>>>jatkuu>>>
YKSI päivä oli vaikuttavampi ja merkittävämpi kuin kaikki muut siihen astiset yhteensä. Se ei ollut edes kokonainen päivä, vain lyhyt iltahetki. Kun Heppu lyyhistyi päälleni ja kun sain kammettua tämän viimein painamasta, retkottamasta päältäni.
”Tämä ei ole enää hauskaa”, tiuskin, koska en ollut käsittänyt vielä, mitä oli tapahtunut?
Pinnistin kaikki voimani, heikko, hoikka nainen ja kiukun puuska antoi pontta, työnsin käsilläni ja autoin jaloin, autoin Heppua kääntymään siihen suuntaan, jonne hän retkotti enemmän.
Sängyssä oli tilaa, mutta olimme möyrineet sen laidalle asti. En maannut keskellä sänkyä, kun aloitimme, vaan olin omalla sängynpuoliskollani ja Heppu käänsi minut siinä hellästi selälleni. Kasvoni olivat Heppuun päin, kun hän tuli päälle ja olin yhä niin, laidalla.
Heppu vierähti sängyn laidan yli lattialle. Hän rojahti sinne.
Yllätyin ja säikähdin.
”Hei”, sanoin.
Katsoin miestä, joka makasi alhaalla lattialla, velttona kyljellään. Valkoiselle matolle tuli verta Hepun nenästä.
Sinä hetkenä tajusin aiheuttaneeni sen. Jos Heppu ei olisi pudonnut hallitsemattomasti lattialle, hän olisi voinut toipua. Hän vaurioitui lisää.
”Sä syytät itseäsi?” Aldous Tsitsis ottaa kantaa. ”Olet väärässä. Se ei ollut sinun vikasi.”
”On”, vastaan itsepäisenä kuin nuori, puberteettiaan elävä tyttö.
Veri valui Hepun nenästä.
Matto on pilalla.
Se oli yksi ajatus ja sen rinnalla tuli säikähdys Hepun puolesta. Olin äkkiä polvillani lattialla Hepun vieressä. Seuraavaksi hälytin apua. Sitä tuli muutamassa minuutissa. Hovi päivysti. Elimme Hovin aikaa.
Koskaan ennen en ollut hävennyt, mutta nyt tapahtui niin. Kun miehet tulivat sisään täysissä pukeissa, kengät jalassa, takit napitettuina, astuivat meidän makuuhuoneeseemme, tajusin aivan ensimmäiseksi, että Heppu on alasti. Kuvittelin ja näin sen näiden miesten silmin. Olin pukenut yöpaidan päälleni, sentään, mutta minullakaan ei ollut muuta. Hiki, pelon ja tuskan hiki valui selkääni pitkin, erittyi kainaloista ja sitten tunsin sperman tahmeana alapäässäni, valumassa karvapehkoon.
Häpesin. Olimme naineet, rakastelleet ja nyt nämä virallisesti pukeutuneet miehet näkivät sen kaiken, tekivät yhteenvetoja mielessään. He olivat siinä kuin sotilasjuntan käskyläiset. Kuva oli sama. Tajusin, että yöpaitani ei peittänyt erityisemmin mitään. Sen tarkoitus ei ollut se.
”Anteeksi”, sanoin. Pidin käsiä rintojeni päällä, kiihtymyksestä koviksi kuroutuneiden nännien peittona.
”Ei mitään”, yksi Hepun suosikeista puhui. Muut olivat Hepun ympärillä. Yksi heistä oli lääkäri.
Miehet nostivat Hepun lattialta sängylle, edelleen alastomana, edelleen vitulta ja spermalta haisevana ja häpesin jälleen. Se vain yltyi. Lähdin pakoon omasta makuuhuoneestani, meidän makuuhuoneestamme, sulkeuduin vessaan ja pengoin likapyykin seasta pikkarit itselleni, koska en ollut ottanut mukaan puhtaita makuuhuoneen kaapista. Miehet olivat seisseet esteenä tiellä. He hallitsivat meidän makuuhuonettamme. Se oli lakannut olemasta yksityisalue. Puin likaiset pikkupöksyt ja kylpynutun. Katsoin peilistä kasvojani ja hiuksiani, mutta päätin jättää kaiken niin, antaa olla ja palasin makuuhuoneeseen.
”Ambulanssi on tulossa”, lääkäri kertoi. ”Hän on elossa.”
Elossa! tyrmistyin. Olin ällistynyt. Totta kai Heppu on elossa. Mitä hulluja tuo mies ajattelee ja kuvittelee? Heppu vain pelleilee.
Heppu oli leikkisä, oli ollut sitä aina. Viimeiseen asti pidin kiinni siitä harhasta, että tämä oli vain Hepun esitystä. Ajattelin niin, vaikka tiesin sydämessäni ja näin omin silmin, että tässä oli tosi kyseessä.
”Rouvan pitäisi pukea, jos rouva aikoo tulla mukaan.”
”Mutta Prinssi on täällä”, sanoin. Minusta oli sanomatta selvää, että jäisin Prinssin luo, kävi miten kävi.
”En voi lähteä.”
Hepun komennuskunta vakuutti, että se vaihtoehto sopii oikein hyvin. Voin jäädä tänne ja he tuovat tietoa. Joku tuo.
”Kiitos”, kiitin.
He palauttivat Hepun halvautuneena.
Heppu oli sairaalassa vajaan viikon, vain muutaman päivän. Kävin katsomassa häntä siellä, tarinoimassa, mutta Heppu oli vain ja katsoi, katsoi kuin kaikkeen kyllästyneenä.
”Kyllä sinä siitä toivut.”
Vakuutin sitä Hepulle. Tai itselleni. Uskoin siihen aikani, mutta kun menetin väistämättä ja lopulta turhan uskoni, huomasin, että kukaan muu ei ollut uskonut minun laillani. Ei tosissaan. Olin ollut ainoa, ensimmäinen ja viimeinen, joka uskoi ja eli siinä aidossa toivossa.
”Sun ei pidä syyttää itseäsi siitä”, Aldous Tsitsis sanoo aikuismaisesti.
Syytän, ajattelen. Syytän itseäni ikuisesti ja syytän itseäni myös Prinssin kuolemasta. Jos olisin pitänyt paremmin huolta Prinssistä, tämä ei olisi sairastunut. Jos olisin pitänyt tarkemmin silmällä Prinssiä, olisin huomannut varmasti ajoissa, että asiat ovat huonosti, olisin huomannut sen riittävän aikaisin ja Prinssi olisi voitu pelastaa.
Minulla on kaksi ruumista tunnollani.
Kymmenen vuotta sitten olin ollut yksinäinen naiseläjä ja nyt olin taas yksin, mutta minua soimasi kaksi kuollutta ihmistä.
Parempi olisi ollut, jos se hullu, joka ampui Hepun perheen olisi ampunut Hepun myös. Niin olisi tapahtunut, jos Heppu olisi ollut yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa.
Heppu vältti kohtalon yhden kerran, mutta ei toista kertaa. Sairasta, että sen piti olla rakastajattaren tekosia. Sehän minä olin. Minun olisi pitänyt tajuta, että liika rakasteleminen voi olla tuhoisaa? Minun olisi pitänyt muistaa, että on olemassa naisia, jotka ovat saattaneet useampia miehiään hautaan. Olivatko nämä miehet lyyhistyneet yksi toisensa jälkeen rakkauden alttarille kesken siemensyöksyn? Paljon mahdollista. Tästä vain ei puhuta.
”Maria”, Aldous sanoo.
”Maria”, hän sanoo uudestaan.
Nostan katseeni hänen silmiinsä.
”Älä ota sitä noin.”
”Miten sitten?”
”Se ei ollut sinun vikasi”, Aldous vakuuttaa. ”Mikään ei ollut sinun vikasi.”
”Onpa.”
Se oli minun vikani. Ensinnäkin se, että olin olemassa. Jos ei minua olisi ollut, kaksi ihmistä olisi säästynyt. Tai Heppu olisi säästynyt ja se tyttöystävä, joka ei ollut muka mitään, hän olisi huolehtinut Hepusta. Olisiko hän pitänyt tästä parempaa huolta? Kuka vain olisi kyennyt pitämään Hepusta parempaa huolta kuin minä.
”Mikä sulle tuli?” Aldous Tsitsis kysyy huolissaan.
Ravistan päätä: ”Minä en voi jatkaa näin. En rehellisesti.”
”Miten näin?”
”En mitenkään”, vastaan.
Haluan sanoa ja julistaa, että en tahdo enkä aio elää. Elämä ei ole minkään arvoista. Neljä, viisi vuotta olen elänyt kuvitellen, että kaikki kääntyy hyväksi, mutta mikä ihmeen kaikki?
”Rauhoitu”, Aldous rauhoittelee.
”Mä olen rauhallinen”, vastaan.
”Sun sisälläsi kuplii.”
Mielenkiintoista. Kuinka tarkkaan Aldous näkee minut? Tajuaako Aldous aivan kaiken? Tajuaako hän myös sen, että kaipaan kuolemaa, tällä iällä?
”Älä ajattele sellaista”, Aldous kieltää jurosti.
Hymähdän: ”Tarviiko sitä ajatella.”
Tunnen, että Aldous puristaa lujemmin kättäni. Olin unohtanut, että istumme siinä vieretysten. En tiennyt missä olin, missä me olemme?
”Enkö minä merkitse sulle mitään?” Aldous kysyy vakavana.
”Merkitset.”
”Siinä tapauksessa lopetat tuollaiset ajatukset. En pidä niistä.”
Pidänkö minä? kysyn itseltäni. Onko sillä väliä mistä pidän ja mistä en?
”Pidätkö minusta?” Aldous kysyy.
Kyllä. Pidän. Käännyn ja kiedon käsivarteni Aldous Tsitsiksen ympärille. Rutistan rujon miehen itseäni vasten.
”Pidän. Tosi paljon.”
”Mutta et rakasta?” Aldous kysyy.
Mietin ja pudistan päätä.
”En voi. En ainakaan vielä”, vastaan.
”Milloin sitten?”
Sen saa aika näyttää.
”Milloin, Maria?”
En vastaa.
Kuuluuko, kuuluuko, kuuntelen. Ei kuulu.
”Meillä on toisemme”, Aldous Tsitsis sanoo.
Tosi on.
Meillä on toisemme / vaikka meillä ei olisi muuta maailmassa. / Sinä tunnet minut / ja minä sinut / olemme sinut / ja onnelliset yhdessä / ainakin joskus.
Aldous odottaa vieressä, kun kirjoitan. Hän ojentaa kätensä valmiiksi ja lasken vihon miehen käteen.
”Kirjoita itsesi ehjäksi”, Aldous sanoo.
Tai ehkä minä vain kuulen kaikenlaista? mietin. Kuulen ja kuvittelen.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti