goethen Tarua ja totta -lukuprojekti on puolivälissä. Nuori mies palasi ränstyneenä kesken opintojen Leipzigista, sairasteli kotonaan Frankfurtissa, toipui ja lähti Strassburgiin päättämään opintonsa. Niskahiukset olivat liian lyhyet seurapiireihin ja hän käytti tukkalaitetta. Hän otti tanssitunteja ja opettajan nuoret tyttäret olivat tanssikavereina. Siitä seurasi sydänsuruja. Ennustajaeukko ennusti korteillaan – tähän oli näemmä lupa uskoa, vaikka samaan aikaan uskonasiat olivat pyhiä. Antoinette viivähti Strassburgissa matkallaan Itävallasta Ranskaan kuninkaan puolisoksi.

Päivä on valjennut. Aurinko paistaa rivitalojen lumikuuraisille katoille.

Me puhallamme kynttilöitä(14)

 >>>jatkuu>>>  

ME menemme pesulle. Olemme yhdessä pienen asuntoni vessassa. Jään istumaan pöntölle, avaan bideen hanan ja Aldous Tsitsis käy sermin taakse. Hän kääntää suihkun päälle ja kaikki äänet häipyvät veden virtaukseen ja solinaan. Kun Aldous on peseytynyt ja kuivaa itseään pyyhkeeseen, pääsen vuorostani pesulle. Jonotan kotonani.

Viisi minuuttia tai kymmenen minuuttia myöhemmin istumme rinnatusten olohuoneen sohvalla. Minulla on kylpynuttu päällä ja pyyhe kiedottuna turbaaniksi päähän. Aldouksella on t-paita ja farkut. Hän näyttää nuorelta. Muistan taas, että meillä on kymmenen vuotta ikäeroa, Aldouksen eduksi. Naisen korkeampaa matematiikkaa.

Ensin otin itseäni vanhemman miehen, huomattavasti vanhemman ja sitten muutteeksi selvästi nuoremman miehen. On vertailupohjaa.

Me istumme käsikkäin kuin katsoisimme elokuvaa televisiosta tai ylipäänsä jotain televisio-ohjelmaa, mutta ruutu on pimeänä.

”Maanantaina Heppu soitti?” Aldous jatkaa siitä, mikä keskeytyi.

”Niin”, vastaan. Elämä muisteluissa.

”Mutta et muista milloin hän pyysi sua menemään vihille kanssaan?”

Aldous kysyy ja mietin hetken: ”En. Muistin ennen. Luulin, että muistaisin sen aina, mutta ihminen näemmä unohtaa asioita.”

”Näemmä”, Aldous sanoo, ilman ilmeitä. Ilman sarvia ja hampaita. Koska Aldouksella ei ole niitä. Aldous ei ole koskaan ilkeä eikä pyri pahoittamaan toisen mieltä. Aldousta ei saa panettelemaan ketään.

Heppu soitti sunnuntaina illalla myöhään. Sydämeni sykähti, kun känny hälytti. Totta kai soittaja olisi voinut olla kuka muu hyvänsä, paljon suuremmalla syyllä vaikka minun äitini kuin Heppu, mutta arvasin heti, että se on Heppu ja että tämä soittaa maanantain takia, haluaa sopia siitä.

”Olit ilahtunut”, Aldous kommentoi.

”Olin rakastunut”, myönnän.

Me kaksi istumme kädet toistemme lomassa ja nojaan Aldous Tsitsistä vasten eikä minua vaivaa sanoa, että olin rakastunut Heppuun.

”Minä rakastin Heppua niin kauan, kun se oli mahdollista”, sanon.

”Halvaantunut mies ei ollut enää Heppu?” Aldous tietää.

”Ei.”

Maanantaina söimme illalla yhdessä. Heppu olisi vienyt minut elokuviin, mutta pidin parempana, että söisimme yhdessä. Se tapahtuu pienemmässä piirissä. Menimme kiinalaiseen ravintolaan, vietimme kiireettömän, levollisen, nautinnollisen tuokion ja tarinoimme niitä näitä.

”Heppu kertoi ex-vaimostaan?”, Aldous arvaa.

”Niukasti”, vastaan mietteissäni. Silloin hän kertoi vaimostaan. Sen kerran.

En kysynyt, kysellyt enkä udellut. Se verilöyly, joka oli tapahtunut, oli silloin vielä kovin tuore. Ehkä juuri sen takia en kysellyt. Vanhoista voi jutella, mutta ei auki olevista haavoista.

Me puhuimme enemmän kirjoista, kirjamessujen annista. Heppu kysyi minun elämästäni ja asioistani, otti selvää, kysyi ne tärkeimmät eli oliko minun elämässäni ketään miestä, joka oli minulle rakas, tärkeä, oliko ollut koskaan ja mitä odotin elämältäni?

Naurahdin: ”Mitä kukin odottaa elämältään. Voi, en tiedä.”

”En usko, että vastasit noin”, Aldous Tsitsis epäilee.

Naurahdan: ”Et ollut paikalla. Vai olitko?”

”En.”

Kiusoittelen: ”Sä olit silloin vielä liian pieni pelehtimään.”

”En ollut. Mä olin täysi-ikäinen.”

Heppu saattoi minut asunnolleni.

”En pyytänyt häntä sisälle”, kerron. ”Kiitin illasta ja illallisesta.”

”Niin?” Aldous kysyy.

Tajuan tuijottavani Hepun muotokuvaa seinällä. Se on jäänyt siihen. Se on siinä, ei kopio virallisesta muotokuvasta, mutta sen on tehnyt sama taiteilija ja se on tehty samaan aikaan kuin virallinen kuva. Virallisen kuvan jälkeen. Tietenkin Heppu maksoi sen itse eikä mikään taho.

Kukaan ei voi vaatia minua luovuttamaan sitä pois. Muotokuva periytyi minulle niin kuin kaikki muukin. Perin kaiken. Se ei ollut vähän. Rahan takia ja tullakseen toimeen minun ei tarvitse käydä töissä. Minun ei ole pakko tehdä päivääkään töitä tästä syystä.

Pidän kuvasta.

”Heppu katsoo meitä”, huomautan.

”Häneltä ei jää mikään huomaamatta”, Aldous Tsitsis lisää.

Ajattelen vaihteeksi syntymäpäiviä, tätä syntymäpäivää ja näitä kaikkia syntymäpäiviä. Ajattelen niitä kynttilöinä, kynttilöiden kautta, Prinssin päivinä. Ensimmäisenä syntymäpäivänään Prinssi oli liian pieni puhaltamaan kakkunsa kynttilän sammuksiin, yhden kynttilän päivänä, mutta toisena ja kolmantena syntymäpäivänään hän suoriutui tehtävästä.

Meillä oli väkeä näillä syntymäpäiväkekkereillä: Heppu pyörätuolissaan, Hepun äiti, minun vanhempani, veli taisi olla mukana yksillä synttäreillä. Sitten olivat erikseen kaverisynttärit. Kun Prinssi täytti kaksi ja kolme, hänellä oli muutama kaveri, jotka tulivat käymään.

Jos Heppu ei olisi halvaantunut, me olisimme asuneet Hovissa ja olisiko se tarkoittanut silloin, että Prinssin kaverisuhteet olisivat olleet tavallisesta poikkeavat? Ne olivat sitä joka tapauksessa. Ne olivat sitä myös takautuvasti.

Prinssi ei päässyt eroon siitä, että hänen isänsä oli Heppu.

Prinssin kaverit yrittivät olla luonnollisia pojan seurassa, mutta heistä paistoi se, että heidän vanhempansa olivat muistuttaneet vekaroille Prinssin uljaasta sukupuusta. Prinssi ei ollut jokamies, pikkuinen tietenkin, vielä, mutta varustettu suvun leimalla.

Kolmet synttärit näin. Neljännellä kerralla ei ollut enää virallisia kekkereitä, oli vain minun ja Aldouksen, meidän kahden yhdessä pitämät salaiset menot. Muut eivät nähneet mitään aihetta häilätä kynttilöiden kanssa.

Saako menehtyneen lapsen, ihmisen, syntymäpäiviä juhlia? Saa, ilman muuta. Mutta niistä ei kannata tehdä numeroa.

Kuolleet kuuluu unohtaa. Mutta jos ei pysty?

Neljänsillä syntymäpäivillä oli kakku, jossa tökötti kolme vihreää ja yksi keltainen kakkukynttilä. Minulle oli selviö, että kattauksessa pitää erottua se, että Prinssi ei ollut läsnä. Keltainen merkkasi laimeaa vihreää. Keltainen oli Heppu. Ja kun seuraavana vuonna ei ollut enää Heppua, Prinssi ja Heppu olivat molemmat poissa, asetin viidenneksi kynttiläksi punaisen. Koska musta olisi ollut liian synkkä.

Siitä eteenpäin uudet kynttilät ovat olleet punaisia iltaruskon muistoja.

Muotokuvan mies kuoli, kun hänen poikansa menehtyi. Kaiken muun Heppu kesti, mutta ei sitä, että hänen perillisensä kuolevat yksi toisensa jälkeen, kuolevat kuka mitenkin ja kun hänen viimeinen rakkauden sulkansa taittui kovan maailman puhurissa, se vei myös Hepun hautaan.

Me muutimme. Emme me, vaan minä yksin. Hyvästi sviitti. Hyvästi muistot. Jos näemme vielä, raamit ovat ainakin toiset.

”Haluatko, että käyn vielä luonasi?” Aldous Tsitsis kysyi sen jälkeen, kun Prinssi oli haudattu ensin ja hänen jälkeensä pojan isä.

”Haluan”, vastasin rakastajalleni. ”En halua olla lopullisesti yksin.”

Halusinko, että hän, Aldous muuttaisi luokseni?

”Ei.”

Se oli välitön vastaukseni.

Ristiriitainen, rajojaan varjeleva ihminen: ”Mä haluan olla yksin.”

Käsitin, että sanoin jotenkin väärin ja vikaan, mutta en jaksanut miettiä sitä. Vetosin mielessäni siihen, että Aldous ymmärtää.

”Ymmärrän”, Aldous nyökkää. Nyt. Hän on siinä vieressä, lähellä.

”En halua pidätellä sua”, sanoin, kun hän ja minä olimme haudanneet ne.

”Miksi ajattelet niin?” Aldous kysyi silloin.

Ajattelin erikoisesti, oudosti, että ehkä Aldous Tsitsis haluaa perustaa oman perheen, oikean perheen? En halunnut olla siinä tiellä.

En ajatellut, suunnitellut enkä harkinnut Aldousta rakastajanani enkä ollut tehnyt niin koskaan. Minulle Aldous oli, on ollut ja pysyisi perheystävänä. Ystävien kesken ei ole salaisuuksia. Ystävät voivat pitää toisiaan kädestä, pitää toisistaan kiinni ja he voivat myös rakastella. Mikään ei riko ystävyyttä, jos se on tosiystävyyttä.

Ajattelin, että Aldouksen on parempi löytää ja hänen pitäisi löytää joku ikäisensä, kiva tyttö, johon hän rakastuisi ja he kiintyisivät toisiinsa ja menisivät naimisiin. Se olisi oikea loppu.

Minun pitäisi vieroittaa nappulani.

Olimme tunteneet toisemme seitsemän vuotta, ennen kuin kysyin Aldous Tsitsikseltä ensimmäisen kerran, mistä hän tuli, ketkä ovat hänen vanhempansa, hänen perheensä, siskonsa ja veljensä?

”En tiedä”, Aldous vastasi.

”Et tiedä?”

Kuinka vähän tiedämme lähimmäisistämme, tajusin. Tiedämme vain itsestämme, koska olemme sellaisia kurjia olentoja, joiden katse on kääntynyt pysyvästi sisäänpäin. Omaan napaamme.

”Sä asut jossain?” kysyin. En tiennyt sitäkään tai en muistanut tai en ollut painanut mieleeni.

”Kyllä sinä sen tiedät”, Aldous vastasi. ”Hoivakodissa niin kuin tähänkin asti.”

Se tulee ja palaa mieleen kuin kaukaa mereltä lähtenyt aalto, joka saavuttaa viimein rannan: Aldous Tsitsis kertoi silloin heti ensimmäisellä tapaamisellamme, että hän asui hoivakodissa. Pitihän minun tietää se, mutta en muistanut. Ehkä en ollut kiinnostunut? Aldous ei tiennyt omista vanhemmistaan eikä tiennyt oliko hänellä siskoja tai veljiä. Ei hänen tietääkseen.

”Ovatko vanhempasi kuolleet?” kysyin.

”En tiedä”, Aldous vastasi. ”Minulla ei ole kunnia tuntea heitä.”

Sinä tulit tuntemattomasta / lähettilääni / tiesit tehtäväsi / lohduttaa toista tuskassa / pitäen oman tuskasi piilossa / kätkien sen unohduksen sammalten alle.

”Saanko minä sen?” Aldous Tsitsis pyytää.

Ojennan runon hänelle. Runon lautasella. Runon vihossa. Aldous kopioi sen.

Katson, kun Aldous Tsitsis kopioi runon hellyttävin, lapsellisin kirjaimin. Lapsi ja mies yhtä aikaa. Mitä muuta voisin pyytää? Minulla on molemmat Aldouksessa. Aldous vastaa yhtä miestä ja yhtä pikkupoikaa. Hän selviytyy hyväksyttävästi kummastakin roolista. Sen lisäksi hän kantaa minulle kukkia, käy käsiksi rintoihini ja pakaroihini ja painaa minut alleen hetken kiihkossa.

”Nätti runo”, Aldous kehuu.

Kehut vain, ajattelen. Orpo Aldous.

Muuttuiko meidän väleissämme jokin silloin, kun tajusin todella, että rakastajani, joka oli kaikella tapaa viallinen ja muotopuoli, oli myös tulokas tuntemattomasta? Ei. Se maustoi lisää tätä elämän käsittämättömyyttä.

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 10.10.2020  

Aleksis Kiven päivän aamu ja hieno päiväys. Yön sateen jälkeen pilvet väistyivät ja puolikuu, Venus ja Mars tulivat näkyviin, kun pyöräilimme rannalle. Vesi oli tyyni. Helena ui ja minä kokeilin kuvata kännykällä. Aamun sarastus valaisi taivaanrantaa, kun palasimme. Keltaiset koivut hehkuivat ja leimusivat.

Victor Hugon kirja Pariisin Notre-Dame 1482 oli 37:s tänä vuonna lukemani kirja ja kuudes ääneen tänä vuonna. Hugo puhui kuolemaantuomion poistamisen puolesta, mutta vasta sata vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen Ranska oli sivistynyt tarpeeksi tekemään sen päätöksen. Kirjan teksti oli hyvää, mutta en innostu lukemaan lisää Hugon tuotantoa. Sen ajan henki on nuivaa, moraalikäsitykset ja kaikki. Olin lukenut tämän kirjan aiemmin ja olen lukenut aikoinaan myös Kurjat. Seuraavaksi aion lukea ääneen Goethen kirjan Tarua ja totta. Se ajoittuu 1700 -luvulle, vielä kauemmas kuin Victor Hugo. Olen lukenut muistaakseni Tarua ja totta -kirjan puoleen väliin joskus kymmeniä vuosia sitten. Mitähän pidän siitä nyt? Kuinka romanttinen tai yltiöromanttinen se on?  

11.10.2020

Asiallinen, vastaan. Ei päälleliimattua eikä -väritettyä. Yllättävän nykyaikaista tekstiä. Puhun Goethen kirjasta Tarua ja totta ja joka pyrkii olemaan elämäkertaa tai se pyrkii kai kertomaan ja niputtamaan yhteen hänen tuotantonsa. Häntä oli pyydetty muistelemaan.

Luimme eilen neljäkymmentä sivua. Minä luin, Helena kuunteli ja samalla syntyi käsityönä peitettä.

Goethe syntyi 1749 Frankfurtissa. Siitä on siis 270 vuotta. Hän kertoo millaisia leluja heillä oli, hänellä ja pikkusiskolla, ainoilla lapsilla, jotka jäivät elämään. Saviastioita, jotka olivat pieniä, lapsille tarkoitettuja. Goethen isän äidillä oli nukketeatteri, johon hän tutustutti lapset. Isä opetti lapsia kotona. Kun tuleva kirjailija ja valtiopäivämies oli kuusi vuotta 1755, maailmaa järkytti Lissabonin maanjäristys, jossa kuoli kuusikymmentä tuhatta ihmistä. Seuraavana vuonna syttyi sota, Preussin kuningas Fredrik toinen hyökkäsi Saksiin. Armeijassa oli kuusikymmentä tuhatta miestä. Goethen suku jakautui, toiset hurrasivat Fredrik toiselle, muun muassa Goethen isä ja poikansa ja Goethen äidin puolen isovanhemmat asettuivat Itävallan puolelle.

Nuoren Goethen jokasunnuntaiset vierailut isovanhempien luona, viikon kohokohta, kokivat muutoksen. Goethe ymmärsi olla riemuitsemasta siellä Fredrik toisen voitoista.

Puolen seitsemän jälkeen lähdimme pyöräilemään rannalle. Taivas oli pilvessä. Muutamia aamuvarhaisia kulkijoita liikkeellä, tuttu sauvakävelijä meidän talosta, töihinmenijöitä, autoja, jotka kääntyivät Vallikodin suuntaan. Kuutostien alikulun jälkeen ja kun olimme kurvanneet Niemeläntielle, katuvalojen alue päättyi ja ajoimme pyörien valoissa, mutta pimeä ei ollut enää täydellinen, vaan sarastusta edeltävä hämärä. Rannalla, veden ääressä oli vielä valoisampaa. Tyyni, tumma vesi, hiljaista, ei lintuja, mäen päällä veden takana näkyi yhden talon ikkunoissa valot.  

12.10.2020

Sumua aamulla ja sumua yhä. Helena teki sauvakävelylenkin ja minä kuntoilin tietokoneen ääressä. Luin tekstiä, Repeä, joka on seuraavana jatkokertomuksena odottamassa pääsyä Kaunis kesäpäivä -blogiin. Sivuja siinä on 125 ja osia 25. Aloin lukea sitä eilen, 50 sivua ja tänään luin loput. Hm.

Eilen luimme lisää Goethen muisteluksia. Vuonna 1759 he joutuivat majoittamaan Ranskan sotajoukkoja. Preussilaismielinen Goethe vanhempi joutui hankaluuksiin mielipiteidensä takia ja hänen vaimonsa ja tulkkinsa joutuivat sovittelemaan, ettei käynyt huonosti. Rohkeuden kääntöpuoli: Muut joutuvat suojelemaan suupalttia.

Goethe oppi ranskaa. Hän pääsi tutustumaan ranskalaiseen teatteriin. Hän oli kymmenen.

13.10.2020

Goethe kirjoitti Tarua ja totta -kirjan vanhana miehenä, 1800 -luvun alussa eli kirjoitusprosessi oli menossa samoihin aikoihin, kun Victor Hugo kirjoitti Pariisin Notre-Dame 1482 -teosta. Wikipediasta vilkaisin sen verran, että Goethen nuoruudenteos, Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti itsemurha-aallon. Aika kirjailija.

Goethe oli paremmista oloista. Samassa taloudessa oli palvelijoita ja Goethen rikkaat vanhemmat harrastivat asioita sen sijaan, että olisivat olleet töissä. Goethen isän viljelyksillä, tiluksilla oli hedelmäpuita, kukkia ja viiniköynnöksiä. Lapsia opetettiin monipuolisesti, myös tytärtä ja he joutuivat hoitamaan esimerkiksi isän harrastamia silkkitoukkaviljelmiä ja joutuivat korjaamaan toukkalavoilta pois sairaat ja menehtyneet yksilöt vai olivatko he vain paikalla näkemässä, kun joku renki tai piika teki varsinaisen työn?

Tarua ja totta on kuusisataasivuinen muistelma. Sen on suomentanut J.A.Hollo. Se on jaettu Sisällyksessä neljään osaan, jonka ensimmäisen osan vieraskirjaiminen motto kuuluu Ei kasvatusta, ilman kuritusta. Luimme eilen loppuun tämän ensimmäisen osan neljännen kirjan. Jokaisessa osassa on säntillisesti viisi kirjaa, mutta osia ei ole eroteltu tekstissä toisistaan. Toinen osa alkaa kesken sivun, kun tekstissä on otsikko kuudes kirja. Motto vaihtuu: Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin. Kolmannen osan mottona on Siitä on huoli pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti ja neljännen, viimeisen Nemo contra deum nisi deus ipse. Tämä fraasi ei ole kirjan selityksissä. Jokainen hallitsee latinaa. Vain jumala yksin. Sopiiko niin?

Luin eilen myöhään iltapäivällä ja alkuillasta ääneen noin kolme tuntia, mutta ehdin sen jälkeen lukea itsekseni myös Blondia. Blondi on mennyt naimisiin Kirjailijan kanssa ja lapsi on tulossa. Viisikymmentäluku on päättymässä. Oates kirjoittaa hyvin. Teksti on nautittavaa ja hallittua. Aihe on tietenkin erinomainen. Moni muu on kirjoittanut myös Marilynista, mutta ovatko nämä muut yltäneet yhtä nautittavaan lopputulokseen kuin Joyce Carol Oates? Entä lähtikö tästä teoksesta liikkeelle metoo-liike? Vai oliko Blondi -teos vaikuttamassa siihen osaltaan?