>>>jatkuu>>>
ME menemme pesulle. Olemme yhdessä pienen asuntoni vessassa. Jään istumaan pöntölle, avaan bideen hanan ja Aldous Tsitsis käy sermin taakse. Hän kääntää suihkun päälle ja kaikki äänet häipyvät veden virtaukseen ja solinaan. Kun Aldous on peseytynyt ja kuivaa itseään pyyhkeeseen, pääsen vuorostani pesulle. Jonotan kotonani.
Viisi minuuttia tai kymmenen minuuttia myöhemmin istumme rinnatusten olohuoneen sohvalla. Minulla on kylpynuttu päällä ja pyyhe kiedottuna turbaaniksi päähän. Aldouksella on t-paita ja farkut. Hän näyttää nuorelta. Muistan taas, että meillä on kymmenen vuotta ikäeroa, Aldouksen eduksi. Naisen korkeampaa matematiikkaa.
Ensin otin itseäni vanhemman miehen, huomattavasti vanhemman ja sitten muutteeksi selvästi nuoremman miehen. On vertailupohjaa.
Me istumme käsikkäin kuin katsoisimme elokuvaa televisiosta tai ylipäänsä jotain televisio-ohjelmaa, mutta ruutu on pimeänä.
”Maanantaina Heppu soitti?” Aldous jatkaa siitä, mikä keskeytyi.
”Niin”, vastaan. Elämä muisteluissa.
”Mutta et muista milloin hän pyysi sua menemään vihille kanssaan?”
Aldous kysyy ja mietin hetken: ”En. Muistin ennen. Luulin, että muistaisin sen aina, mutta ihminen näemmä unohtaa asioita.”
”Näemmä”, Aldous sanoo, ilman ilmeitä. Ilman sarvia ja hampaita. Koska Aldouksella ei ole niitä. Aldous ei ole koskaan ilkeä eikä pyri pahoittamaan toisen mieltä. Aldousta ei saa panettelemaan ketään.
Heppu soitti sunnuntaina illalla myöhään. Sydämeni sykähti, kun känny hälytti. Totta kai soittaja olisi voinut olla kuka muu hyvänsä, paljon suuremmalla syyllä vaikka minun äitini kuin Heppu, mutta arvasin heti, että se on Heppu ja että tämä soittaa maanantain takia, haluaa sopia siitä.
”Olit ilahtunut”, Aldous kommentoi.
”Olin rakastunut”, myönnän.
Me kaksi istumme kädet toistemme lomassa ja nojaan Aldous Tsitsistä vasten eikä minua vaivaa sanoa, että olin rakastunut Heppuun.
”Minä rakastin Heppua niin kauan, kun se oli mahdollista”, sanon.
”Halvaantunut mies ei ollut enää Heppu?” Aldous tietää.
”Ei.”
Maanantaina söimme illalla yhdessä. Heppu olisi vienyt minut elokuviin, mutta pidin parempana, että söisimme yhdessä. Se tapahtuu pienemmässä piirissä. Menimme kiinalaiseen ravintolaan, vietimme kiireettömän, levollisen, nautinnollisen tuokion ja tarinoimme niitä näitä.
”Heppu kertoi ex-vaimostaan?”, Aldous arvaa.
”Niukasti”, vastaan mietteissäni. Silloin hän kertoi vaimostaan. Sen kerran.
En kysynyt, kysellyt enkä udellut. Se verilöyly, joka oli tapahtunut, oli silloin vielä kovin tuore. Ehkä juuri sen takia en kysellyt. Vanhoista voi jutella, mutta ei auki olevista haavoista.
Me puhuimme enemmän kirjoista, kirjamessujen annista. Heppu kysyi minun elämästäni ja asioistani, otti selvää, kysyi ne tärkeimmät eli oliko minun elämässäni ketään miestä, joka oli minulle rakas, tärkeä, oliko ollut koskaan ja mitä odotin elämältäni?
Naurahdin: ”Mitä kukin odottaa elämältään. Voi, en tiedä.”
”En usko, että vastasit noin”, Aldous Tsitsis epäilee.
Naurahdan: ”Et ollut paikalla. Vai olitko?”
”En.”
Kiusoittelen: ”Sä olit silloin vielä liian pieni pelehtimään.”
”En ollut. Mä olin täysi-ikäinen.”
Heppu saattoi minut asunnolleni.
”En pyytänyt häntä sisälle”, kerron. ”Kiitin illasta ja illallisesta.”
”Niin?” Aldous kysyy.
Tajuan tuijottavani Hepun muotokuvaa seinällä. Se on jäänyt siihen. Se on siinä, ei kopio virallisesta muotokuvasta, mutta sen on tehnyt sama taiteilija ja se on tehty samaan aikaan kuin virallinen kuva. Virallisen kuvan jälkeen. Tietenkin Heppu maksoi sen itse eikä mikään taho.
Kukaan ei voi vaatia minua luovuttamaan sitä pois. Muotokuva periytyi minulle niin kuin kaikki muukin. Perin kaiken. Se ei ollut vähän. Rahan takia ja tullakseen toimeen minun ei tarvitse käydä töissä. Minun ei ole pakko tehdä päivääkään töitä tästä syystä.
Pidän kuvasta.
”Heppu katsoo meitä”, huomautan.
”Häneltä ei jää mikään huomaamatta”, Aldous Tsitsis lisää.
Ajattelen vaihteeksi syntymäpäiviä, tätä syntymäpäivää ja näitä kaikkia syntymäpäiviä. Ajattelen niitä kynttilöinä, kynttilöiden kautta, Prinssin päivinä. Ensimmäisenä syntymäpäivänään Prinssi oli liian pieni puhaltamaan kakkunsa kynttilän sammuksiin, yhden kynttilän päivänä, mutta toisena ja kolmantena syntymäpäivänään hän suoriutui tehtävästä.
Meillä oli väkeä näillä syntymäpäiväkekkereillä: Heppu pyörätuolissaan, Hepun äiti, minun vanhempani, veli taisi olla mukana yksillä synttäreillä. Sitten olivat erikseen kaverisynttärit. Kun Prinssi täytti kaksi ja kolme, hänellä oli muutama kaveri, jotka tulivat käymään.
Jos Heppu ei olisi halvaantunut, me olisimme asuneet Hovissa ja olisiko se tarkoittanut silloin, että Prinssin kaverisuhteet olisivat olleet tavallisesta poikkeavat? Ne olivat sitä joka tapauksessa. Ne olivat sitä myös takautuvasti.
Prinssi ei päässyt eroon siitä, että hänen isänsä oli Heppu.
Prinssin kaverit yrittivät olla luonnollisia pojan seurassa, mutta heistä paistoi se, että heidän vanhempansa olivat muistuttaneet vekaroille Prinssin uljaasta sukupuusta. Prinssi ei ollut jokamies, pikkuinen tietenkin, vielä, mutta varustettu suvun leimalla.
Kolmet synttärit näin. Neljännellä kerralla ei ollut enää virallisia kekkereitä, oli vain minun ja Aldouksen, meidän kahden yhdessä pitämät salaiset menot. Muut eivät nähneet mitään aihetta häilätä kynttilöiden kanssa.
Saako menehtyneen lapsen, ihmisen, syntymäpäiviä juhlia? Saa, ilman muuta. Mutta niistä ei kannata tehdä numeroa.
Kuolleet kuuluu unohtaa. Mutta jos ei pysty?
Neljänsillä syntymäpäivillä oli kakku, jossa tökötti kolme vihreää ja yksi keltainen kakkukynttilä. Minulle oli selviö, että kattauksessa pitää erottua se, että Prinssi ei ollut läsnä. Keltainen merkkasi laimeaa vihreää. Keltainen oli Heppu. Ja kun seuraavana vuonna ei ollut enää Heppua, Prinssi ja Heppu olivat molemmat poissa, asetin viidenneksi kynttiläksi punaisen. Koska musta olisi ollut liian synkkä.
Siitä eteenpäin uudet kynttilät ovat olleet punaisia iltaruskon muistoja.
Muotokuvan mies kuoli, kun hänen poikansa menehtyi. Kaiken muun Heppu kesti, mutta ei sitä, että hänen perillisensä kuolevat yksi toisensa jälkeen, kuolevat kuka mitenkin ja kun hänen viimeinen rakkauden sulkansa taittui kovan maailman puhurissa, se vei myös Hepun hautaan.
Me muutimme. Emme me, vaan minä yksin. Hyvästi sviitti. Hyvästi muistot. Jos näemme vielä, raamit ovat ainakin toiset.
”Haluatko, että käyn vielä luonasi?” Aldous Tsitsis kysyi sen jälkeen, kun Prinssi oli haudattu ensin ja hänen jälkeensä pojan isä.
”Haluan”, vastasin rakastajalleni. ”En halua olla lopullisesti yksin.”
Halusinko, että hän, Aldous muuttaisi luokseni?
”Ei.”
Se oli välitön vastaukseni.
Ristiriitainen, rajojaan varjeleva ihminen: ”Mä haluan olla yksin.”
Käsitin, että sanoin jotenkin väärin ja vikaan, mutta en jaksanut miettiä sitä. Vetosin mielessäni siihen, että Aldous ymmärtää.
”Ymmärrän”, Aldous nyökkää. Nyt. Hän on siinä vieressä, lähellä.
”En halua pidätellä sua”, sanoin, kun hän ja minä olimme haudanneet ne.
”Miksi ajattelet niin?” Aldous kysyi silloin.
Ajattelin erikoisesti, oudosti, että ehkä Aldous Tsitsis haluaa perustaa oman perheen, oikean perheen? En halunnut olla siinä tiellä.
En ajatellut, suunnitellut enkä harkinnut Aldousta rakastajanani enkä ollut tehnyt niin koskaan. Minulle Aldous oli, on ollut ja pysyisi perheystävänä. Ystävien kesken ei ole salaisuuksia. Ystävät voivat pitää toisiaan kädestä, pitää toisistaan kiinni ja he voivat myös rakastella. Mikään ei riko ystävyyttä, jos se on tosiystävyyttä.
Ajattelin, että Aldouksen on parempi löytää ja hänen pitäisi löytää joku ikäisensä, kiva tyttö, johon hän rakastuisi ja he kiintyisivät toisiinsa ja menisivät naimisiin. Se olisi oikea loppu.
Minun pitäisi vieroittaa nappulani.
Olimme tunteneet toisemme seitsemän vuotta, ennen kuin kysyin Aldous Tsitsikseltä ensimmäisen kerran, mistä hän tuli, ketkä ovat hänen vanhempansa, hänen perheensä, siskonsa ja veljensä?
”En tiedä”, Aldous vastasi.
”Et tiedä?”
Kuinka vähän tiedämme lähimmäisistämme, tajusin. Tiedämme vain itsestämme, koska olemme sellaisia kurjia olentoja, joiden katse on kääntynyt pysyvästi sisäänpäin. Omaan napaamme.
”Sä asut jossain?” kysyin. En tiennyt sitäkään tai en muistanut tai en ollut painanut mieleeni.
”Kyllä sinä sen tiedät”, Aldous vastasi. ”Hoivakodissa niin kuin tähänkin asti.”
Se tulee ja palaa mieleen kuin kaukaa mereltä lähtenyt aalto, joka saavuttaa viimein rannan: Aldous Tsitsis kertoi silloin heti ensimmäisellä tapaamisellamme, että hän asui hoivakodissa. Pitihän minun tietää se, mutta en muistanut. Ehkä en ollut kiinnostunut? Aldous ei tiennyt omista vanhemmistaan eikä tiennyt oliko hänellä siskoja tai veljiä. Ei hänen tietääkseen.
”Ovatko vanhempasi kuolleet?” kysyin.
”En tiedä”, Aldous vastasi. ”Minulla ei ole kunnia tuntea heitä.”
Sinä tulit tuntemattomasta / lähettilääni / tiesit tehtäväsi / lohduttaa toista tuskassa / pitäen oman tuskasi piilossa / kätkien sen unohduksen sammalten alle.
”Saanko minä sen?” Aldous Tsitsis pyytää.
Ojennan runon hänelle. Runon lautasella. Runon vihossa. Aldous kopioi sen.
Katson, kun Aldous Tsitsis kopioi runon hellyttävin, lapsellisin kirjaimin. Lapsi ja mies yhtä aikaa. Mitä muuta voisin pyytää? Minulla on molemmat Aldouksessa. Aldous vastaa yhtä miestä ja yhtä pikkupoikaa. Hän selviytyy hyväksyttävästi kummastakin roolista. Sen lisäksi hän kantaa minulle kukkia, käy käsiksi rintoihini ja pakaroihini ja painaa minut alleen hetken kiihkossa.
”Nätti runo”, Aldous kehuu.
Kehut vain, ajattelen. Orpo Aldous.
Muuttuiko meidän väleissämme jokin silloin, kun tajusin todella, että rakastajani, joka oli kaikella tapaa viallinen ja muotopuoli, oli myös tulokas tuntemattomasta? Ei. Se maustoi lisää tätä elämän käsittämättömyyttä.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti