>>>jatkuu>>>
AAMULLA olimme molemmat vielä niin paljon ylikierroksilla, että lähdimme ulkoiluttamaan yhdessä Minniä. Linda halusi nauttia kahvin ulkona jossain pienessä kuppilassa.
”Leikitään, että ollaan ulkomailla. Lomareissulla.”
Minulle se kävi.
Ulkona tajusin, että olimme tavallista varhemmin liikkeellä. Ensimmäiset töihinmenijät kulkivat vasta, vielä nukuksissa ja valjuina työpisteeseensä.
Kun olimme tulleet sen verran kauemmas pihamaalta, että saatoin päästää Minnin laskemaan aamukuset, Linda tarttui hihaani. Hän katsoi minua.
”Mitä?” kysyin.
”Mä puhun tämän sulle nyt yhden ja ainoan kerran.”
Odotin.
”Kun meille tulee riita.”
Linda nosti toisen kätensä torjuntaan. Hän vaiensi minut, tuijotti tiukasti ja rävähtämättömin silmin. Ymmärsin olla sanomatta mitään vastalausetta.
”Kaikille tulee riitaa, ennemmin tai myöhemmin. Siltä ei välty.”
”Selvä”, rohkaistuin sanomaan.
Minni lähti liikkeelle ja me perässä.
Linda selitti, että jos tämä meidän juttu menee pitemmälle ja meistä tulee pari ja kun me riitelemme jonain väistämättömänä kertana, hän ei halunnut kuulla eikä hyväksyisi silloin, että huorittelisin häntä.
”Joo”, sanoin. ”Käsitän.”
”Ymmärsitkö?”
”Ymmärrän ja ymmärsin.”
”Se on sääntö numero yksi, josta ei poiketa. Vyön alle ei saa lyödä.”
”Sovittu. Kumpikaan ei lyö vyön alle. Siinä tapauksessa.”
”Mä en kohdista tätä nyt sulle yksin”, Linda jatkoi, yhä leikittömän totisena ja hymyttömänä. ”Mä en vain siedä kaikkea paskanjauhamista enkä kaikilta. Näin on.”
Nyökkäsin.
”Jos mä lopetan huoraamisen, niin siitä ei sen jälkeen enää puhuta. Oletan, että sä edellytät, että mä jätän sen puolen?”
”Hyvä”, vastasin. ”Samaa mieltä. Oikein. Asia on selvä.”
Olen ymmärtänyt. Meni perille. Asia ei aiheuta eikä aiheuttanut minulle ongelmia.
”Pidä mielessä”, Linda sanoi vielä ja silti.
”Pidän.”
”Me emme voi olla yhdessä, alkaa olla kimpassa, jos tämä asia aiheuttaa sulle ongelmia?”
”Ei aiheuta”, vakuutin.
”Muistatko lupauksesi?”
”Kyllä.”
”Humalassa tai selvänä et huorittele mua. Et koskaan. Et edessäpäin etkä takana. Et missään.”
”Voin luvata. Harvinaisen helppoa luvata se.”
”Helppo luvata ja helppo pitää. Niinkö?”
”Kyllä”, vakuutin.
Kävelimme siirtolapuutarhaan, teimme lenkin sinne, mutta minulle ei jäänyt siitä juuri mitään muistikuvaa, vaikka kävelimme pitkät matkat puistikon viertä. Käsitin ja muistiini jäi ääni, joka syntyy hiekan ja soran tyynnyttävästä rahinasta jalkojen alla. Mieleen jäi yksittäisiä välähdyksiä sieltä täältä ja niissä oli pilkahduksina jälkikuvia osin lehtensä karistaneista lehti- ja omenapuista ja pienistä siirtolapuutarhamökeistä, jotka olivat kooltaan ja muutenkin kuin leikkimökkejä.
Silti tuntui kuin en olisi nähnyt koko aluetta enkä edes käynyt siellä. Koska kuljin Lindan ja Minnin kanssa. Näinkö silmissäni vain Lindan? Oliko hän kaikki mitä oli olemassa? Yhtäkkiä muuta ei ollut, vaikka vuorokausi takaperin hän ei ollut millään lailla osallisena elämääni. Hän saattoi olla unelma, täyttää sen osuuden, mutta unelma on aina enemmän tai vähemmän kuvitelma ja sellaiseksi tiedostettu.
Outoa, kummallista ja veikeää. Veikeää, että pystyin tiedostamaan tämän muutoksen sisässäni. Olin eri ihminen, muuttunut tai muuttumassa toiseksi, mutta minua ei ollut nukutettu tämän leikkauksen ajaksi, vaan se tapahtui paikallispuudutuksella, joten pystyin seuraamaan ja analysoimaan tapahtumaa. Se mikä oli meneillään minussa, ei tapahtunut salassa eikä salakähmäisesti. Näin itseni ja muutokseni ja hyväksyin asian.
Jollain tasolla Linda kuuluisi vastedes elämääni. Se tuntui selvältä ja varmalta. Millä kaikilla tasoilla? Tilanne eli vielä. Se oli hahmottumassa, tulivuorenpurkauksen se vaihe, jossa laava vyöryy alas rinteitä, jos kuvittelee laavan lempeäksi taikinaksi, joka vain muovaa kaiken ja muuttaa muuksi, uudeksi. Autoin tätä purkausta. Pyrin vaikuttamaan ja edesauttamaan sitä. Tai jos ei aivan niinkään, niin en pyrkinyt millään tavoin vastustamaan tapahtumakulkua. Se oli saanut minulta luvan. Olin mukana, valmis, hereillä ja selvä. Illan olut ei ollut sekoittanut mitään. Sitä ei tarvinnut laskea.
Linda oli juonut enemmän, mutta kaipa hänellä oli syynsä. Kaipa hänellä oli paineita ja pelkoja. Hän oli minun tavoin uuden ja yllättävän edessä.
Palasimme Vallilan kaduille ja jätimme siirtolapuutarhan taaksemme.
”Kiva paikka”, sanoin.
”Niin minustakin.”
Olimme kävelleet jonkin aikaa puhumattomina. En tiennyt mistä alkaen. Tulimme auki olevan pienen kahvilan kohdalle, jossa omistajarouva oli itse tiskin takana.
Tämä on kuin olisi Pariisissa, ajattelin. En ole käynyt siellä, Pariisissa, en ole käynyt oikeasti missään, mutta minulla on mielikuvia ja olen nähnyt erinäisiä filmejä, dokumentteja ja lukenut Pariisin kahviloista.
Minni sai jäädä ulos ihmettelemään. Talon maarajassa, kadun tasossa olevat pienet kellarinikkunat oli suojattu vahvoin rautaristikoin ja pujotin yhdellä kädellä koiran talutushihnan rautojen välistä ja tein umpisolmun. Aloin hallita sen.
Linda odotti vieressä ja seurasi.
”Sillä lailla”, hän sanoi.
Menimme sisään kuppilaan. Otimme kahvit ja riisipiirakat, joiden päällä oli munakokkelia.
”Munakokkeli on juuri paistettu”, myyjärouva mainitsi.
Linda kantoi kuppimme ja lautaset pieneen pöytään ikkunan ääreen. Minni näkyi ulkopuolella. Se katsoi jotain kadulla tai jalkakäytävällä olevaa, ei meitä kahta.
”Mikä on sun elämäntarinasi?” Linda kysyi.
Hauska kysymys.
”Onko nyt sen aika?” kysyin.
”On.”
”Sä harkitset sen jälkeen miten aiot suhtautua minuun?”
”Kerro vain ilman taka-ajatuksia?”
Linda hymyili tyynesti ja tasaisesti.
Olin hyvilläni siitä. Näin piti olla. En toivonut hänen olevan surullinen. Olisin kärsinyt siitä.
”No?” Linda patisti.
Ajattelin miltä kuulostaisi, jos kertoisin nyt, että rakastan häntä? Yöllä en ollut tuntenut vielä niin, en ollut halunnut sanoa sitä, noita sanoja, mutta parhaillaan tämän tunnustus, sen julistamisen tarve painoi sisälläni. Mitä Linda vastaisi, jos sanoisin sen? En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Niin hän sanoisi. Ja perään: Unohdat, että olen frigidi.
”Sun ei tarvitse kertoa historian aamuhämäristä asti”, Linda lisäsi.
”Anteeksi”, pyysin.
”Saat.”
”Kerroin jo, että mä olen hidas.”
”Se ei ole uutinen.”
Karjalanpiirakka munakokkelilla oli mainio valinta. Kahvi maistui.
Kerroin, että minulla ei ollut taiteellisia mielitekoja.
”Jos kaipasit tietää.”
”Hyvä”, Linda heitti väliin. ”Kaksi taiteilijaa yhdessä on kestämätön paikka.”
”Niin varmaan.”
Kerroin, että kiinnostuin autoista tietyssä vaiheessa. Se mahtui mieleen silloin ainoana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Ehkä olisin parhaillaan sillä tiellä, hankkinut siltä alalta ammatin ja elämän, jos ei olut ja kapakkaelämä olisi viekoitellut sivuraiteelle.
Keskeytin ja söin loput karjalanpiirakasta.
”Ja nuoret naiset viekoitelleet?” Linda ehdotti.
”Tuskin”, vastasin.
”Älä valehtele.”
Keksin seuraavana armeijan, koska se on pakollinen ja koska olin vältellyt ennen inttiin menoani tuloksekkaasti kaikkea opiskelemista enkä ollut sitoutunut mihinkään muuhunkaan. Eli tuli mieleen, että voisin jäädä yhtä hyvin armeijan hommiin.
”Ajattelin tätä ja näin etukäteen.”
”Kapiaiseksi?” Linda kysyi.
”Niin. Olin niin viisas.”
En kertonut sentään, että mahdollinen ura armeijan harmaissa, kun olin vihdoin keksinyt sen, tuntui heti siltä, että tämä on sopiva ja juuri oikea ratkaisu meikäläiselle. Se oli ollut minua odottamassa kaiken varalta, vaikka en ollut tiedostanut asiaa ennen palvelukseen astumista.
”Tämä on tylsää”, sanoin. Fatalismia, ajattelin. Heppoista sellaista.
”Ei ole. Jatka vain.”
En puhunut Lindalle, että kerroin kapakassa suunnitelmiani. Nyt se hävetti. Kerroin jopa, että aion mennä RUK:hon tai puhuin miettiväni pitäisikö yrittää ja pyrkiä sinne? Puhuin tällaisia typeryyksiä, ennakointia ennen kuin olin ollut päivääkään intissä. Kuin kyse olisi pelkästään valinnoista.
Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Ne olivat joutavia ja turhia kuvitelmia. Asevelvollisuus, armeija osoittautui joksikin vallan muuksi kuin olin typeryyksissäni, tietämättömyyttäni, hyväuskoisuuttani ja nuoruuttani kuvitellut. Ehdin olla alokkaana palveluksessa vaivaiset kaksi viikkoa, kun kaikki etukäteiskuvitelmat olivat karisseet ja olin hylännyt täysin ja lopullisesti ajatukset armeijasta työnä ja urana, tulevaisuutena. Se ei ollut minua varten. Se ei ollut minun juttuni.
”Herätys”, Linda naurahti.
”Mihin mä jäin?” kysyin ja muistin sen samassa.
”Päätit jäädä armeijaan”, Linda muistutti.
”Aivan. Petyin siihen.”
”Ai, ai. Et ole ensimmäinen.”
”Siitä ei tullut mitään.”
En sisäistänyt enkä hyväksynyt, niellyt sitä typerää tottelevaisuuskurssia. Mikä muu asevelvollisuus ja asevelvollisuusaika on kuin orjallinen tottelevaisuuskurssi? Ja ne, jotka pääsevät ylemmälle tasolle, käskijöiksi ja komentajiksi, he ovat ensin madelleet käskettävinä, hyväksyneet sen ja käyneet tämän vaiheen jälkeen läpi manipuloijan opaskurssin. Yksinkertaisen manipuloijan kurssin. Pikasellaisen.
”Et jäänyt inttiin?”
”En.”
En kertonut, että se koko homma meni puihin.
”Susta ei ollut siihen?” Linda kiteytti.
”Ei. Hyvin sanottu. Ei ollut. Santsikuppi?”
”Mielellään.”
Linda nousi ja haki toiset kupilliset. Ne eivät maksaneet mitään.
”Kiitos”, kuulin Lindan kiittävän.
Sen jälkeen istuimme ja katselimme näyteikkunasta ulos. Se oli näyteikkuna ja siltä tuntui istua siinä. Ehkä paikan tilalla oli ollut ennen jokin pikkuputiikki? Ajattelin, että tästä tulee minun ja meidän kantakuppilamme. Ja jos meistä ei tule paria, silloin muistan ajatuksissani ja tässä samassa paikassa istuessani aina tätä tiettyä aamua.
>>>jatkuu>>>
