>>>jatkuu>>>
Tiskaan astiani ruokailun jälkeen saman tien. Laitan astiat likoamaan, syön, ruoka lämpimänä ja kun olen syönyt tiskaan astiat, laitan ne valumaan pyyheliinalle, jonka olen levittänyt tiskialtaan viereiselle pöytätasolle ja kuivaan astiat ennen kuin laitan ne takaisin paikoilleen kuivauskaappiin. Minulla on tilaa kaapeissa, mutta se johtuu siitä, että en pidä astioita enkä mitään muutakaan varastossa. Olen oppinut pitämään varastot pieninä. Järkeilen niin, että kauppa on minun varastoni. Kauppias järkeilee tahollaan, että tukku on hänen varastonsa.
Syön päivässä yhden kunnon aterian ja toinen on vähän niin ja näin. Oma haasteensa on annostella ainekset yhdelle hengelle. Varsinkin kokkaillessa käy niin, että ruokaa jää pakastettavaksi. Sitä varten minulla on pakastepurkkeja. Nekään eivät täytä keittiöni hyllykköjä. Asun tässä mielessä leveästi.
Mainitsin kai aiemmin, että valmistan uunissa lämpimiä leipiä. Ne ovat jonkinmoinen bravuurini.
Eräs minulta puuttuva kotitalouskone on pyykkikone. Palaan aiheeseen. Mietin sitä niin kuin mietin kaikkia hankintoja, en rahan kannalta, vaan tilan kannalta ja tulin siihen päätelmään, että en hanki sitä ainakaan heti. Käytän taloyhtiön pesukonetta ja mitä siellä on. Kun menin tutustumaan pesutupaan ja varasin pyykkikoneen seuraavalle päivälle, totesin, että siellä oli myös erillinen kuivausrumpu. Yksi pesukone, yksi kuivausrumpu, ei erillistä linkoa, mankeli, jota en usko tarvitsevani.
Kun olin asunut nykyisessä asunnossani puoli vuotta, totesin, että en tarvitse edelleenkään omaa pesukonetta. Se on minun tapauksessani turha ja turhake. Lapsiperheet ja vastaavat ovat asia erikseen, mutta yksinäinen nainen selviää vähemmällä. Olen liikkeellä vähemmin kantamuksin. Olen ikään kuin jatkuvasti retkellä, matkalla ja menossa. Pidän käsillä ja mukanani vain välttämättömimmän.
Kirjoitin aiemmin myös, että minulla ei ole omaa autoa, vaikka varaa olisi nykyään hankkia ja pitää sellaista. Olen oppinut pois siitä elämäntyylistä. Kymmenen vuotta on mennyt niin, että minulla ei ole ollut omaa autoa, vain leasing -sopimuksellisia kulkuneuvoja lyhytaikaisesti ja nyt tuntuu, että pärjättyäni kymmenen vuotta huokeasti ilman omaa autoa, pärjään taatusti yhtä kevyesti koko loppuelämäni. Olen kahdenkymmenekahdeksan, muutaman kuukauden päästä kahdenkymmenenyhdeksän, kolmekymppiä on pian lasissa ja puhun valmistautumisesta loppuelämään. Toisilla loppuelämä alkaa aiemmin kuin toisilla. Toisilla loppusuora tulee vastaan varhemmin kuin toisilla.
Autoista, moottoripyöristä, mopoista, tasapainolaudoista, sähköpotkulaudoista ja polkupyöristä voin sanoa yleisesti, että minulla ei ole niitä tällä hetkellä. Polkupyörän jätin vanhempieni varastoon.
Aikamoinen tyyppi, etten sanoisi retku: Kasaan omia romppeitani toisten nurkkiin.
Pyörä jäi jossain välissä ja nykyään ajattelen, etten halua edes pyöräillä. En hiihdä. Harrastukseni ovat vähissä ja vähäisiä. Sitä paitsi talvi on taas kerran takana, lumet poissa. En ole erityisempi talvi-ihminen. Olin luistimilla viimeksi koulussa. Käveleminen ja uiminen ovat minun ainoat lajini, harrastukseni ja iloni. Viimeisten kuukausien aikana myös uiminen on ollut poissa kuvioista.
En voi sanoa, että minusta riippumattomista syistä.
Sienestäminen ja marjastaminen meinasi unohtua. Tällaisia harrastuksia.
Kävelen, en juokse ja mietin mitä teen siinä vaiheessa, jos en enää edes kävele? Silloin makaan sängyssä ja sänky on hautani. Vai makaanko silloin ilman mitään väliä oikeassa haudassa? Ellei minua ole tuhkattu. Ellen kiellä jälkeenjääviä tuhkaamasta kalmoni.
