Terveisiä Taavetista

  

 

Toissapäivänä, vappuaattona, kun teimme kävelylenkin, näimme kevään ensimmäiset korvasienet. Västäräkki keikutti pyrstöään tienvierellä ja tässä lähipihassa oli nurmikolla kimppu kangasvuokkoja. Arthur Millerin Ajan uurteita oli kahdeskymmeneskuudes tänä vuonna lukemani kirja ja kahdestoista ääneen. Ääneenlukuprojektin rinnalla luin yhden arvon näytelmäkirjailijan näytelmän Kauppamatkustajan kuolema ja pidin lukemastani niin paljon, että aion etsiä käsiini lisää Millerin näytelmätekstejä. Näytelmät ovat Ajan uurteita -teoksessa pääteemana. Kahdeksanosainen muistelmateos etenee sekä kronologisesti että teemoittain eli tekstissä palataan välihuomatuksina vanhoihin muistumiin ja viitataan toisaalta tuleviin tapaamisiin ja uudelleenkohtaamisiin. Arthur Miller oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäisessä oli draamaa, kun hän juutalaisena vei vihille katolisen nuoren naisen. Katolisen kirkon vihkilupa heltisi varsin nihkeästi. Toisessa aviossa oli myös suurta draamaa, koska Miller haki eron silloisesta vaimostaan ja avioitui Marilyn Monroen kanssa. Kolmannen kerran kirjailija meni naimisiin Saksassa natsien työleirillä olleen ja sen kokeneen nuoren valokuvaajan kanssa. Kaikissa vaimoissa oli siis jotain ekstraa. Näytelmiä syntyi silti vaimojen, lasten, perheiden ja näytelmien näyttämöllepanojen valmistelujen ohessa. Vanhemmalla iällä Arthur Miller pyydettiin PEN:in puheenjohtajaksi ja hän vaikutti aikansa myös siinä tehtävässä.

Kun kuu kääntää kasvot(22)

 >>>jatkuu>>>  

Jos olisin ollut leikkisällä päällä, olisin saattanut vitsailla isälle jotain hänen hiljaisesta läsnäolostaan, puhua käänteisesti puhetulvasta, mutta en ollut sillä tuulella. Leikkimielisyys on karissut minusta. Tai ikään kuin miesten kesken olisi olemassa leikinlaskua, mutta naisissa sitä ei esiintyisi? Nyt kun olen puolinainen, huumori häviää. Vai olenko täysin harhateillä? Olenko käsittänyt elämässä kaiken väärin ja vikaan?

Nostan taas katseeni näppäimistöltä. Puluparvi lentää ikkunan takaa. Ne ovat hetkessä näkökenttäni ohi. Mietin menivätkö ne katolle pyörimään piirissä? Olivatko pulut jo pesimässä vai vasta aloittamassa soidinmenojaan? Tiesin niistä vain sen, että pulut saattoivat pesiä useamman kerran kesäkaudessa.

En luvannut mitään vanhemmilleni enkä isälle.

”Katsotaan”, oli kaikki mihin myönnyin.

Nyt tunnen sen raskaana mielessäni. Varjelen omaa oloani ja riippumattomuuttani niin täydellisesti kuin suinkin ja sitten tulee säröinä tällaisia väliselkkauksia. Mitä nämä ovat muuta? Mieli teki toitottaa maailmalle, että älkää vaatiko minulta mitään. Älkää odottako minulta mitään. Älkää odottako sitä, että ilmestyisin teidän illanviettoihinne ja pitopöytiinne, sillä minä ratsastan omia ratsastuspolkujani.

Ratsastus? Aloitanko sen uutena harrastuksena?

Pilailin. Voin luvata tässä ja nyt, että en aloita, en ratsastusta enkä haikaile mitään uusia harrastuksia. Nykyisissä on riittämiin.

Mietin miten ennen aikaan, ajanlaskun alussa, esimerkiksi vanhoissa metsästäjä-keräilijä-kulttuureissa hoidettiin se välttämättömyys, että työt ja toiminta, tietotaito siirtyi jälkeläisille ja seuraavalle sukupolvelle. Isät ottivat poikansa mukaan metsälle ja äidit pitivät tyttärensä helmoissaan tulilla. Kelpo vastaus.

Ajattelen, että voisin olla täysi autofriikki suurimpaan hulluuteen asti, jos isä olisi huolehtinut siitä, että olisin päässyt mukaan automiesten kermaan vai onko se öljyä? Tarkoitan, että hänen olisi pitänyt opastaa ja opettaa minua kuin oppilasta huoltamaan autoa, korjaamaan sen vikoja ja tekemään siinä kaikkea, mikä on tarpeellista. Hän olisi voinut viedä minut kymmenvuotiaana nappulana harjoittelemaan autolla ajoa syrjäisille metsäteille, päästää minut rattiin. Hän olisi voinut iskeä kiinni tilaisuuteen silloin, kun se tarjoutui.

Oletan, että olisin oppinut nopeasti tavoille.

Mutta isä ei halunnut rasittaa minua, komennella eikä määräillä. Hän ei ollut sen luonteinen. Hän antoi minun valita oman tieni. Hän koki, että oli joutunut itse lapsena käskytetyksi ja ohjailluksi, menemään esimerkiksi töihin liian nuorena, keskenkasvuisena. Hän olisi mieluummin potkinut silloin palloa kentällä. Tarkkaan en edes tiedä mitä tällaisia traumoja isä oli kokenut oman isäukkonsa taholta ja koko perheyhteisön keskuudessa, mutta hän halusi olla se, joka katkaisi tämän kierteen. Hän piti lasten valintoihin puuttumista pahana ja vääränä.

Olenko epävarma asioissani, tekemisissäni ja näissä mielipiteissäni? Näkyykö ylläolevista sanoistani läpi, että toivoin jotain muuta kuin sain? Ehkä niin käy aina, ihmisten hyvistä pyrkimyksistä huolimatta? Toisaalta luonteessani on sellainen vika, että en saa itseäni menemään suoraan. Esimerkiksi parhaillaan mietin teinkö sittenkään oikein tai järkiteon vai ei? Minun tapaustani varten pitäisi olla vaihdettavat varaosat valmiina: Vetäisin kikkelin eteeni hahloon ja kulkuset kahta puolen, kun tuntisin vetoa oriin töihin ja kun naisellinen puoleni voittaisi miehiset pyrkimykset, irrottaisin sukukalleuksieni pikalukituksen ja nostaisin ne hyllylle säilöön, vetäisin vetskarin auki haaroissani ja olisin pillullinen valmispakkaus.

Karrikoin. Totta tässä on se, että ei mene päivää eikä yötä ilman, että kyseenalaistan tekoni. Tiedän, että tältä reitiltä ei ole paluuta, se kuljetaan loppuun asti, mutta silti toivon hetkittäin, että en olisi kääntynyt ollenkaan tälle polulle. Ajattelen jopa, että periaatteessa, jos sukupuolen voi vaihtaa, sen voi vaihtaa myös takaisin. Mutta jos sitä yksilöä, joka päätyy hakemaan sukupuolenvaihdosta, pidetään päästään vialla olevana, sitä, joka päätyy siihen toistamiseen, pidetään varmaan täyskahelina.

Kysyn haittaako se? Haittaako se, minä ihmiset minua pitävät?

Metsästäjä-keräilijä-esi-isäni, mitä tuumaatte jälkipolvista? Mitä ihmettelisitte ja kummastelisitte siinä eniten, jos pääsisitte näkemään meidän todellisuutemme, maapallon nykyisellään? Osa olisi ehkä häikäistynyt siitä eniten, että ihminen on kansoittanut maailman ja muokannut sen monin paikoin kokonaan uudeksi ja oudoksi, kiiltäväksi ja värikkääksi, mutta ehkä jotkut näkisivät outoina androgyynien nousun, sukupuolenvaihdosjonoissa vuoroaan odottavat naismiehet ja miesnaiset? Jotkut voisivat nähdä siinä jopa paholaisen sorkan astumassa löysään läjään.

En ole tässä alustuksessa ottamassa taka-askelia enkä perumassa. Kuulin kyllä, mitä minulta kysyttiin alunperin sairaalassa, lääkärin vastaanotolla ja minkä kirjasin allekirjoituksellani ymmärtäneeni ja hyväksyväni: Tämä toimenpide on lopullinen. En muuten epäröinyt, kun otin sen askeleen, sinä hetkenä. Se on kai myös minun luonnettani, huimapäisyyttä ja rämäpäisyyttä ja jota erimieliset voisivat väittää vaikka tyhmyydeksi.

Haen perimmältään muotoa ja yritän näin kirjoittaen selvittää kirkkaaksi päässäni sen, että jospa on olemassa kolmas sukupuoli? Osa väittää niin, mutta vaikka olen kuullut huhuja tästä, en ole päässyt tämän lähemmäs. En tiedä mistä he puhuvat, jotka vannovat tietyn kolmannen sukupuolen nimeen? Mutta jos tällainen erakkoheimo on olemassa, luulen, että kuulun siihen. Koen niin, että osin en ole kunnolla miehinen henkilö, mutta kun haen naisellisia puolia itsestäni, tajuan, että en taida olla edes nainen liioin. Mikä siis olen? Jos eläisin eri ajassa tai tässä ajassa toisessa kulttuurissa, voisin ruveta munkiksi. Olivatko keskiajan munkit ja nunnat ja miksei myös tämän ajan elämänsä uskolle pyhittäneet henkilöt, olivatko he tai osa heistä minun tapaisiani androgyynejä?

Kysymistä riittää. Mietittävää on loputtomiin.

Neljä päivää ja menen irtiottoon. Olen siitä ja siltä osin innoissani, että odotan, miltä oloni tuntuu sen jälkeen, kun elämääni hankaloittanut ylimääräinen kives on poissa ja sen erittämät hormonit poistuvat ajastaan elimistöstä. Puhun ylimääräisestä kiveksestä selvyyden vuoksi.

En kysynyt asiaa vanhemmiltani, kun kävin. En kysynyt sitä äidiltäni, kun hän kävi. Saattaa olla, että mainitsin tästä asiasta aiemmin näillä riveillä, mutta toistan sen joka tapauksessa: En ottanut asiaa esiin.

Miksi minulla on sellainen sisäänkasvannainen? Missä vaiheessa se on huomattu vai eikö sitä ole muka kukaan huomannut? Miten tämä asia meni?

En ole kysynyt näitä kysymyksiä, koska niillä ei ole enää merkitystä. Neljä päivää ja osia eikä niillä ole enää merkitystä.

Kolme päivää.

Olen nyt tarkkana enkä päästä yhtään päivää kokonaan välistä, piinasta.

Olen jännittänyt tänään soittaako äiti, puheliaampana ihmisenä kuin isäni ja kiittää viime käynnistäni? En ole pitänyt sitä mahdottomana. Mutta ilta on tullut ja toistaiseksi kukaan ei ole soitellut. Tulkitsenko ja analysoinko äitiäni väärin, kun kuvittelen tietäväni mitä ja miten hän tekee ja reagoi? Mainitsin jossain aiemmin, että ehkä tulkitsen kaiken pieleen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Kuukausi päättyy. On vappuaaton varhainen hetki. Ulkona pakkasta viisi astetta. Toissapäivänä sain lahjakirjan, jonka kannessa on teksti Allen Ginsberg Collected Poems ja kuva keski-ikäisestä, mustapartaisesta runoilijasta lukemassa seisaallaan ympärilleen piiriin kokoontuneille, istuville kuulijoille isoa kirjaa, ilmeisesti jossain puistossa. Kuva on mustavalkoinen. Helena on etsinyt tätä teosta, tilannut sen netin kautta ja toissapäivänä hän saattoi ilahduttaa minua sillä ja pääsin tavailemaan näitä alkuperäkielisiä runotunnelmia. Aloitin pitkästä runosta Kaddish, joka on omistettu runoilijan äidille, jonka tämä joutuu saattamaan koulupoikana hoitolaitokseen. Kuulen runoilijan äänen korvissani. Ääntä, Allen Ginsbergiä lukemassa omia säkeitään, on tallella monissa dokumenteissa. Patti Smithin Apinan vuosi -teoksessa Patti mainitsee jollain vaeltelullaan lukevansa Allen Ginsbergin Collected Poems -kokoelmaa, kuljettavansa sitä yhtenä mukanaan. Kirjassa on melkein tuhat kaksisataa sivua. Tulee mieleen puhelinluettelo. Luen sitä runon kerrallaan vuoden ja sitten vuosia. Ylipäätään palaan samoihin, vanhoihin kirjoihin, jotka olen lukenut aiemmin. Olen kierrätyksessä.

                          

Terveisiä Taavetista

 

Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet oli kahdeskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Televisiosta tuli joitain aikoja sitten ohjelma hänestä, englantilaisesta, unohdetusta taiteilijasta, joka oli elänyt maanpaossa Meksikossa. Tehtailijan tytär, joka tunsi nuoresta alkaen vastustamatonta, taiteellista intohimoa, viehättyi surrealismiin ja surrealisteihin, karkasi Pariisiin, joutui sodan jalkoihin, pakeni Espanjaan tai Portugaliin ja perhe Englannissa järjesti häiriintyneen tyttären hoitoon. Aikanaan Leonora Carrington asettui Meksikoon, teki taidetta ja eli vaimona ja äitinä. The Hearing Trumpet on mielikuvituksellinen kirja, jossa päähenkilö on yhdeksänkymmentäkaksivuotias, hampaaton, huonokuuloinen nainen, jolle hänen ikäystävänsä lahjoittaa kuulotorven. Torven avulla päähenkilö saa kuulla, että hänen poikansa perhe, joiden luona vanha nainen asuu, haluavat järjestää hänet asianmukaiseen laitokseen kaltaistensa seuraan. Edessä erikoisia aikoja. Kirjan reiluun sataanviiteenkymmeneen sivuun mahtuu muistumia menneistä päivistä ja ystävistä, havaintoja uusista oloista ja henkilöistä, tauluista myös, on yksi murha, nälkälakko, äkillinen kylmän ilman jakso lumimyrskyineen ja maanjäristys, joka ravistaa ihmisen rakennelmat tiehensä ja lopulta ilmaantuvat älykkäät sudet ja sudenpäähahmoiset ihmiset. Näin suppeasti kerrottuna.

Kun kuu kääntää kasvot(21)

 >>>jatkuu>>> 

Tiskaan astiani ruokailun jälkeen saman tien. Laitan astiat likoamaan, syön, ruoka lämpimänä ja kun olen syönyt tiskaan astiat, laitan ne valumaan pyyheliinalle, jonka olen levittänyt tiskialtaan viereiselle pöytätasolle ja kuivaan astiat ennen kuin laitan ne takaisin paikoilleen kuivauskaappiin. Minulla on tilaa kaapeissa, mutta se johtuu siitä, että en pidä astioita enkä mitään muutakaan varastossa. Olen oppinut pitämään varastot pieninä. Järkeilen niin, että kauppa on minun varastoni. Kauppias järkeilee tahollaan, että tukku on hänen varastonsa.

Syön päivässä yhden kunnon aterian ja toinen on vähän niin ja näin. Oma haasteensa on annostella ainekset yhdelle hengelle. Varsinkin kokkaillessa käy niin, että ruokaa jää pakastettavaksi. Sitä varten minulla on pakastepurkkeja. Nekään eivät täytä keittiöni hyllykköjä. Asun tässä mielessä leveästi.

Mainitsin kai aiemmin, että valmistan uunissa lämpimiä leipiä. Ne ovat jonkinmoinen bravuurini.

Eräs minulta puuttuva kotitalouskone on pyykkikone. Palaan aiheeseen. Mietin sitä niin kuin mietin kaikkia hankintoja, en rahan kannalta, vaan tilan kannalta ja tulin siihen päätelmään, että en hanki sitä ainakaan heti. Käytän taloyhtiön pesukonetta ja mitä siellä on. Kun menin tutustumaan pesutupaan ja varasin pyykkikoneen seuraavalle päivälle, totesin, että siellä oli myös erillinen kuivausrumpu. Yksi pesukone, yksi kuivausrumpu, ei erillistä linkoa, mankeli, jota en usko tarvitsevani.

Kun olin asunut nykyisessä asunnossani puoli vuotta, totesin, että en tarvitse edelleenkään omaa pesukonetta. Se on minun tapauksessani turha ja turhake. Lapsiperheet ja vastaavat ovat asia erikseen, mutta yksinäinen nainen selviää vähemmällä. Olen liikkeellä vähemmin kantamuksin. Olen ikään kuin jatkuvasti retkellä, matkalla ja menossa. Pidän käsillä ja mukanani vain välttämättömimmän.

Kirjoitin aiemmin myös, että minulla ei ole omaa autoa, vaikka varaa olisi nykyään hankkia ja pitää sellaista. Olen oppinut pois siitä elämäntyylistä. Kymmenen vuotta on mennyt niin, että minulla ei ole ollut omaa autoa, vain leasing -sopimuksellisia kulkuneuvoja lyhytaikaisesti ja nyt tuntuu, että pärjättyäni kymmenen vuotta huokeasti ilman omaa autoa, pärjään taatusti yhtä kevyesti koko loppuelämäni. Olen kahdenkymmenekahdeksan, muutaman kuukauden päästä kahdenkymmenenyhdeksän, kolmekymppiä on pian lasissa ja puhun valmistautumisesta loppuelämään. Toisilla loppuelämä alkaa aiemmin kuin toisilla. Toisilla loppusuora tulee vastaan varhemmin kuin toisilla.

Autoista, moottoripyöristä, mopoista, tasapainolaudoista, sähköpotkulaudoista ja polkupyöristä voin sanoa yleisesti, että minulla ei ole niitä tällä hetkellä. Polkupyörän jätin vanhempieni varastoon.

Aikamoinen tyyppi, etten sanoisi retku: Kasaan omia romppeitani toisten nurkkiin.

Pyörä jäi jossain välissä ja nykyään ajattelen, etten halua edes pyöräillä. En hiihdä. Harrastukseni ovat vähissä ja vähäisiä. Sitä paitsi talvi on taas kerran takana, lumet poissa. En ole erityisempi talvi-ihminen. Olin luistimilla viimeksi koulussa. Käveleminen ja uiminen ovat minun ainoat lajini, harrastukseni ja iloni. Viimeisten kuukausien aikana myös uiminen on ollut poissa kuvioista.

En voi sanoa, että minusta riippumattomista syistä.

Sienestäminen ja marjastaminen meinasi unohtua. Tällaisia harrastuksia.

Kävelen, en juokse ja mietin mitä teen siinä vaiheessa, jos en enää edes kävele? Silloin makaan sängyssä ja sänky on hautani. Vai makaanko silloin ilman mitään väliä oikeassa haudassa? Ellei minua ole tuhkattu. Ellen kiellä jälkeenjääviä tuhkaamasta kalmoni.

Olen toiveikkaalla mielellä sen suhteen, että pääsen pikapuoliin uimaan. Halli tien, kadun tuolla puolen tuikkii kutsuvasti, mutta yhtä lailla houkuttavat maauimalat, molemmat laskuun ottamani ja tietenkin on aina mahdollista uida meressä. Kaikki tämä uimallisuus odottaa sitä lopullista silausta ja tervehtymistä, jota naiseutuva vartaloni vaatii ja kaipaa. 

>Lisäyksiä>

Kirjoitin ylläolevan väliotsakkeen itselleni patistaakseni itseäni. Neljän päivän päästä menen leikkaukseen. Laskenta alkaa. Tällä kertaa ennakko-ohjeistuksessa ei kielletä parranajoa. Siinä on syömättömyysvaatimus mukana, mutta se on vanhaa rutiinia. Ehkä on väärin minun käyttää sanaa rutiini, sillä olen ollut harvinaisen vähän tekemisissä terveydenhuollon työntekijöiden ja sairaaloiden kanssa. Olin ennen niin terve, mutta sitten sairastuin miehenä olemiseen ja nyttemmin terveestä miehestä on taantunut sairaalloinen nainen. Tai puoli-nainen. Kokonainen puoli-nainen, ei puolinainen.

Tein sellaisen poikkeavan tempun, että kävin kotona. Tarkoitan vanhempieni luona. Soitin heille etukäteen ja kysyin sopiiko tällainen audienssi ja mikä ajankohta olisi heille mieluisin?

Sopi heti. Itse asiassa palasin hetki sitten tältä vierailulta. Olen siinä määrin sekavissa ajatuksissa, että istuin näin ensimmäiseksi koneen ääreen. Vuodatan asioita tähän.

Lukija käsittää ehkä väärin, että siellä vanhempieni kotona tapahtui ja sattui jotain pöyristyttävää tai järkyttävää. Ei tapahtunut. Ei kriisiä. Se vaikutti minuun, että molemmat vanhempani, sekä äiti että isä vaikuttivat vanhemmilta kuin ennen. Jos se näkyi äidistäni jo aiemmin, silloin, kun hän pistäytyi luonani vajaa kuukausi sitten, en huomannut asiaa. Olen huono huomaamaan ja hoksaamaan. En ole maailman teräväpäisin tyyppi, gimma.

Isä oli vanhentunut heistä kahdesta enemmän. Selvemmin. Vanhentunut yllättävän lyhyessä ajassa. Ajattelin, että hänelle minun sukupuolenvaihdokseni on kovempi paikka kuin äidille. Emme puhuneet tästä muutosprosessista. Sitä ei käsitelty sanallakaan enkä minä puolestani kertonut, että joudun harmikseni uudelleen leikkauspöydälle, koska yksi pahuksen kives on piilossa pötsissä.

Nostan katseeni tietokoneen näppäimiltä ja luon silmäyksen ulos asuntoni korkeuksista. Asun kerroksissa, jos ei tullut mainittua aiemmin. Puissa on pientä viherrystä. Tai sitten vain luulen ja kuvittelen niin. Kevät koittaa. Kuinka mielelläni olisin jo nyt kunnossa ja ehjä vastaanottamaan sen.

Äiti puhui luonnollisesti enemmän kuin isä, mutta yhtä luonnollisesti isä sanoi enemmän. Sikäli, että hän sai asiaa enemmän vähempään. Hän sanoi muun muassa, että äidistä ja hänestä olisi mukavaa, jos kävisin heillä useammin, kerran kahdessa viikossa tai vaikka joka viikko. Voisin käydä heillä syömässä. Voisimme syödä yhdessä.

”Niinkö?” vastasin.

”Niin”, äiti kiirehti lisäämään.

Kyllä, ajattelin siinä, sillä hetkellä. Ajattelin, että näin vähällä ja pienellä voin tehdä vanhempani onnellisiksi. Se ei ole paljon vaadittu. Se ei ole minulta mikään uhraus.

”Me olemme äidin kanssa täällä paikalla”, isä jatkoi.

”Niin”, sanoin siihen.

Isä on jäänyt hiljattain eläkkeelle. He ovat kaksi eläkeläistä ja minä olen yksi kroisos, rahamies, jolla on myös, eläkeläisten tavoin, aikaa vaikka kuinka paljon.

”Meistä on mukavaa, kun sä käyt”, isä lisäsi.

Hän puhui paljon siihen nähden, miten hän yleensä istuu vaiti puhumattomana, vastailee muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksiin tai pistää tavallaan nämä harvat, usein vain yksittäiset sanat vaimonsa, äitini puheen väliin. Olen tottunut siihen, että äiti pitää meillä puhetta ja hoitaa asiat, kun kyse on perheasioista ja -järjestelyistä ja isä vain hyväksyy ne, antaa sanansa. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen näimme räkättirastaita hyppimässä nurmikolla yhtä arkisen oloisina kuin eivät olisi käyneet missään kaukomailla talven pakkasten aikaan. Kauempana kedolla tarkkaili ympäristöä kaksi puhtaan valkeanhohtavaa lokkia. Meidän kerrostalon tv-antennin päällä oli yksinäinen varis ja talitiainen lauloi vieressämme koivussa. Tänään sataa edelleen. Lämpötila on nollassa ja tuulta pohjoisesta kolme metriä sekunnissa. Eilen aamupäivällä laitoin matkaan Tiikerintalja -käsikirjoituksen erinäisille kustantajille. Myöhään iltapäivällä pidimme lukutuokiota. Arthur Miller on ottanut yhden teemalauseen Ajan uurteita -muistelmiinsa: ”Ajat olivat sellaiset.” Sitä lausetta saattoi toistaa. Kirjailija haastettiin virallisesti epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean eteen vastaamaan, kertomaan ja paljastamaan omia kommunistikytköksiään ja -yhteyksiään ja vaadittiin tilille kaikista kannanotoista esimerkiksi rauhan ja liennytyksen puolesta, joita julkilausumia aloitteleva, idealistinen kirjailijanuorukainen oli kannattanut omalla allekirjoituksellaan varhaisimmassa nuoruudessaan. Ajat olivat sellaiset. Ajan uurteita -kirja etenee ja eteen avautuu väistämättä yhdyselämä Marilyn Monroen kanssa ja kuuluisan näyttelijän seuraan liittyvä julkisuus. Petos, vainoharhaisuus, mies- ja naisnäkökulma, näyttelijä vastaan ohjaaja, odotukset ja toteutuma, luottamus, toivo, usko, sekainen vyyhti, jota mitkään tekstisivut eivät saa välttämättä selvitettyä pohjia myöten.

Terveisiä Taavetista

 

Kosteaa keliä. Pohjoisvirtaus. Toissayönä näin unta, jossa pesin hevosia tai suunnittelin jonkinmoista lavaa, jolle taluttaa hevonen pestäväksi. Järjestely oli monimutkainen, sarjatyönä hevosten pesua. En muista yleensä uniani, paitsi erinomaisia kirjoitusvihjeitä ja tämä uni olisi kai hävinnyt tietymättömiin kaltaistensa lailla, mutta kun teimme kävelylenkin kuutostien pohjoispuolelle ja näin joutomaakaistaleella, ojan penkalla, säiden harmaaksi kuluttaman kuormalavan, muistin uneni ja kerroin tämän minimaalisen verran Helenalle. Eilen puolenpäivän aikaan, odottaessamme korvapuustien paistumista uunissa, aloin lukea ääneen Arthur Millerin Ajan uurteita -muistelmien kuudetta osaa, jossa kirjailija on Nevadassa, intiaanireservaatin pienellä suolajärvellä hankkimassa avioeroa voidakseen naida Marilyn Monroen. Siinä maisemassa oli vapaana laiduntavia hevosia ja villejä mustangeja. Tiikerintalja -käsikirjoitukseni on puoliksi hevos- ja muuliajassa, joten erilaisia hevosellisia kytköksiä on.