>>>jatkuu>>>
Puhumisen ohessa nautimme maksamani kahvit ja tortut ja jatkoimme tarinointia ja huomasimme kai, että olimme samanhenkisiä. Samaa ikäpolvea ja periaatteessa samoinajattelevia. Sellaisia samoinajattelevia, jotka antavat toiselle tilan olla eri mieltä. Meillä oli varaa olla eri mieltä keskenämme. Kulta Kimonolle kirjamessut oli läpeensä kaupallinen ja sellaisena vastenmielinen tapahtuma, kun minä näin sen kirjavana monimuotoisuutena ja elämyksenä. Sanoin ymmärtäväni Kullan katsantokannan ja hän kiirehti vastaamaan samalla mitalla: ”Nyt kun kuuntelen sun käsitystäsi tästä elämyskokonaisuudesta, se ei tunnu enää yhtä kaupalliselta hapatukselta kuin tähän asti. Huomaat, että pystyn muuttamaan mieltä ja uskallan tehdä sen.”
”Huomaan”, vastasin. ”Hienoa joustavuutta.”
Muistan, että lähdimme sieltä kahvilasta, palautimme tarjottimet rullakkoon ja laskeuduimme alas messutasanteelle. Mielessäni oli hatara ajatus, että suuntaisimme kuuntelemaan jotain kirjailijahaastattelua, mutta istuuduimme kuitenkin esiintyjälavan sivustalle penkille. Kerroin, että aion käydä vessassa. Aloitan siitä.
”Samoin”, Kulta Kimono hymyili.
”Niin”, älysin. ”Me menemme eri vessaan.”
”Tietenkin.”
Kerroin, että menen muutaman päivän päästä sukupuolenvaihdosleikkaukseen, mutta olen vielä rajan väärällä puolella.
”Väärällä?”
Kulta Kimono tarttui siihen. Muuten hän ei ollut hämmästynyt. En kertonut mitään suuresti ihmeellistä. Tai hän oli hämmästynyt, mutta ei mitenkään väärällä tavalla: ”Tiedätkö mä unohdin, että sä olet kundi, kaveri. Mä puhuin sun kanssa niin kuin, että musta tuntui kuin olisi tarinoitu tyttöjen kesken.”
”Niin minustakin”, tunnustin.
Ihmettelin mielessäni miten on mahdollista, että olin silloin ensin aikeissa ja vähällä mennä naisten vessaan eikä miesten. Kummaa ennakointia. Jos en olisi pysähtynyt ajattelemaan asiaa, olisin marssinut ilman muuta naisten puolelle. Siitä olisi voinut joku lady huomauttaa tai sitten ei. Se olisi voinut olla hauska tapaus.
”Voit sä tulla mun kanssa samaa matkaa”, Kulta Kimono lupasi ja ehdotti, mutta pudistin päätä.
”Säännöt ennen kaikkea”, Kulta virnisti.
”Niin.”
Vakuutin, että en ollut karkaamassa, jos hän pelkäsi sitä.
”En pelkää.”
Sovimme, että tapaamme sillä samalla penkillä, kohtaamispaikalla. Toinen odottaa toista ja toinen toista. Tai se odottaa, joka tulee paikalle ensimmäisenä.
Mitä muuta tapahtui sinä päivänä: Palasimme vessakeikalta. Vessassa ajattelin, että viimeistä päivää kirjamessuilla käyn lirillä miesten puolella. Se on huomionarvoista. Jos leikkaus onnistuu ja miksi ei onnistuisi, seuraavalla kerralla, seuraavan vuoden syksyllä, jos olen hengissä, käyn naisten toiletissa. Parempi muistaa se. Parempi muistaa nyt mennä vielä miesten puolelle letkuttelemaan, kun on mitä lerputella ja myöhemmin mennä silloinkin oikeasta ovesta, oikealle puolelle. Käyttäytyä. Avainsana. Tunnussana.
Olin ensimmäisenä takaisin penkillä odottamassa. Seisoin sen vieressä, koska penkki oli varattu. Se meni heti. Tyypillistä. Kirjamessuilla on kova kysyntä vapaista istuinpaikoista. Osin se on tietenkin tarkoituksellista eli kävijöitä ohjataan siellä täällä alueella olevien penkkien ja istuinten vähyydellä hakeutumaan mieluummin esiintymislavojen edustan penkkiriveille katsomoon. Täyttämään katsomon ja yleisön osan ensin ja ensi sijassa.
Tajusin ja ehdin ajatella myös, että kirjoittajina, kirjailijoina naiset ja miehet eroavat toisistaan. He kirjoittavat erilaisia kirjoja. Naiset ovat runollisempia, sanataiturimaisempia, enemmän tunteisiin ja ajatuksiin keskittyviä kuin miehet, jotka ovat erä- ja sotakirjoineen ja -aiheineen enemmän toiminnan miehiä. Miehisyys on toimintaa ja naiseus hoivaa. Niinkö se meni?
Ehdin ajatella tämän asian selväksi mutia myöten ennen kuin Kulta Kimono palasi naistenhuoneesta.
”Jonoa?” kysyin.
”Kyllä.”
Sen jälkeen kerroin mitä olin ajatellut häntä odotellessani nais- ja mieskirjailijoista ja -kirjallisuudesta.
”Tyypittelit?” Kulta kiteytti.
”Niin.”
Tyypillisesti aloimme harhailla. Edelleen minä ohjasin ja Kulta kulki perässä seurana. Hän jakoi kokemukseni. Hän puhui kanssani. Hän analysoi asioita.
”Onko sana vapaa?” Kulta Kimono kysyi jossain välissä ja minä vastasin sen olevan.
”Minun puolesta.”
”Sinun puolesta?”
Jälleen Kullan kommentin perässä oli kysymysmerkki.
”Kunhan pysyt yleisen sopivaisuuden rajoissa. Käyttäydyt.”
”Selvä.”
Kulta Kimono oli utelias kuulemaan oliko sukupuolenvaihdosideani jokin uusi villitys, mieltymys, päähänpisto vai juontuiko se jostain kauempaa? Esimerkiksi läpi elämän seuranneesta tunteesta, joka määritteli, että pidin itseäni enemmän feminiinisenä yksilönä kuin maskuliinisena?
”Juuri niin”, myönsin. ”Se ei ole vasta päähän tullut pälkähdys. Se on seurannut matkassani vuosia, puolet elämästäni, ellei kauemmin.”
”Arvasin.”
”Mitä siitä? Onko paha?”
”Ei. Mä ajattelin, että tekisin sun projektista seurannan.”
Näin päin se meni. Suurin piirtein näin. On ihmisiä joiden kanssa on heti samalla aallonpituudella. Tarvitsee tuntea toisensa vain tunnin tai ei edes sitä, riittää silmänräpäys, katse, kun vastaavasti tai vastaansanomattomasti on henkilöitä, joita ei opi tuntemaan ja joita ei tunne läheiseksi, vaikka olisi tuntenut heidät aina. Jotkut jäävät vieraiksi. Ehkä se on tarkoitus? Ehkä ihminen näkee ja tajuaa vaistomaisesti keiden seura ja yhteys on se oma koti?
”Miten se liittyy taidegrafiikkaan?” kysyin.
”Dokumentoivaan taidegrafiikkaan. Taiteen ja taidegrafiikan ja muin taiteen suomin keinoin toteutettua dokumentaarista aikalaistietoa. Sille on tarvetta.”
”Oletko sä iskemässä mua?” kysyin epäjohdonmukaisesti.
”En iskemässä.”
”Tuli mieleen, että mä edustan tällä hetkellä heterosuhteen mahdollisuutta ja myöhemmin luvassa on lesboista homoyhteyttä. Tarkoitan, että on heteroita ja homoja. Mä edustan joltain osin molempia. Onko vaikea seurata?”
”Ei. En tiedä ymmärrämmekö me tämän asian samalla tavoin?”
Katsoin Kultaa. En tiennyt minäkään.
”Mitä sanot?” Kulta kysyi.
”Oletan, että siitä dokumentoinnista?”
”Aivan. Suostutko siihen? Lähdetkö mukaan?”
”Mitä se tarkoittaa? Mitä se edellyttää minulta?”
Sanoinko jo, että näiden messujen, viimekertaisten kirjamessujen anti tai varsinainen messuanti jäi sivutekijäksi. Me istuimme kuuntelemassa muutamia kirja- ja kirjailijaesittelyjä ja -haastatteluja ja jopa keskustelimme niistä, mutta ainakin minun ajatukseni olivat enimmäkseen muualla eikä muisti rekisteröinyt ylös nimiä, jotka lipuivat ohitse ja jotka hipaisivat tietoisuuttani. Vain hipaisivat. Tunsin, että olin mukana jossain, elossa ja hengissä, elin, mutta kaiken kyllästi Kulta Kimonon läsnäolo. Hänet muistan erinomaisesti, näön ja äänet, mutta hänenkään vuodatuksensa eivät jääneet sihtiini.
>>>jatkuu>>>