Olen toiveikkaalla mielellä sen suhteen, että pääsen pikapuoliin uimaan. Halli tien, kadun tuolla puolen tuikkii kutsuvasti, mutta yhtä lailla houkuttavat maauimalat, molemmat laskuun ottamani ja tietenkin on aina mahdollista uida meressä. Kaikki tämä uimallisuus odottaa sitä lopullista silausta ja tervehtymistä, jota naiseutuva vartaloni vaatii ja kaipaa.
>Lisäyksiä>
Kirjoitin ylläolevan väliotsakkeen itselleni patistaakseni itseäni. Neljän päivän päästä menen leikkaukseen. Laskenta alkaa. Tällä kertaa ennakko-ohjeistuksessa ei kielletä parranajoa. Siinä on syömättömyysvaatimus mukana, mutta se on vanhaa rutiinia. Ehkä on väärin minun käyttää sanaa rutiini, sillä olen ollut harvinaisen vähän tekemisissä terveydenhuollon työntekijöiden ja sairaaloiden kanssa. Olin ennen niin terve, mutta sitten sairastuin miehenä olemiseen ja nyttemmin terveestä miehestä on taantunut sairaalloinen nainen. Tai puoli-nainen. Kokonainen puoli-nainen, ei puolinainen.
Tein sellaisen poikkeavan tempun, että kävin kotona. Tarkoitan vanhempieni luona. Soitin heille etukäteen ja kysyin sopiiko tällainen audienssi ja mikä ajankohta olisi heille mieluisin?
Sopi heti. Itse asiassa palasin hetki sitten tältä vierailulta. Olen siinä määrin sekavissa ajatuksissa, että istuin näin ensimmäiseksi koneen ääreen. Vuodatan asioita tähän.
Lukija käsittää ehkä väärin, että siellä vanhempieni kotona tapahtui ja sattui jotain pöyristyttävää tai järkyttävää. Ei tapahtunut. Ei kriisiä. Se vaikutti minuun, että molemmat vanhempani, sekä äiti että isä vaikuttivat vanhemmilta kuin ennen. Jos se näkyi äidistäni jo aiemmin, silloin, kun hän pistäytyi luonani vajaa kuukausi sitten, en huomannut asiaa. Olen huono huomaamaan ja hoksaamaan. En ole maailman teräväpäisin tyyppi, gimma.
Isä oli vanhentunut heistä kahdesta enemmän. Selvemmin. Vanhentunut yllättävän lyhyessä ajassa. Ajattelin, että hänelle minun sukupuolenvaihdokseni on kovempi paikka kuin äidille. Emme puhuneet tästä muutosprosessista. Sitä ei käsitelty sanallakaan enkä minä puolestani kertonut, että joudun harmikseni uudelleen leikkauspöydälle, koska yksi pahuksen kives on piilossa pötsissä.
Nostan katseeni tietokoneen näppäimiltä ja luon silmäyksen ulos asuntoni korkeuksista. Asun kerroksissa, jos ei tullut mainittua aiemmin. Puissa on pientä viherrystä. Tai sitten vain luulen ja kuvittelen niin. Kevät koittaa. Kuinka mielelläni olisin jo nyt kunnossa ja ehjä vastaanottamaan sen.
Äiti puhui luonnollisesti enemmän kuin isä, mutta yhtä luonnollisesti isä sanoi enemmän. Sikäli, että hän sai asiaa enemmän vähempään. Hän sanoi muun muassa, että äidistä ja hänestä olisi mukavaa, jos kävisin heillä useammin, kerran kahdessa viikossa tai vaikka joka viikko. Voisin käydä heillä syömässä. Voisimme syödä yhdessä.
”Niinkö?” vastasin.
”Niin”, äiti kiirehti lisäämään.
Kyllä, ajattelin siinä, sillä hetkellä. Ajattelin, että näin vähällä ja pienellä voin tehdä vanhempani onnellisiksi. Se ei ole paljon vaadittu. Se ei ole minulta mikään uhraus.
”Me olemme äidin kanssa täällä paikalla”, isä jatkoi.
”Niin”, sanoin siihen.
Isä on jäänyt hiljattain eläkkeelle. He ovat kaksi eläkeläistä ja minä olen yksi kroisos, rahamies, jolla on myös, eläkeläisten tavoin, aikaa vaikka kuinka paljon.
”Meistä on mukavaa, kun sä käyt”, isä lisäsi.
Hän puhui paljon siihen nähden, miten hän yleensä istuu vaiti puhumattomana, vastailee muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksiin tai pistää tavallaan nämä harvat, usein vain yksittäiset sanat vaimonsa, äitini puheen väliin. Olen tottunut siihen, että äiti pitää meillä puhetta ja hoitaa asiat, kun kyse on perheasioista ja -järjestelyistä ja isä vain hyväksyy ne, antaa sanansa.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti