Repe(20)

 >>>jatkuu>>>  

OLIN iskenyt silmäni ja ihastunut Lindaan. Se tapahtui heti silloin, vuosi sitten, kun tutustuimme. Kohtalo esitteli meidät. Kohtalo on kyyninen heppu tai heputar. Kauneuskilpailuprinsessa istuutui viereiselle baarijakkaralle ja seuraukset olivat odotetut. Meikäläinen alkoi kuvitella ja elättää mielessään kaikenlaista. Ylipäänsä mahdotonta. Tiesin nimittäin kaiken aikaa, että esimerkiksi Lindalla oli joku, että hän seurusteli. Mutta sellaisen seikan voi haudata mielessään tai poistaa päästä paremmin. Vasta, kun näin hänet fyysisesti eilen vai oliko se toissa päivänä, kun näin hänet ja Joren yhdessä, samalla kertaa, rinnakkain ja kun Linda sanoi varta vasten, että Jore on hänen ukkonsa, se muutti jotain. Pysyvä muutos. Lindan ja minun suhde siirtyi luotettavaan kaveruuteen, välitilaan ja jolla ei ole yhteistä tulevaisuutta yli tietyn kaveruusrajan.

Tähän mielentilaani Linda tuli ja soitti ovikelloa. Olimme tarinoineet ja rupatelleet nyt korkeintaan kaksi tuntia sen jälkeen ja jokin pessimisti minussa odotti ja epäili yhä, että milloin vain Linda saisi päähänsä, että hän lähtee sittenkin ukkonsa perään. Hän kääntää kurssin. Kuulin ja ymmärsin, mitä Linda puhui. Okei, hän kielsi minua puhumasta edes herra Joresta, mutta mitä se merkitsi? Ihmisille tulee kinaa ja eripuraa, hetkellistä tai pysyvämpää eivätkä kimpassa asuvat, yhteen muuttaneet, yhdessä elävät tee tässä suhteessa poikkeusta.

Olin varaventtiili. Olin ensimmäinen, jonka luo Linda saattoi tulla sydänsuruineen. Olinko? En tiedä. En tiennyt Lindasta mitään.

En ajatellut, että Jore voi olla odottamassa talon kulmalla. En pelännyt sitä seikkaa, koska en ajatellut asiaa. Jos olisin ajatellut, olisiko minulla ollut mietittynä valmis vastaus tai evästys: ”Mitä jos selvittäisitte välinne.” Jokin sellainen lause, joka sijoittaisi minut tämän draaman ulkopuolelle. En ollut siinä mukana.

Mitään Jorea ei näkynyt. Minulla oli avain, mutta niin oli myös Lindalla. Nousimme raput ylös kolmisin. Ei vastaantulijoita.

”Kotona taas”, Linda sanoi, kun sytytimme valon eteiseen ja suljin oven käytävään.

”Vai mitä?” Linda kysyi.

”Kyllä.”

”Ensimmäisenä nappuloita Minnille. Saanko minä laittaa?”

”Saat. Ole hyvä.”

Katsoin, seurasin, olin läsnä. Sydämessä tuntui oudolta. Sairasta, ajattelin.

Kun koira oli hoidettu, istuimme kyökin pöydän ääressä. Meillä oli tölkit edessä ja katsoimme niiden yli toisiamme. Linda avautui tunnekylmyydestään. Hän selitti jäävänsä jotenkin ulkopuoliseksi rakastellessaan. Se oli alkanut hänellä jo nuorena eli hän oli ollut alusta asti sellainen.

”Ehkä en pysty heittäytymään ja keskittymään siihen. Olen vain puolinaisesti läsnä.”

Kuuntelin ja katselin.

”Kuulostaako tää täysin päättömältä?” Linda kysyi.

”Ei”, vastasin. ”Päinvastoin.”

Kerroin, että minulla on itselläni tilanteita, jolloin tarkastelen itseäni ja tekemisiäni ikään kuin ulkopuolelta. Koen niin.

Kohautin olkia: ”Onko se sama juttu? Mitä luulet?”

”Voi olla.”

Sitten Linda kertoi, että hän uskoi tunnekylmyydestä olevan hyötyä, kun jakaa persettä. Nyökkäsin. Olin samaa mieltä.

”Oletan, että se on välttämätöntä”, Linda jatkoi.

Nyökkäsin jälleen. Mietin miten me olimme joutuneet tähän? Miksi Linda halusi puhua tästä aiheesta? Oliko hänellä jokin viesti tai tarkoitus siinä?

Mietin näitä sillä lailla tarkoituksettomasti, että en hakenut enkä haikaillut saada niihin varsinaisia vastauksia enkä selityksiä. Selitysosasto oli minulla omassa päässäni. Tunsin ja uskoin ymmärtäväni sangen hyvin Lindan tuntemuksia, oli se kuviteltua tai ei, minun puoleltani.

Minni söi, kuunteli puheitamme, piti seuraa, mutta hakeutui viimein eteisen puolelle, haistoi kynnysmattoa, kiersi sitä ympäri ja laskeutui istumaan ja pitkäkseen.

”Onko sulla kortsuja?”

Kysymys yllätti.

”Ei. En tiennyt tarvitsevani.”

”Tuo kuulostaa, että puhut tosissasi.”

En vastannut. Olin kuvitellut, että viettäisin tämän ensimmäisen illan yksin. Sanoin sen mielessäni, itselleni ja lisäsin siihen Minnin: Minnin jälkeen, kun kävi ilmi, että olisimme täällä asunnolla kahden tulevan yön, siinä vaiheessa asennoiduin sen mukaisesti. En ollut kuvitellut hakevani itselleni tänne naisseuraa enkä ollut odottanut, että sellaista ilmaantuisi itsestään.

”Tarkoitan”, Linda sanoi. ”Tarkoitan, että sitten se ei onnistu. Mä olin ajatellut pitää sut ulkona tästä kaikesta, meidän kahden suhteemme puhtaasti ei-fyysisenä, mutta äsken tuli mieleen, että eikö se ole minulta itsekästä? Sanoin itselleni, että sä olet itsekäs donna. Mutta jos ei löydy kortsuja, ei tipu pillua. Onko riittävän selvä ja ymmärrettävä sanoma?”

”On”, myönsin.

”Otetaanko toiset?”

”Ei”, kieltäydyin. ”Sä voit ottaa, ota mun puolesta, mutta mä jätän tähän yhteen.”

Linda päästi ynähdyksen.

”Mua ei nukuta vielä”, hän sanoi. ”Minni on väsynyt. Nyt se nosti päätään, kuuli nimensä.”

”Niin.”

Katsoimme sitä molemmat ja koira laski pään takaisin etutassujen päälle.

Ajattelin oliko sillä ikävä? Sitä oli siirretty paikasta toiseen. Siltä ei ollut kysytty halusiko se? Koira oli joutunut sijoituskotikierteeseen. Viimeisenä tai nykyisenä se eli koiramaisuuksiaan kahden laitapuolen elävän matkassa, mutta onneksi sentään sisällä lämpimässä.

Linda nousi ja otti seuraavan tölkin jääkaapista. Tölkki sihahti.

”Oletko varma?” hän kysyi.

”Olen”, hymyilin. Kysyin haittaako häntä, jos käyn pesemässä hampaani?

”Ja sen jälkeen nukkumaan?” Linda arvasi.

”Ehkä.”

”Haittaa.”

”Mä taidan mennä silti hammaspesulle.”

Kävin vessassa. Kun tulin sieltä, Linda ei istunut enää keittiön pöydän ääressä eikä Minni ollut kynnysmatolla uneen vajoamassa. Naiset olivat menneet minun yksiööni. Linda istui nojatuolissa pimeässä, eteisestä lankeavassa hämyssä, tölkin kanssa ja Minni istui hänen jalkojensa juuressa.

”Se tuli perässä. Olen syytön. Kun se havahtui ja huomasi, että sä puutut ja mä tulin istumaan tänne, ilman lupaa, sori, se tuli perässä.”

”Ei mitään”, vähättelin. Riisuin farkut ja sukat ja istuin sängyn laidalle. Katsoimme toisiamme.

”Miten käsi?”

Sitä särki.

”Siinähän se.”

”Sä olet laiha.”

”Itse olet.”

”Alatko soitella?”

”En. Totesin.”

Käänsin päiväpeitteen sivuun ja kallistuin pitkäkseni. Laitoin terveen käsivarteni taakse pään ja tyynyn väliin. Näin siitä Lindan.

”Pahoittelen, jos nukahdan.”

”Siitä vaan.”

Linda joi tölkistään.

Minni tuli haistamaan minua, sänkyä, katsoi suu auki, kieli roikkuen suusta. En silittänyt sitä. Ajattelin, että paras antaa sen valita paikkansa, hakeutua levolle minne halusikin. Ehkä Minni oli yhä epävarma tulisiko vielä jokin muutos, lähtisimmekö sittenkin uudestaan liikkeelle? Vai tarvitsiko sen päästä vielä ulos?

”Jäikö Minnille vettä kippoon?” huolehdin.

”Käyn tarkistamassa.”

Linda meni ja Minni perässä. Naiset tulevat ja menevät, ajattelin löyhästi. Yhtäkkiä naiset ovat jossain lähistöllä, läsnä ja sitten yhtä varoittamatta nämä poistuvat.

Katsoin ikkunasta ulos pimeälle taivaalle. Kaupungin valot siivilöityivät huoneeseen ja niiden olemassaolon aavisti mustan taivaan alla.

Kuulin vessan oven käyvän. Heräsin siihen, kun Linda kömpi viereen ahtaaseen yhden hengen sänkyyn.

”Käänny kyljellesi”, hän kehoitti.

Tein niin. Käännyin terveen käsivarteni päälle ja samalla seinää päin. Linda painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa kipsin alapuolitse, mahalle, aika lähelle. Odotin, että hän tunnustelisi miten minun puruluuni voi, mutta käsi pysyi vatsalla. Tunsin hänen hierovan itseään tuntumaan.

”Mahdutko sä?” kysyin.

”Mahdun. Onko sun paha olla siinä?”

”Ei.”

Päinvastoin, ajattelin ja seuraavaksi, että tällainen sänkyseura oli minulle uutta. Olin tottumaton. Koin uuden tunnelman ja tunteen. Ajattelin, että jos toinen käteni olisi ollut se, joka oli kipsissä, makaisimme nyt toisin päin ja Linda työntäisi pientä pyllyään vasten nivusiani. Vapaa käteni oli alla, sängyn ja kylkeni puristuksessa ja toinen poissa pelistä, mutta tunsin ja tiesin silti, että kulli oli jäykistymässä. Oliko se ollut kaiken aikaa tai mistä alkaen?

”Olisitko sä halunnut?” Linda kysyi korvanjuurestani.

”En”, vastasin.

Sen jälkeen tunsin hänen tarttuvan pienellä kädellään kulliini tai ei varsinaisesti tarttuvan, vaan hän laski kätensä pullistelevien kalsarien etumukselle. Hän ei uskonut. Hänen piti kokeilla. Oliko se Lindaa, yksi piirre hänessä? Oliko häntä huiputettu mennen tullen ja hän oli oppinut varmistamaan asioita, oppinut antamaan puheille sen arvon, minkä ne ansaitsevat? Puheet ovat puheita. Ne pätevät tai eivät päde.

”Sulla seisoo.”

Anna seistä, ajattelin.

”Runkkaanko?”

En tiennyt, halusinko? En sanonut mitään.

”Teeskenteletkö nukkuvaa? Ei onnistu.”

”En teeskentele.”

Ajattelin mitä sotkua siitä tulisi.

”Jos mä kiipeän sun yli?” Linda ehdotti. ”Pyllistän sulle tai sä käännyt selällesi. Se voi olla parasta.”

Linda puhui kuin olisin sairas. Siinä mielessä olin, että minulle saattoi antaa hoidon ja minut saattoi vapauttaa tästä vaivasta.

Ajattelin, että minulla ei ole kondomeja, joten se siitä.

”Katsoin käsilaukusta”, Linda sanoi. ”Mulla oli yksi kortsu. Käynkö hakemassa sen?”

Ei tarvitse, jos teet sen minun takiani, ajattelin sanattomana.

”Meneekö vaikeaksi?”

”En tiedä.”

Ajattelin, että Linda saattoi huiputtaa itse. Hän on voinut tietää ja muistaa, että hänellä on kortsu käsilaukussa, mutta jätti sen sanomatta. Siihen voi olla monta syytä.

Linda kohottautui kyynärpäänsä varaan. Tunsin sen ja tiesin näkemättä. Hänen hiuksensa koskettivat kaulaani ja poskeani.

”Mä haen”, hän kuiskasi.

”Jos haluat”, vastasin.

Sänky keinahti, kun Linda nousi. Käännyin selälleni. En siirtänyt peittoa sivuun pois päältä enkä riisunut kalsareita. En tehnyt valmisteluja. Makasin selälläni, silmät auki. Kuulin Lindan sanovan jotain Minnille ja sen jälkeen näin hänen palaavan makuuhuoneeseen, siis minun huoneeseeni, näin hänet alastomana ikkunasta siivilöityvässä kuumaisessa valaistuksessa, pienet, eteenpäin kurkottuvat rinnat ensin sivukuvana ja sitten suoraan edestä, lähempänä.

>>>jatkuu>>>