Kaunis kesäpäivä

perjantai 29. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    






Kerään tähän lisää vaikutelmia ja lainauksia D. T. Maxin kirjasta David Foster Wallace. Jossain haastattelussa Wallace kertoi, lainaus sivulta 176: ”tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi nauranut minulle kimakkaa, ivallista naurua. Olin antanut kaikkeni, ja tämäkin vielä. Tunne väreili pitkään ilmassa kuin tosi pahanhajuinen pieru.” Tämä parahdus perustui ilmeisesti novellikokoelman Kummatukkainen tyttö saamaan vastaanottoon yleisössä. Teos ei ollut menestys.

Eteenpäin: Seuraava lainaus Wallacen sanomia, sama Maxin kirja, sen sivulta 209: ”Muistin että pari vuotta vanha kamani on ihan kauheaa, mutta eihän se olekaan; se ei vain oikein johda mihinkään ja yrittää liikaa olla nokkelaa ja taiteellista tekstiä sen sijaan että yrittäisi toimia tunnetasolla. Minusta tuntuu, että olen muuttunut, olen oppinut niin paljon siitä, millaista hyvä kirjoittaminen on.” Tätä mieltä herra kirjailija oli 90 -luvun alussa. Infinite Jest kypsyi ja sitä oli olemassa jo siellä täällä, mutta synteesi oli vasta tekeillä.



torstai 28. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

       




 


Luen D. T. Maxin kirjaa David Foster Wallace. Helena luki sen aiemmin ja odottaa nyt, että saisin luettua kirjan loppuun, jotta pääsisimme keskustelemaan siitä. Luulen, että kerrotusta Wallacesta eikä Maxista? Maxin kirjan mukaan on selvinnyt, että Wallace katsoi paljon televisiota. Lainaus Maxin tekstiä sivulta 148: ”...televisio oli valtava voima. Se oli jo muuttanut kertomisen tapaa pätkimällä tarinat lyhyiksi, helposti nieltäviksi ja rentouttaviksi osiksi. Kaikki myyteistä ihmissuhteisiin saivat mukautua tämän valtavan rehuannostelijan edessä.” Tämä siis Maxin tekstiä. Kirjassa on lukuisia kirjailijanimiä, joista huomaan, että näitä ei ole suomennettu. Jos haluaa pysyä ajassa, pitää hallita kieltä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Repe(21)

>>>jatkuu>>>   




 


AAMULLA olimme molemmat vielä niin paljon ylikierroksilla, että lähdimme ulkoiluttamaan yhdessä Minniä. Linda halusi nauttia kahvin ulkona jossain pienessä kuppilassa. 

Leikitään, että ollaan ulkomailla. Lomareissulla.” 

Minulle se kävi. 

Ulkona tajusin, että olimme tavallista varhemmin liikkeellä. Ensimmäiset töihinmenijät kulkivat vasta, vielä nukuksissa ja valjuina työpisteeseensä.

Kun olimme tulleet sen verran kauemmas pihamaalta, että saatoin päästää Minnin laskemaan aamukuset, Linda tarttui hihaani. Hän katsoi minua.

Mitä?” kysyin.

Mä puhun tämän sulle nyt yhden ja ainoan kerran.”

Odotin.

Kun meille tulee riita.”

Linda nosti toisen kätensä torjuntaan. Hän vaiensi minut, tuijotti tiukasti ja rävähtämättömin silmin. Ymmärsin olla sanomatta mitään vastalausetta.

Kaikille tulee riitaa, ennemmin tai myöhemmin. Siltä ei välty.”

Selvä”, rohkaistuin sanomaan.

Minni lähti liikkeelle ja me perässä.

Linda selitti, että jos tämä meidän juttu menee pitemmälle ja meistä tulee pari ja kun me riitelemme jonain väistämättömänä kertana, hän ei halunnut kuulla eikä hyväksyisi silloin, että huorittelisin häntä.

Joo”, sanoin. ”Käsitän.”

Ymmärsitkö?”

Ymmärrän ja ymmärsin.”

Se on sääntö numero yksi, josta ei poiketa. Vyön alle ei saa lyödä.”

Sovittu. Kumpikaan ei lyö vyön alle. Siinä tapauksessa.”

Mä en kohdista tätä nyt sulle yksin”, Linda jatkoi, yhä leikittömän totisena ja hymyttömänä. ”Mä en vain siedä kaikkea paskanjauhamista enkä kaikilta. Näin on.”

Nyökkäsin.

Jos mä lopetan huoraamisen, niin siitä ei sen jälkeen enää puhuta. Oletan, että sä edellytät, että mä jätän sen puolen?”

Hyvä”, vastasin. ”Samaa mieltä. Oikein. Asia on selvä.”

Olen ymmärtänyt. Meni perille. Asia ei aiheuta eikä aiheuttanut minulle ongelmia.

Pidä mielessä”, Linda sanoi vielä ja silti.

Pidän.”

Me emme voi olla yhdessä, alkaa olla kimpassa, jos tämä asia aiheuttaa sulle ongelmia?”

Ei aiheuta”, vakuutin.

Muistatko lupauksesi?”

Kyllä.”

Humalassa tai selvänä et huorittele mua. Et koskaan. Et edessäpäin etkä takana. Et missään.”

Voin luvata. Harvinaisen helppoa luvata se.”

Helppo luvata ja helppo pitää. Niinkö?”

Kyllä”, vakuutin.


Kävelimme siirtolapuutarhaan, teimme lenkin sinne, mutta minulle ei jäänyt siitä juuri mitään muistikuvaa, vaikka kävelimme pitkät matkat puistikon viertä. Käsitin ja muistiini jäi ääni, joka syntyy hiekan ja soran tyynnyttävästä rahinasta jalkojen alla. Mieleen jäi yksittäisiä välähdyksiä sieltä täältä ja niissä oli pilkahduksina jälkikuvia osin lehtensä karistaneista lehti- ja omenapuista ja pienistä siirtolapuutarhamökeistä, jotka olivat kooltaan ja muutenkin kuin leikkimökkejä.

Silti tuntui kuin en olisi nähnyt koko aluetta enkä edes käynyt siellä. Koska kuljin Lindan ja Minnin kanssa. Näinkö silmissäni vain Lindan? Oliko hän kaikki mitä oli olemassa? Yhtäkkiä muuta ei ollut, vaikka vuorokausi takaperin hän ei ollut millään lailla osallisena elämääni. Hän saattoi olla unelma, täyttää sen osuuden, mutta unelma on aina enemmän tai vähemmän kuvitelma ja sellaiseksi tiedostettu.

Outoa, kummallista ja veikeää. Veikeää, että pystyin tiedostamaan tämän muutoksen sisässäni. Olin eri ihminen, muuttunut tai muuttumassa toiseksi, mutta minua ei ollut nukutettu tämän leikkauksen ajaksi, vaan se tapahtui paikallispuudutuksella, joten pystyin seuraamaan ja analysoimaan tapahtumaa. Se mikä oli meneillään minussa, ei tapahtunut salassa eikä salakähmäisesti. Näin itseni ja muutokseni ja hyväksyin asian.

Jollain tasolla Linda kuuluisi vastedes elämääni. Se tuntui selvältä ja varmalta. Millä kaikilla tasoilla? Tilanne eli vielä. Se oli hahmottumassa, tulivuorenpurkauksen se vaihe, jossa laava vyöryy alas rinteitä, jos kuvittelee laavan lempeäksi taikinaksi, joka vain muovaa kaiken ja muuttaa muuksi, uudeksi. Autoin tätä purkausta. Pyrin vaikuttamaan ja edesauttamaan sitä. Tai jos ei aivan niinkään, niin en pyrkinyt millään tavoin vastustamaan tapahtumakulkua. Se oli saanut minulta luvan. Olin mukana, valmis, hereillä ja selvä. Illan olut ei ollut sekoittanut mitään. Sitä ei tarvinnut laskea.

Linda oli juonut enemmän, mutta kaipa hänellä oli syynsä. Kaipa hänellä oli paineita ja pelkoja. Hän oli minun tavoin uuden ja yllättävän edessä.

Palasimme Vallilan kaduille ja jätimme siirtolapuutarhan taaksemme.

Kiva paikka”, sanoin.

Niin minustakin.”

Olimme kävelleet jonkin aikaa puhumattomina. En tiennyt mistä alkaen. Tulimme auki olevan pienen kahvilan kohdalle, jossa omistajarouva oli itse tiskin takana.

Tämä on kuin olisi Pariisissa, ajattelin. En ole käynyt siellä, Pariisissa, en ole käynyt oikeasti missään, mutta minulla on mielikuvia ja olen nähnyt erinäisiä filmejä, dokumentteja ja lukenut Pariisin kahviloista.

Minni sai jäädä ulos ihmettelemään. Talon maarajassa, kadun tasossa olevat pienet kellarinikkunat oli suojattu vahvoin rautaristikoin ja pujotin yhdellä kädellä koiran talutushihnan rautojen välistä ja tein umpisolmun. Aloin hallita sen.

Linda odotti vieressä ja seurasi.

Sillä lailla”, hän sanoi.

Menimme sisään kuppilaan. Otimme kahvit ja riisipiirakat, joiden päällä oli munakokkelia.

Munakokkeli on juuri paistettu”, myyjärouva mainitsi.

Linda kantoi kuppimme ja lautaset pieneen pöytään ikkunan ääreen. Minni näkyi ulkopuolella. Se katsoi jotain kadulla tai jalkakäytävällä olevaa, ei meitä kahta.

Mikä on sun elämäntarinasi?” Linda kysyi.

Hauska kysymys.

Onko nyt sen aika?” kysyin.

On.”

Sä harkitset sen jälkeen miten aiot suhtautua minuun?”

Kerro vain ilman taka-ajatuksia?”

Linda hymyili tyynesti ja tasaisesti.

Olin hyvilläni siitä. Näin piti olla. En toivonut hänen olevan surullinen. Olisin kärsinyt siitä.

No?” Linda patisti.

Ajattelin miltä kuulostaisi, jos kertoisin nyt, että rakastan häntä? Yöllä en ollut tuntenut vielä niin, en ollut halunnut sanoa sitä, noita sanoja, mutta parhaillaan tämän tunnustus, sen julistamisen tarve painoi sisälläni. Mitä Linda vastaisi, jos sanoisin sen? En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Niin hän sanoisi. Ja perään: Unohdat, että olen frigidi.

Sun ei tarvitse kertoa historian aamuhämäristä asti”, Linda lisäsi.

Anteeksi”, pyysin.

Saat.”

Kerroin jo, että mä olen hidas.”

Se ei ole uutinen.”

Karjalanpiirakka munakokkelilla oli mainio valinta. Kahvi maistui.

Kerroin, että minulla ei ollut taiteellisia mielitekoja.

Jos kaipasit tietää.”

Hyvä”, Linda heitti väliin. ”Kaksi taiteilijaa yhdessä on kestämätön paikka.”

Niin varmaan.”

Kerroin, että kiinnostuin autoista tietyssä vaiheessa. Se mahtui mieleen silloin ainoana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Ehkä olisin parhaillaan sillä tiellä, hankkinut siltä alalta ammatin ja elämän, jos ei olut ja kapakkaelämä olisi viekoitellut sivuraiteelle.

Keskeytin ja söin loput karjalanpiirakasta.

Ja nuoret naiset viekoitelleet?” Linda ehdotti.

Tuskin”, vastasin.

Älä valehtele.”

Keksin seuraavana armeijan, koska se on pakollinen ja koska olin vältellyt ennen inttiin menoani tuloksekkaasti kaikkea opiskelemista enkä ollut sitoutunut mihinkään muuhunkaan. Eli tuli mieleen, että voisin jäädä yhtä hyvin armeijan hommiin.

Ajattelin tätä ja näin etukäteen.”

Kapiaiseksi?” Linda kysyi.

Niin. Olin niin viisas.”

En kertonut sentään, että mahdollinen ura armeijan harmaissa, kun olin vihdoin keksinyt sen, tuntui heti siltä, että tämä on sopiva ja juuri oikea ratkaisu meikäläiselle. Se oli ollut minua odottamassa kaiken varalta, vaikka en ollut tiedostanut asiaa ennen palvelukseen astumista.

Tämä on tylsää”, sanoin. Fatalismia, ajattelin. Heppoista sellaista.

Ei ole. Jatka vain.”

En puhunut Lindalle, että kerroin kapakassa suunnitelmiani. Nyt se hävetti. Kerroin jopa, että aion mennä RUK:hon tai puhuin miettiväni pitäisikö yrittää ja pyrkiä sinne? Puhuin tällaisia typeryyksiä, ennakointia ennen kuin olin ollut päivääkään intissä. Kuin kyse olisi pelkästään valinnoista.

Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Ne olivat joutavia ja turhia kuvitelmia. Asevelvollisuus, armeija osoittautui joksikin vallan muuksi kuin olin typeryyksissäni, tietämättömyyttäni, hyväuskoisuuttani ja nuoruuttani kuvitellut. Ehdin olla alokkaana palveluksessa vaivaiset kaksi viikkoa, kun kaikki etukäteiskuvitelmat olivat karisseet ja olin hylännyt täysin ja lopullisesti ajatukset armeijasta työnä ja urana, tulevaisuutena. Se ei ollut minua varten. Se ei ollut minun juttuni.

Herätys”, Linda naurahti.

Mihin mä jäin?” kysyin ja muistin sen samassa.

Päätit jäädä armeijaan”, Linda muistutti.

Aivan. Petyin siihen.”

Ai, ai. Et ole ensimmäinen.”

Siitä ei tullut mitään.”

En sisäistänyt enkä hyväksynyt, niellyt sitä typerää tottelevaisuuskurssia. Mikä muu asevelvollisuus ja asevelvollisuusaika on kuin orjallinen tottelevaisuuskurssi? Ja ne, jotka pääsevät ylemmälle tasolle, käskijöiksi ja komentajiksi, he ovat ensin madelleet käskettävinä, hyväksyneet sen ja käyneet tämän vaiheen jälkeen läpi manipuloijan opaskurssin. Yksinkertaisen manipuloijan kurssin. Pikasellaisen.

Et jäänyt inttiin?”

En.”

En kertonut, että se koko homma meni puihin.

Susta ei ollut siihen?” Linda kiteytti.

Ei. Hyvin sanottu. Ei ollut. Santsikuppi?”

Mielellään.”

Linda nousi ja haki toiset kupilliset. Ne eivät maksaneet mitään.

Kiitos”, kuulin Lindan kiittävän.

Sen jälkeen istuimme ja katselimme näyteikkunasta ulos. Se oli näyteikkuna ja siltä tuntui istua siinä. Ehkä paikan tilalla oli ollut ennen jokin pikkuputiikki? Ajattelin, että tästä tulee minun ja meidän kantakuppilamme. Ja jos meistä ei tule paria, silloin muistan ajatuksissani ja tässä samassa paikassa istuessani aina tätä tiettyä aamua.

>>>jatkuu>>>

tiistai 26. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   






Meillä on tapana huomautella toisillemme muistutuksia tyyliin – Tänään on kulunut kuukausi Tapaninpäivästä. Niin muuten on. Toissapäivänä, kun aloin lukea ääneen tätä erilaista äänenlukuprojektia, Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta, sen toisen kirjoituskerran tuotosta, silloin oli kulunut kuukausi jouluaatosta. Toissapäivänä pääsimme urakassa sivulle 117 ja eilen, kun oli kulunut kuukausi joulupäivästä, olimme lopettaessamme päässeet sivulle 223. Pyöreät sata sivua jäi luettavaksi tänään. Aiomme lukea sen. Kun käsikirjoitusluku päättyy tänään, on yhä 26:s päivä tammikuuta ja Tapaninpäivästä on kulunut kuukausi. Onko siinä jotain mystistä merkitystä, että nämä kolme lukupäivää sattuvat sopivasti joulunpyhiksi, mutta kuukauden heitolla?

On varhainen aamuhetki. Helena on lähdössä sauvakävelylenkille. Talon mittari näyttää yhtä astetta pakkasta. Lempeä talvikeli. Maassa on lunta, teillä ja jalkakäytävillä.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    





 Viime keväänä ja kesällä, kun kirjoitin ensimmäisen version Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksesta, luin sen sitä mukaa ääneen Helenalle. Kun olin saanut kirjoituskerran päätökseen, lähetin tekstin hänelle sähköpostiin. Helena luki sen kokonaisuudessaan ja hyväksyi valtaosin. Joulukuussa luin sen itse ja totesin, että käsikirjoituksessa on paljon parannettavaa. Sain toisen kirjoituskerran päätökseen toissapäivänä ja kun kerroin, että seuraava askel on lukea se läpi, Helena ehdotti, että lukisin sen saman tien ääneen. Eilen aamulla aloitimme tämän projektin ja iltakuudelta olimme päätyneet sivulle 117. Kolmannes luettu.

Helena teki minun lukiessani omia merkintöjään vihkoonsa ja piirsi siihen, kuvitusta kenties. Ajatus oli, että arvostelisimme käsikirjoitusta, kun se olisi luettu kokonaan, mutta merkitsin jo tältä alkukolmannekselta itselleni ylös muistiin paranneltavia kohtia ja asioita. Isompia ja pienempiä. Listasin esimerkiksi, että Omat mietteet on rajattava vähemmäksi ja kirjoitettava ne jotenkin mielenkiintoisemmin. Se taitaa kattaa puolet käsikirjoituksesta, myös lukemista odottavasta kaksi kolmasosasta. Pysyväisohje. Jännitän eniten, kantaako juonikulku eli onko teksti koossa juonen osalta? Tuleeko käsikirjoitukseen vielä isoja ja mullistavia rakennemuutoksia vai onko siinä pelkkää hiomista? Kolmas kirjoituskerta odottaa, mutta häämöttääkö sen takana sitä seuraava tai seuraavia?


    



sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Repe(20)

 >>>jatkuu>>>  






OLIN iskenyt silmäni ja ihastunut Lindaan. Se tapahtui heti silloin, vuosi sitten, kun tutustuimme. Kohtalo esitteli meidät. Kohtalo on kyyninen heppu tai heputar. Kauneuskilpailuprinsessa istuutui viereiselle baarijakkaralle ja seuraukset olivat odotetut. Meikäläinen alkoi kuvitella ja elättää mielessään kaikenlaista. Ylipäänsä mahdotonta. Tiesin nimittäin kaiken aikaa, että esimerkiksi Lindalla oli joku, että hän seurusteli. Mutta sellaisen seikan voi haudata mielessään tai poistaa päästä paremmin. Vasta, kun näin hänet fyysisesti eilen vai oliko se toissa päivänä, kun näin hänet ja Joren yhdessä, samalla kertaa, rinnakkain ja kun Linda sanoi varta vasten, että Jore on hänen ukkonsa, se muutti jotain. Pysyvä muutos. Lindan ja minun suhde siirtyi luotettavaan kaveruuteen, välitilaan ja jolla ei ole yhteistä tulevaisuutta yli tietyn kaveruusrajan.

Tähän mielentilaani Linda tuli ja soitti ovikelloa. Olimme tarinoineet ja rupatelleet nyt korkeintaan kaksi tuntia sen jälkeen ja jokin pessimisti minussa odotti ja epäili yhä, että milloin vain Linda saisi päähänsä, että hän lähtee sittenkin ukkonsa perään. Hän kääntää kurssin. Kuulin ja ymmärsin, mitä Linda puhui. Okei, hän kielsi minua puhumasta edes herra Joresta, mutta mitä se merkitsi? Ihmisille tulee kinaa ja eripuraa, hetkellistä tai pysyvämpää eivätkä kimpassa asuvat, yhteen muuttaneet, yhdessä elävät tee tässä suhteessa poikkeusta.

Olin varaventtiili. Olin ensimmäinen, jonka luo Linda saattoi tulla sydänsuruineen. Olinko? En tiedä. En tiennyt Lindasta mitään.

En ajatellut, että Jore voi olla odottamassa talon kulmalla. En pelännyt sitä seikkaa, koska en ajatellut asiaa. Jos olisin ajatellut, olisiko minulla ollut mietittynä valmis vastaus tai evästys: ”Mitä jos selvittäisitte välinne.” Jokin sellainen lause, joka sijoittaisi minut tämän draaman ulkopuolelle. En ollut siinä mukana.

Mitään Jorea ei näkynyt. Minulla oli avain, mutta niin oli myös Lindalla. Nousimme raput ylös kolmisin. Ei vastaantulijoita.

Kotona taas”, Linda sanoi, kun sytytimme valon eteiseen ja suljin oven käytävään.

Vai mitä?” Linda kysyi.

Kyllä.”

Ensimmäisenä nappuloita Minnille. Saanko minä laittaa?”

Saat. Ole hyvä.”

Katsoin, seurasin, olin läsnä. Sydämessä tuntui oudolta. Sairasta, ajattelin.


Kun koira oli hoidettu, istuimme kyökin pöydän ääressä. Meillä oli tölkit edessä ja katsoimme niiden yli toisiamme. Linda avautui tunnekylmyydestään. Hän selitti jäävänsä jotenkin ulkopuoliseksi rakastellessaan. Se oli alkanut hänellä jo nuorena eli hän oli ollut alusta asti sellainen.

Ehkä en pysty heittäytymään ja keskittymään siihen. Olen vain puolinaisesti läsnä.”

Kuuntelin ja katselin.

Kuulostaako tää täysin päättömältä?” Linda kysyi.

Ei”, vastasin. ”Päinvastoin.”

Kerroin, että minulla on itselläni tilanteita, jolloin tarkastelen itseäni ja tekemisiäni ikään kuin ulkopuolelta. Koen niin.

Kohautin olkia: ”Onko se sama juttu? Mitä luulet?”

Voi olla.”

Sitten Linda kertoi, että hän uskoi tunnekylmyydestä olevan hyötyä, kun jakaa persettä. Nyökkäsin. Olin samaa mieltä.

Oletan, että se on välttämätöntä”, Linda jatkoi.

Nyökkäsin jälleen. Mietin miten me olimme joutuneet tähän? Miksi Linda halusi puhua tästä aiheesta? Oliko hänellä jokin viesti tai tarkoitus siinä?

Mietin näitä sillä lailla tarkoituksettomasti, että en hakenut enkä haikaillut saada niihin varsinaisia vastauksia enkä selityksiä. Selitysosasto oli minulla omassa päässäni. Tunsin ja uskoin ymmärtäväni sangen hyvin Lindan tuntemuksia, oli se kuviteltua tai ei, minun puoleltani.

Minni söi, kuunteli puheitamme, piti seuraa, mutta hakeutui viimein eteisen puolelle, haistoi kynnysmattoa, kiersi sitä ympäri ja laskeutui istumaan ja pitkäkseen.

Onko sulla kortsuja?”

Kysymys yllätti.

Ei. En tiennyt tarvitsevani.”

Tuo kuulostaa, että puhut tosissasi.”

En vastannut. Olin kuvitellut, että viettäisin tämän ensimmäisen illan yksin. Sanoin sen mielessäni, itselleni ja lisäsin siihen Minnin: Minnin jälkeen, kun kävi ilmi, että olisimme täällä asunnolla kahden tulevan yön, siinä vaiheessa asennoiduin sen mukaisesti. En ollut kuvitellut hakevani itselleni tänne naisseuraa enkä ollut odottanut, että sellaista ilmaantuisi itsestään.

Tarkoitan”, Linda sanoi. ”Tarkoitan, että sitten se ei onnistu. Mä olin ajatellut pitää sut ulkona tästä kaikesta, meidän kahden suhteemme puhtaasti ei-fyysisenä, mutta äsken tuli mieleen, että eikö se ole minulta itsekästä? Sanoin itselleni, että sä olet itsekäs donna. Mutta jos ei löydy kortsuja, ei tipu pillua. Onko riittävän selvä ja ymmärrettävä sanoma?”

On”, myönsin.

Otetaanko toiset?”

Ei”, kieltäydyin. ”Sä voit ottaa, ota mun puolesta, mutta mä jätän tähän yhteen.”

Linda päästi ynähdyksen.

Mua ei nukuta vielä”, hän sanoi. ”Minni on väsynyt. Nyt se nosti päätään, kuuli nimensä.”

Niin.”

Katsoimme sitä molemmat ja koira laski pään takaisin etutassujen päälle.

Ajattelin oliko sillä ikävä? Sitä oli siirretty paikasta toiseen. Siltä ei ollut kysytty halusiko se? Koira oli joutunut sijoituskotikierteeseen. Viimeisenä tai nykyisenä se eli koiramaisuuksiaan kahden laitapuolen elävän matkassa, mutta onneksi sentään sisällä lämpimässä.

Linda nousi ja otti seuraavan tölkin jääkaapista. Tölkki sihahti.

Oletko varma?” hän kysyi.

Olen”, hymyilin. Kysyin haittaako häntä, jos käyn pesemässä hampaani?

Ja sen jälkeen nukkumaan?” Linda arvasi.

Ehkä.”

Haittaa.”

Mä taidan mennä silti hammaspesulle.”

Kävin vessassa. Kun tulin sieltä, Linda ei istunut enää keittiön pöydän ääressä eikä Minni ollut kynnysmatolla uneen vajoamassa. Naiset olivat menneet minun yksiööni. Linda istui nojatuolissa pimeässä, eteisestä lankeavassa hämyssä, tölkin kanssa ja Minni istui hänen jalkojensa juuressa.

Se tuli perässä. Olen syytön. Kun se havahtui ja huomasi, että sä puutut ja mä tulin istumaan tänne, ilman lupaa, sori, se tuli perässä.”

Ei mitään”, vähättelin. Riisuin farkut ja sukat ja istuin sängyn laidalle. Katsoimme toisiamme.

Miten käsi?”

Sitä särki.

Siinähän se.”

Sä olet laiha.”

Itse olet.”

Alatko soitella?”

En. Totesin.”

Käänsin päiväpeitteen sivuun ja kallistuin pitkäkseni. Laitoin terveen käsivarteni taakse pään ja tyynyn väliin. Näin siitä Lindan.

Pahoittelen, jos nukahdan.”

Siitä vaan.”

Linda joi tölkistään.

Minni tuli haistamaan minua, sänkyä, katsoi suu auki, kieli roikkuen suusta. En silittänyt sitä. Ajattelin, että paras antaa sen valita paikkansa, hakeutua levolle minne halusikin. Ehkä Minni oli yhä epävarma tulisiko vielä jokin muutos, lähtisimmekö sittenkin uudestaan liikkeelle? Vai tarvitsiko sen päästä vielä ulos?

Jäikö Minnille vettä kippoon?” huolehdin.

Käyn tarkistamassa.”

Linda meni ja Minni perässä. Naiset tulevat ja menevät, ajattelin löyhästi. Yhtäkkiä naiset ovat jossain lähistöllä, läsnä ja sitten yhtä varoittamatta nämä poistuvat.

Katsoin ikkunasta ulos pimeälle taivaalle. Kaupungin valot siivilöityivät huoneeseen ja niiden olemassaolon aavisti mustan taivaan alla.

Kuulin vessan oven käyvän. Heräsin siihen, kun Linda kömpi viereen ahtaaseen yhden hengen sänkyyn.

Käänny kyljellesi”, hän kehoitti.

Tein niin. Käännyin terveen käsivarteni päälle ja samalla seinää päin. Linda painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa kipsin alapuolitse, mahalle, aika lähelle. Odotin, että hän tunnustelisi miten minun puruluuni voi, mutta käsi pysyi vatsalla. Tunsin hänen hierovan itseään tuntumaan.

Mahdutko sä?” kysyin.

Mahdun. Onko sun paha olla siinä?”

Ei.”

Päinvastoin, ajattelin ja seuraavaksi, että tällainen sänkyseura oli minulle uutta. Olin tottumaton. Koin uuden tunnelman ja tunteen. Ajattelin, että jos toinen käteni olisi ollut se, joka oli kipsissä, makaisimme nyt toisin päin ja Linda työntäisi pientä pyllyään vasten nivusiani. Vapaa käteni oli alla, sängyn ja kylkeni puristuksessa ja toinen poissa pelistä, mutta tunsin ja tiesin silti, että kulli oli jäykistymässä. Oliko se ollut kaiken aikaa tai mistä alkaen?

Olisitko sä halunnut?” Linda kysyi korvanjuurestani.

En”, vastasin.

Sen jälkeen tunsin hänen tarttuvan pienellä kädellään kulliini tai ei varsinaisesti tarttuvan, vaan hän laski kätensä pullistelevien kalsarien etumukselle. Hän ei uskonut. Hänen piti kokeilla. Oliko se Lindaa, yksi piirre hänessä? Oliko häntä huiputettu mennen tullen ja hän oli oppinut varmistamaan asioita, oppinut antamaan puheille sen arvon, minkä ne ansaitsevat? Puheet ovat puheita. Ne pätevät tai eivät päde.

Sulla seisoo.”

Anna seistä, ajattelin.

Runkkaanko?”

En tiennyt, halusinko? En sanonut mitään.

Teeskenteletkö nukkuvaa? Ei onnistu.”

En teeskentele.”

Ajattelin mitä sotkua siitä tulisi.

Jos mä kiipeän sun yli?” Linda ehdotti. ”Pyllistän sulle tai sä käännyt selällesi. Se voi olla parasta.”

Linda puhui kuin olisin sairas. Siinä mielessä olin, että minulle saattoi antaa hoidon ja minut saattoi vapauttaa tästä vaivasta.

Ajattelin, että minulla ei ole kondomeja, joten se siitä.

Katsoin käsilaukusta”, Linda sanoi. ”Mulla oli yksi kortsu. Käynkö hakemassa sen?”

Ei tarvitse, jos teet sen minun takiani, ajattelin sanattomana.

Meneekö vaikeaksi?”

En tiedä.”

Ajattelin, että Linda saattoi huiputtaa itse. Hän on voinut tietää ja muistaa, että hänellä on kortsu käsilaukussa, mutta jätti sen sanomatta. Siihen voi olla monta syytä.

Linda kohottautui kyynärpäänsä varaan. Tunsin sen ja tiesin näkemättä. Hänen hiuksensa koskettivat kaulaani ja poskeani.

Mä haen”, hän kuiskasi.

Jos haluat”, vastasin.

Sänky keinahti, kun Linda nousi. Käännyin selälleni. En siirtänyt peittoa sivuun pois päältä enkä riisunut kalsareita. En tehnyt valmisteluja. Makasin selälläni, silmät auki. Kuulin Lindan sanovan jotain Minnille ja sen jälkeen näin hänen palaavan makuuhuoneeseen, siis minun huoneeseeni, näin hänet alastomana ikkunasta siivilöityvässä kuumaisessa valaistuksessa, pienet, eteenpäin kurkottuvat rinnat ensin sivukuvana ja sitten suoraan edestä, lähempänä.

>>>jatkuu>>>


lauantai 23. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    




Lähtevän kunnnajohtaja Anne Ukkosen haastattelu paikallislehdessä herätti kaikenlaisia ajatuksia ja ajatuksensirpaleita. Ulkopaikkakuntalaisia ovat muun muassa kaikki Luumäen kesäasukkaat. He seuraavat Luumäen asioita ja tapahtumia omalta kannaltaan. Kesäasukkaina heillä on suuri rakkaus tätä kuntaa ja sen rantoja ja metsiä kohtaan. Sitä ei voi epäillä. Tänne he kaipaavat arjen keskellä. Ehkä heistä tuntuu, että Luumäellä vakituisesti asuvat ovat etuoikeutettuja saadessaan asua täällä ympäri vuoden? Luumäkeläiset voivat ottaa tämän haasteena vastaan ja pyrkiä järjestämään entistä kattavampia palveluja myös osa-aikakuntalaisten tarpeisiin ja vaatimuksiin. Aina on varaa parantaa.