>>>jatkuu>>>
VUOSI vuodelta vuodet muuttuvat. Ajattelen vuoden takaista Prinssin seitsemättä syntymäpäivää. Se on erityinen ja merkityksellinen vuosiluku. Seitsemän on maaginen luku. Kolmonen samoin, ykkönen. Kaikki luvut. Ne ovat omiaan.
En tiedä mikä minun tuli, mutta minulle eivät riittäneet enää kynttilät. Aloin puhua kakuista, niin kuin niistä ei olisi puhuttu tarpeeksi.
”On kahdenlaisia syntymäpäiväkakkuja”, sanon Aldous Tsitsikselle.
Aloin eritellä niitä silloin vuosi sitten. Hullutus alkoi silloin. Tai jatkui: ”On oikeita kakkuja ja jälkeenjääviä, joissa on muistojen maku. Muistokakkuja. Niillä on nimi.”
Kakkuja on kermaisia ja suklaisia, banaanitäytteellä ja hillolla, päällä marjoja, usein mansikoita, kokonaisina, halottuina, kuvioina ja ilman. Suklaarouhetta tai suklaanappeja kermavaahdossa. Nonparelleja.
Ostokakkuja, itse tehtyjä.
Prinssin yksivuotiskakku oli kermakakku.
”Se oli paras”, väitän. Olen varma asiasta, koska se kakku oli ensimmäinen. Ei tullut eikä tule toista sen veroista.
Katson lumoutuneena television mustaa pintaa. Siitä löytää, kun katsoo tarkkaan, meidän kahden juuri ja juuri erottuvat ääriviivaiset tai ääriviivattomat heijastukset, hahmot istumassa rinnatusten, minä seuralaistani pitempänä. Meissä molemmissa on koukkuja ja patteja, minulla rinnat, jotka ovat nyt luonnolliset, laskeutuvat luonnollisina, koska liivit eivät kurista niitä – näkyy huonosti kuvassa – olkapäät harittamassa luisina, samoin eteen työntyvät polvenmuhkurat ja Aldous Tsitsis omine patteineen ja paiseineen.
Anteeksi, Aldouksella ei ole paiseita.
Prinssi leikkasi toisena syntymäpäivänään itse ensimmäisen palan juhlakakustaan. Tietenkin hän teki sen. Hän oli kahden. Se oli hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän osoitti välittömästi omaavansa isänsä luonteen.
Heppu istui paikalla pyörätuolissaan. Halusin uskoa, että hän oli ylpeä pojastaan. Sukulaiset pitivät omaa ääntään, Hepun hoitaja oli asiallinen oma itsensä ja Aldous Tsitsis seisoi siellä mukana suu lerpallaan, alaleuka venyneenä. Siitä tulee kuusi vuotta.
Minulta kysyttiin, aika moni kysyi ohimennen, kuka on tuo vammainen? Sopivissa hetkissä uteliaimmat ovat aina keksineet sen.
”Ai, tarkoitat Aldous Tsitsis? Runoilija. Ennen aikaan oli hovirunoilijoita.”
Näin, että vastaukseni ei tyydyttänyt uteliaisuutta, mutta en selittänyt enempää.
Kolmannella kerralla kolmevuotiaan kakun aloitus sujui päivänsankarilta tottuneesti. Oli hän silloin kipeä tai ei? Jälkeenjäävien surua ei ollut vielä. Myöhemmin jälkeenjäävien osaksi jäi surra silmät päästään.
”Muistatko, kun Prinssi täytti kolme?” kysyn.
”Muistan”, Aldous Tsitsis vastaa. Ei niin innoissaan eikä ilahtuneena.
Tunnen, että pääni on raskas viinistä ja muistoista. Tein sen kakun itse. Ei olisi pitänyt. Jospa Prinssi kuoli sen takia? Kuka muka on nyt looginen ja järkevä?
”Sä leivoit kakun itse”, Aldous Tsitsis toteaa.
”Aivan.”
Hän muistaa myös.
Prinssi auttoi laittamaan suklaanappeja. Kolmosesta tuli iso ja epäsäännöllinen. Suklaanappeja riitti kiertämään kakun reunaa vain puoleen väliin. Prinssi pisti suuhunsa loput.
”Käydäänkö me nyt kakut läpi?” Aldous kysyy. Hän vaikuttaa hieman hermostuneelta. Levottomalta. Aiheesta. Vuosi sitten kummittelee taustalla. Jos ei muuten, niin takaraivossa. Vuosi sitten oli vuosi sitten.
”Jos sua pelottaa, ei ole pakko.”
Aldous vetkuttaa ennen kuin vastaa: ”En pelkää.”
Joka toinen vuosi tein ja olen leiponut kakun itse. Ensimmäisen kerran, kun Prinssi täytti kolme ja siitä alkaen kahden vuoden välein. Parittomat kakut.
”Kun Prinssin syntymästä tuli viisi vuotta täyteen”, sanon ääneen.
Aldous Tsitsis nyökkää. Hän odottaa minun jatkavan, odottaa mitä sieltä tulee? Nojaan hänen kylkeensä ja vaikenen hetkeksi. Nieleskelen. Aldous silittää käsivarttani.
Minun lemmikkini, ajattelen.
Ohitan vuosia. Hyppään suoraan eteenpäin. Sekoilen. Huomaan sen. En välitä olla niin säntillinen. En ole välittänyt koskaan. En tiedä kummassa vuodessa olen parhaillaan, tässä vai edellisessä? Ne ovat muuten samat, identtiset päivät, vain vuosinumeron viimeinen numero on eri.
Viime vuonna, vuosi sitten tein kakun jälleen itse. Valmistin myös kakkupohjan itse. Muistot vievät sinne ja tuovat takaisin. Muistot ajelehtivat.
Siihen aikaan, kun oli vielä oikeita synttäreitä, niillä oli paljon väkeä, mutta näihin rääppiäisiin olemme jääneet vain me kaksi, kahden.
”Älä ajattele näin surullisia”, Aldous sanoo. Hän vaistoaa tunnetilani.
Prinssi kuoli ensin ja Heppu ennen Prinssin neljättä syntymäpäivää. Poika edellä ja isä perässä. Prinssi ja Heppu kuolivat saman vuoden aikana, mutta eri kalenterivuotena. Vajaa vuosi Prinssin kuoleman jälkeen Heppu päästi irti.
Kahdet peräkkäiset hautajaiset. Niin paljon murhetta.
”Me laitoimme yhden keltaisen kynttilän Hepun muistoksi”, sanon ja muistelen. Ajelehdin muistojen rannattomalla merellä. ”Silloin tuli neljä vuotta Prinssin syntymästä.”
Aldous Tsitsis ei vastaa.
Banaanikakku riitti, olisi riittänyt kaksi leivosta, mutta meillä oli kakku. Ei muuta. Jäljellejäänyt.
Neljän kynttilän asettelu otti aikaa. Mietin sitä asettelua kuin jotain tärkeää tehtävää. Sommittelin niistä viimein salmiakin mallisen kuvion. Yhdellä kyljellä oli isä keltainen ja muut kolme olivat vihreitä vauvoja. Tai versoja. Keltainen kasvoi kakusta.
”Halusin päättää nämä muistotilaisuudet silloin. Muistatko? Sinä hetkenä tuntui siltä”, kerron ja kertaan. Tiedän, että runoilijarakkaani, runoilijarakastajani ymmärtää kyllä.
Vuodessa mielipiteeni muuttui. Prinssin neljävuotiskakku ei jäänyt sittenkään viimeiseksi. Ehei, sen jälkeen me kaksi olemme viettäneet toiset neljät kakkuvalvojaiset lisää. Viimeiset ovat parhaillaan menossa ja päättymässä. Vähin erin kohti iltaa ja pimeää. Muistotilaisuus, ei juhla.
Kynttilöitä ja kakkuja, mutta ei enää numeroita kakkujen päällä.
”Salmiakin jälkeen tuli viidenteen kakkuun kolme vihreää kynttilää, yksi keltainen ja yksi punainen”, totean. Tuijotan eteeni. Olo on synkkä ja alavireinen. Ei mahda mitään. Ja samalla juuri oikea.
Aldous Tsitsis odottaa vaiteliaana vieressä.
”Se oli viides”, lisään. ”Käsittelimme viidennen muistotilaisuuden.”
”Kuulin”, Aldous vastaa.
”Omatekemä täytekakku”, jatkan. ”Kuudes oli vuoron mukaan ostokakku. Muistatko?”
”Muistan.”
”Siihen tuli kolme vihreää, yksi keltainen ja kaksi punaista kynttilää.”
”Pysyn mukana”, Aldous Tsitsis sanoo.
Minua melkein naurattaa. Tämä on hysteriaa, totean. Naurunaiheita on nolla ja minua nykii sisältä niin, että repeän kohta.
”Kun Prinssin syntymästä tuli täyteen seitsemän vuotta, viime vuonna, tein jälleen kakun itse. Omatoimi-ihminen”.
Kerron sen, samoin kuin kaiken, ikään kuin tämä asia ja nämä asiat olisivat uusia ja ennen kuulemattomia Aldoukselle. ”Tein myös kakkupohjan.”
”Muistan.”
Se oli vuosi sitten, ajattelen. Ja sitten tapahtui se, mikä ei onnistunut.
Alan itkeä. Noin vain ponnistelematta. Kyynelhanat avautuvat.
”Meidän ei tarvitse jatkaa tätä”, Aldous sanoo. ”Sun ei tarvitse kiusata itseäsi.”
Tarvitsee, totean ja intän mielessäni.
Pyyhin enimmät kyyneleet pois ja katson miestä vierelläni. Katson, koska Aldous Tsitsis on minusta kamalan laikullinen kasvoiltaan. Kumman laikullinen. En muista nähneeni häntä ennen tämän näköisenä. Miesparka. Hän oli sellainen jo tullessaan. Ikään kuin Aldous olisi itkenyt? Oliko se mahdollista? Tapahtuiko sitä koskaan? Oliko Aldous itkenyt koskaan nähteni? Oliko minun pikkumieheni kyvytön sellaiseen? Siihen ja vain siihen. Ei kyvytön siihen.
Hitto.
”Suru tulee pois itkemällä”, selitän.
”En usko”, Aldous vastaa. ”Ei näytä siltä.”
”Älä puhu”, kiellän, sillä pelkään, että Aldous jatkaa alkuun päästyään enkä halua kuulla häneltä enkä keneltäkään muultakaan mitään väärää tai vastahankaista. En tällä hetkellä, tänään. En halua, että minua muistutetaan asioista, vaikka muistelen itse. Ihminen saa muistella omia juttujaan, omaa tahtiaan, mutta ihminen ei halua välttämättä eikä tarvitse muistutusta mistään.
Runo iskee. Se nousee sisältä kuin kupla: Runoilijan televisio on musta / sen valhe ja petos jäävät pimentoon / kun sille ei anna virtaa / ei tilaa eikä aikaa.
Ei mitään, ajattelen. Mikään ei ole mitään.
”Kirjoita se mulle”, Aldous pyytää.
Pudistan päätä.
”Sanele”, Aldous pyytää.
Sanelen. Kuulakärkikynä rapisee paperilla. Tai paperi. Kun kynän ääni vaikenee, jatkan eteenpäin, lausun säkeen kerrallaan ja kun kynän ääni vaikenee jälleen, sanelen seuraavan ja taas seuraavan ja jatkan samaan tahtiin, kunnes runo on valmis ja ikuistettu.
”Kiitos”, Aldous Tsitsis kiittää.
”Kiitos itsellesi.”
Niin kauas me runoilemme tiemme ja siihen asti on hyvä.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti