Kaunis kesäpäivä

tiistai 4. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

        














Otin eilen iltapäivällä kännykkäkuvia huurteisen maantiesillan alta. Yritin ottaa kuvia riippuvista jääpuikoista, mutta siihen olisi pitänyt olla toisenlainen kamera. Tyydyin katutaiteeseen Luumäen Taavetissa. Nämä graffitit ovat olleet siinä kaiken aikaa näkösällä, mutta eilen tulin ottaneeksi ne kohteeksi. Luin eilen illalla loppuun Jami Bernardin henkilökuvan ”tarantino on tarantino”. Kirjalla on sellainen suomennosnimi. Alkuperäinen nimi on ”QUENTIN TARANTINO the man and his movies”. Teos on vuodelta 1995 eli ohjaajan alkuajan taipaleelta, mutta sitä oli silti mielenkiintoista lukea. Sain sen joululahjaksi, toinen tänä vuonna lukemani kirja. Veikeää lukea sitä Finnegans Waken jälkeen. Luin nimen ”tarantino on tarantino” ensin englanniksi, jolloin se on eri merkityksessä kuin suomeksi. Mielenkiintoista lukea esimerkiksi miten Pulp Fictionin näyttelijäkaarti kiinnitettiin elokuvaan ja erinäisiin kinoihin ja riitoihin näiltä osin. Oscareissa Pulp Fictionilla oli huono tuuri, koska samana vuonna kilpaili sen kanssa Forest Gump, joka vei melkein kaikki pystit ja Tarantinolle ja Averylle jäi pelkkä parhaan käsikirjoituksen oscar-palkinto. Se ilahdutti kuitenkin Tarantinoa. Helena luki loppuun Kalle Päätalon Tuulessa ja tuiskussa ja pääsi Tammerkosken sillalle.




maanantai 3. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     











Teimme eilen, sunnuntaiaamuna yhdessä hämärissä aamulenkin. Kun palasimme Vallitietä pitkin, pienikokoinen rusakko loikki edellämme, meni jonkin matkaa, jäi istumaan tielle korvat pystyssä, jatkoi taas, kun me tulimme sitkeästi perässä ja hyppäsi lopulta männikköön. Yritin katsoa jälkiä, mistä kohtaa se meni, mutta en löytänyt. Ehkä se valitsi lumesta vapaaksi kolatun pihatien? Vuoden ensimmäinen lukemani kirja oli James Joycen Finnegans Wake. Luin sen edellisen kerran kesällä, puolitoista vuotta sitten. Ensimmäisellä kerralla en saanut kunnolla otetta kirjaan, mutta ei tämä toinen yritys ollut sitä kummempi. Vähän kuin mäenlasku. Kelpaa sitä lasketella, nauttia menosta. Tällä toisella lukukerralla luin myös alkusanat tai johdannon, viisikymmentä sivua selityksiä, mutta olin silti harhassa ja lipsuin ajatuksissani sinne ja tänne. Evankelistat olivat mukana, viimeisenä mainintana nimet menivät Matty, Marky, Lukey ja John-a-Donk. Hannu Salaman kirjassa Elämän opetuslapset ollaan myös osan aikaa Raamatun maisemissa, samoin Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan ja joka tämä viimeisenä mainitsemani oli eniten makuuni. Sain reilu vuosi sitten sen käsityksen, että kun David Foster Wallacen Infinite Jest suomennettiin, joku toinen innokas kääntäjä oli aikeissa tai halukas tekemään saman Finnegans Wakelle. Minusta Wake on vaikeampi käännettävä. Ensimmäisenä vaikeutena tulee mieleen jo hän -sanan kääntäminen. Finnegans Wakessa samassa lauseessa on äänessä milloin she ja milloin he.



 

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Tiikerintalja(36)

        >>>jatkuu>>>   











Köyden solmu hypähtää kivireunuksen yli ja ketju alkaa nuljahdella perässä. Larry jättää vintturin lukon varaan ja astuu katsomaan lähempää. Haju on pahempi ja voimakkaampi kuin ennen. Ankkurissa roikkuu tumma möykky tai möhkäle. Muuta siitä ei osaa sanoa. Larryn ei tee mieli edes katsoa tätä raatoa ja vielä vähemmän hän haluaa tai aikoo koskea siihen. Hän etsii mökin ja luhistuneen karjapilttuun vaiheilta tarpeeksi vahvaa lautaa tai seivästä, jolla voisi auttaa raadon kaivon reunan yli.

Seinustalla on ruostunut kanki, joka seisoo pystyssä puolimetrisessä hiekassa. Larry ravistaa sen irti ja vääntää sillä katoksen seinästä irralleen yhden miehenmittaisen hirren. Sillä hän onnistuu vipuamaan raadon kaivon kivirintuukselle ja vieräytettyä alas hiekalle. Se mätkähtää ja kiljaisee. Larryltä vie sekunnin tajuta, että vintturi päästää sen äänen.

Ihminen! Larry astuu askeleen taaksepäin. Hän juoksisi ja karkaisi paikalta, jos tottelisi ensimmäistä, välitöntä mielijohdettaan. Ihminen ilman muuta. Merkit ovat selvät. Kalttaantunut sianpinta on ihmisen ihoa, sääret ja jalkaterät ovat luineen ja lihanriekaleineen kuolleen ihmisen jäänteet. Se ei ole lapsi, mutta ei välttämättä aikuinen. Siiseli.

Larry rauhoittuu heti perään ja tulee sen verran järkiinsä, että muistaa nuoren Joonas Kemppaisen kertoneen tai kuulleen intiaaninaisen kuolleen jokin aika sen jälkeen, kun tämä oli hakenut pahan onnen tiikerintaljat.

Larry on ajatellut jo jonkin aikaa taljoista niin, että ne ovat kaiken pahan alku ja juuri. Intiaanit ovat väitteessään oikeassa. Niihin taljoihin on imeytynyt paha henki.

Larry katsoo tielle, ei näe ketään kulkijaa, katsoo oman talonsa suuntaan ja kierrättää silmäyksen ympäri maiseman. Ei yhtään ihmistä näköpiirissä. Se huojentaa ja helpottaa oloa, vaikka hän tietää sisimmässään, ettei ole tekemässä mitään luvatonta tai väärää. Tai laitonta. Laittomuudesta hän ei ole varma. Jos ajattelee asiaa viimeisen päälle, hänen pitäisi hakea sheriffi paikalle. Mutta sitä varten hänen pitäisi peittää ja suojata ruumis jollain, etteivät raadonsyöjät pääsisi siihen käsiksi sillä aikaa.

Larry tietää mietteensä turhiksi. Hänellä on jo selvillä ja ajateltuna, mitä aikoo tehdä seuraavaksi: Hän hautaa ruumiin siihen paikkaan. Hän valikoi sopivan paikan kauempaa kaivosta. Talon pääty näyttää parhaimmalta paikalta. Kentucky-Joen haudan vierusta on tietenkin myös sovelias paikka, mutta Larry vieroksuu ajatusta. Hän kaivaa haudan, joka jää kaikilta piiloon. Sitä ei tarvitse kenenkään löytää. Joen haudan vierellä se olisi liian hyvin esillä. Tarkkasilmäisimmät huomaisivat oitis, että siinä on haudattuna kaksi ruumista rinnan.

Larry katkaisee köyden, mutta jättää sitä pitkän kiepin, joka on yhä kiinni ankkurissa ja ketjussa. Hän on valmis hylkäämään myös ankkurin. Hän ei halua nähdä sitä enää silmissään. Ankkuri on yhä tukevasti kiinni naisen ruumissa tai nuoren tytön ruumiissa. Larry olettaa jotenkin ruumiin naiseksi, vetää sitä tylysti perässään pihan porrasedustan ohi ja tuntee teon olevan jonkinasteinen pyhäinhäväistys, mutta ei murehdi asiaa. Hän kiskoo nyytin talon taakse, jossa häntä ei näe enää tieltä.

Rakennuksen seinustalla, josta hän löysi kangen, on myös lapio, kaksi lapiota. Näillä lapioilla hän ja Habbardin musta renki loivat aikoinaan Kentucky-Joen haudan umpeen ja nyt hän kaivaa niillä Siiselin viimeisen leposijan. Tuleva hautapaikka osoittautuu kovaksi ja kiviseksi, mutta Larry ei luovuta eikä anna periksi. Saatuaan kaivettua kivikarikkoa syrjään jalan syvyydeltä, sieltä paljastuu hiekkaa ja pehmeää hiesua ja viimein savea. Savea on helppo kaivaa ja vuolla. Larry kaivaa haudan valmiiksi yhtä kyytiä. Hän pitää muutaman lyhyen lepotauon välillä, mutta ei uskalla lähteä minnekään raadon, ruumiin luota. Auringon asemasta hän päättelee illan olevan pitkällä, kun urakka tulee valmiiksi. Hän kiertää köydenpää kädessä hautamontun päähän ja vetää pinnalta kuivumaan alkaneen ruumiin tyhjän päälle. Hän ei uskalla nykäistä köydestä pelätessään, että ruumiin luiden ja jänteiden väliin jäänyt ankkuri heltiäisi. Kun raato on vedettynä tarpeeksi pitkälle montun reunan yli, se kellahtaa ja tupsahtaa päälleen alas ruskean- ja harmaanjuonteiselle savimaalle. Larry kiristää köydestä ja raato päästää taas merkillisen äänen. Se on kuin pieru.

Kangas tai vanha poncho tai tiikerintalja, johon ruumis on kiedottu, pitää sen onneksi kasassa. Tiikerintalja, Larry toistaa mielessään. Se se on nimenomaan. Hän hakee saman hirren, jolla hän auttoi ruumiin kaivon laidan yli ja sorkkii sillä ruumiin jalkoja alemmas. Ne eivät suostu kunnolla asettumaan, mutta kun hän lyö viimein voimien takaa hirren painavan pään alas, kuuluu rusahdus, kun luu tai rusto murtuu ja jalkaterät putoavat monttuun. Larry kohottaa hirsinuijansa uudestaan suorille käsivarsille ja pudottaa sen vastaan hangoittelevien jalkaterien päälle. Ne antavat periksi. Toinen isku ja taas kuuluu massahdus ja rusahdus, kun luut taittuvat ja ruumis kääntyy ja asettuu viimein kokonaan hautapoteroon.

Kaivanto jäi sittenkin lyhyeksi. Larry ei ottanut tarkkaa mittaa raadosta, vaan kaivoi haudan silmämäärin.

Hän heittää inhoten hirren käsistään samaan kuoppaan, kiertää haudan päähän, pudottaa myös köyden sinne ja ajattelee, että hänen kuuluisi sanoa muistosanat vainajalle. Hän voisi veisata mielessään tai hyräillä jonkin virren säkeitä. Ajatus, joka ei johda mihinkään. Hän tarttuu sen sijaan jälleen lapion kahvaan, polkaisee terän siihen vähään hiekkaan, jota montusta on noussut ja heittelee sitä vainajan päälle. Hiekkalapiolliset muksahtelevat pehmeälle ruumiille, joka pysyy nyt muuten hiljaa ja vaiti.

Savea ei voi jättää pintaan. Se paljastaisi haudan paikan, joten Larry kuorii savipaakut hiekan päälle ja pyörittelee seuraavaksi isoimmat kivet painoksi savelle ja muulle maalle, lapioi lopulta soraa katteeksi ja kumartuu välillä heittämään jonkin isomman kivenmukuran muitten perään. Kun maan päälle alkaa kohota kumpu, Larry lopettaa täytön ja levittää jäljelläolevan soran muutamalla lapionpyöräytyksellä levälleen pitkin kivikkoa. 


>Itä>


Ajan itsekseni. Yksinäni. Teppo menee suoraan pitkäkseen hytin taakse. En avaa radiota, vaikka Teppo väittää, ettei se häiritse häntä. En kehtaa sanoa, että kuuntelen mieluummin auton ääntä, moottoria, Scanian käyntiääniä ja muun liikenteen tuottamia ääniä. Kuuntelen ajatuksiani. Elän tunnelmissa.

Siitä on vasta kaksi päivää, kun ajoin tämän saman lyhyen sisääntulo- ja ulostuloväylän VR:n varikkokentältä katuliittymään. Näiden kertojen välille mahtuu satoja matkakilometrejä, mutta ajallisesti ne ovat kuin peräkkäisiä toistoja. Ajoharjoitusta. Ajoon puutumista. Ajaminen, istuminen kuskinpukilla käy selkään, persuksiin, käy joka paikkaan. Liikkumaton ajoasento. Ihminen ei ole luotu sellaiseen, mutta kukapa osasi kuvitella ennakkoon autoilevan ihmisen. Homo autos.

Päätä särkee tai se on jonkinmoinen pakotus takaraivossa tai niskassa. Ehkä olen jännittänyt niskaani. Ajohaittoja edelleen. Toinen mahdollinen selitys on, että silmien näkökyvyssä on tapahtunut muutosta, näkö heikentynyt ja se aiheuttaa jomotusta.

Käännän sillalle ja ylitämme sitä pitkin leveän ratapihan alueen. Ohitamme Pasilan, Käpylän ja liitymme moottoritietä itään suuntaavaan autoletkaan. Pidän Scanian ajonopeuden liikennerajoitusten mukaisena. Pienemmät henkilöautot hurahtavat ohi viereistä kaistaa myöten. Ajan ensimmäistä kertaa tätä tienkohtaa. Kaikessa on ensimmäisen kerran hohtoa.

Tuntia myöhemmin otan sivuun keskellä laakeaa peltomaisemaa, tutulle taukopaikalle. Teppo herää ja työntyy penkille.

Huomenta”, toivotan.

Taisin nukahtaa. Yrititkö puhua mulle?”

En.”

Luulen, että näin unta.”

Taukopaikka”, sanon.

Selvä. Käyn vessassa.”

Etkö syö mitään? Tai juo?”

Ehkä.”

Nautimme kahvit ja munkit. Teppo levittää lehden auki, mutta taittelee sen takaisin kasaan.

Ei jaksa.”

Ei aina.”

Haemme kaupasta cokispullot ja palaamme autolle. Seison hetken Scanian vieressä ja katson, kun kaksi peräkkäin ajavaa tukkirekkaa huristaa ohi. Tunnen tai kuvittelen tuntevani maan täristävän jalkojen alla. Tämä on vanhaa merenpohjaa, ajattelen. Kun jäätikkö on väistynyt näiltä tienoin, maa on ollut yhä veden alla ja sille on kertynyt tasainen pohjasedimentti.

Hymähdän mielessäni. Milloin minusta on tullut luennoitsija?

Puun tuoksu tavoittaa meidät. Se seuraa laahuksena tukkirekkoja.

Nousen kuskinpukille.

Haluatko vaihtaa?” Teppo kysyy.

Ei tarvetta.”

Oletan Tepon menevän takaisin petille, mutta hän jää istumaan penkille kaveriksi. Kaarran parkkipaikan ympäri ja ryhmityn liittymään valtatielle. Tiessä on levennyskaistat tällä kohtaa.

Ehdimme ennen pimeää perille”, Teppo arvioi.

Näin näyttää.”

Polttoaine riittää?”

Kevyesti.”


Viisi tai kymmenen kilometriä myöhemmin minun pitää pysäyttää bussipysäkille. Laskeudun alas tielle ja Scanian keulan editse tieluiskaan ja oksennan. Perhana, ajattelen. Nyt minulla on se. Teppo istuu ylhäällä ohjaamossa. Näen sivusilmällä hänen katsovan minua, mutta hän ei avaa ikkunaa. Takaa ei ole lähestymässä bussia, mutta en aikaile, vaan nousen takaisin kuskin paikalle.

Mikä tuli?” Teppo kysyy.

Sama vika kuin sulla.”

Arvaan. Pahaa pelkään. Mä tartutin sen sulle.”

Teppo miettii hetken ja jatkaa, että toivottavasti Marina ei ole saanut samaa pöpöä?

Hän ottaa kännyn esiin ja alkaa kirjoittaa viestiä.

Vapautan seisontajarrun ja ohjaan Scanian takaisin tielle. Kilometrin ajon jälkeen Tepon viesti on valmis. Hän lukee sen ääneen: ”Hei. Pahoittelut, että emme voineet hyvästellä. Hyviä vointeja sinulle ja hyvää kotimatkaa. Teppo ja Nikke.”

Kelpaa. Laitoitko menemään?”

Laitan nyt.” 


>>>jatkuu>>>




lauantai 1. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

    













Miten sopivasti vuosi alkaa. Huomasin, että vuoden 2022 Kaunis kesäpäivä -blogin ensimmäinen postaus on samalla sen 500:s. Tätä ei oltu harjoiteltu. Tämä oli sattumaa tai siis tuli näin. Eilen satuin katsomaan, että menossa on 499:s postaus. Vaatimaton saavutus, kun on blogeja, jotka ovat olleet ilonamme kymmenen vuotta tai kauemmin. Konkareita. Tänä vuoden ensimmäisenä päivänä aamuviiden jälkeen talon mittari näytti viittä astetta pakkasta. Tuulta on neljä metriä pohjoisesta. Jatkamme entiseen malliin ja innolla kirjoitus- ja lukuharjoituksiamme. Työnimellä Roto oleva käsikirjoitus on sivulla 224. James Joycen Finnegans Wake oli sivulla 598, kun laskin eilen yömyöhään kirjan kädestä. Helena lopetti eilen Kalle Päätalon Iijoki -sarjan teoksen Ukkosen ääni ja aloitti seuraavan, Liekkejä laulumailla. Eilen kun kirjauduin kirjaston sivuille omiin tietoihini, totesin, että olen varaamani kirjan jonossa ensimmäisenä – Hurrikaanien aika. Kirjoittaja on Fernanda Melchor. Löysin kirjan, kun selasin blogit.fi:n sivuja.








perjantai 31. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Vuoden viimeinen päivä lähti irti. Hep. Se tosin taisi ampaista liikkeelle jo yöllä. Viimeisen päivän lähtönumerossa liehuu mainos Hyvää Uutta Vuotta 2022. Se on viemässä tätä viestiä uudelle, seuraavalle vuodelle ja maalinauha on edessäpäin, jossain siellä, jonne voimat riittävät juuri ja juuri. Näin on sovittu. Muuten kaikki on ennallaan, arkinen aamu, perinteinen päivä ja ilakoiva ilta. Eilen näkyi jo postauksia, joissa toivotettiin Uutta Vuotta. Osa oli toiveikkaita ja hyvällä mielellä, osa postaajia mollasi tätä taakse jäävää vuotta ja toivoi sen painuvan saman tien unhoon. Kaunis kesäpäivä -kulttuuriblogi elää siinä hengessä, että myönteisyys on yksinomaan positiivinen asia ja että hyviä ja mainioita asioita löytyy, kun etsii ja on avoimin silmin. Tällä periaatteella blogi on kulkenut läpi vuoden 2021 ja mitä sitä hyväksi koettua muuttaa. Mielenkiinnolla odotamme, mitä uutta ja verratonta ensi vuosi tarjoaa? Kirjoja, maalauksia, kulttuuria, elämyksiä, ilonaiheita. Hyvää Uutta Vuotta.



torstai 30. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Toinen perättäinen aamu, kun Helena aloitti päivänsä tekemällä sauvakävelylenkin. Mainio ulkoilusää, pakkasta viisi astetta ja kevyttä etelätuulta. Torstai, joten Luumäen Lehti odotti postiluukussa. Selasin sen läpi ja luin Jussi Nurkan kolumnin, joka oli hienoa irroittelua ja sanailoittelua ja jossa rämäpäisistä pojista kasvaa kunnon miehiä yhteiskuntaan. Eilen pääsin James Joycen Finnegans Wake -kirjassa yli viidensadan sivun. Sadan sivun loppusuora edessä. Mietin onko tässä kirjassa jokin sellainen ominaisuus, että se panee ajatuksen harhailemaan? Sitä tapahtuu. Luen tekstin, sanat ja jotka ovat kuin jotain vanhaa sankaritarustoa ja -runoelmaa, jossa sama teema toistetaan vaihdellen kertaalleen tai useamman kerran. Kuin Kalevalaa. Luen, ymmärrän riittävän hyvin lukemani, sanat ja samaan aikaan mieleen leijailee kaikkia omia, asiaankuulumattomia ajatuksia, jotka painan sitten pois häiritsemästä, palaan tekstissä taaksepäin ja jatkan lukua. Juoni on hävinnyt tai sitä ei ole ollenkaan tai ollutkaan. Henkilönimet, tekaistut tai oikeat, joita vilahtaa tekstissä ja joita on välillä sivutolkulla, ovat minulle vieraita, ehkä suomalaisuuttani. Sanakommat voisivat olla painatuksessa tulleita virheitä, mutta kyllä niistä ainakin suurin osa, luulen, on kirjailijan tahallisia sanaväännöksiä. Kurittomuutta. Teksti etenee kurittomana eikä Joyce edes yritä eikä havittele asetella sinne askelmerkkejä eikä porrasaskelmia lukijaa varten eikä mitään tervetuliaismattoa. Hän ei houkuttele. Tämä kirjoittamani on pohjimmiltaan arviointia, tarkastelukulman hakua, ei silkkaa valitusta, vaikka kitinää kuuluu.







keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(35)

       >>>jatkuu>>>      

















Ei pidä paikkaansa, Larry harmittelee sisimmässään. Siiseli puhuu, puhui omiaan tai tarina on elänyt ja muuttunut. Siiseli ei ollut mukana hautaamassa ja hän jätti miehensä. Tosin sama kai se on tässä vaiheessa, jäänyt mikä jäänyt. Taakse jäänyttä. Vanha, hylätty leiri, jonka Siiseli on jättänyt taakseen. 

Joonas Kemppainen kertoo, että intiaanit hakivat siskonsa eli Siiselin. Tai hänelle oli kerrottu niin. Intiaanit olivat väittäneet, että tiikerintaljat ovat täynnä pahoja henkiä ja sen takia heidän sisarensa on kuollut. Intiaanit olisivat varmaan polttaneet taljat, mutta he eivät halunneet koskea niihin.

Mutta miten ne joutuivat tänne?” Larry kysyy. ”Tai sanoitko, että löysit yhden taljan? Oletko varma, että tuo on juuri se talja, toinen niistä alkuperäisistä? Uskot? Niin minäkin, mutta miten se on päätynyt takaisin Kentucky-Joen taloon?”

Joku on kai tuonut.”

Larry puistaa päätään: ”Huvikseen. Noin vain ohimennen.”

En tiedä sanoa. Kuulin, että täällä on Joen tilukset ja kun menin tuonne talorähjään sisään, näin ensimmäisenä taljan. Se roikkui katosta.”

Tietenkin, Larry ajattelee. Muuten hiiret olisivat nakertaneet sen piloille. Muuten siitä ei olisi jäljellä mitään.

He katsovat molemmat eläinten juomapaikkaa, lampea, joka kuivuu reunoiltaan erämaan hiekkaan. Sillä ei ole näkyvää lasku-uomaa. Lintujen harakanvarpaita on kirjavanaan kosteassa hiesussa, jota vesi nuoleksii.

Nostin tuohon tuulettumaan.”

Larryltä vie hetken tajuta nuorukaisen puhuvan tiikerintaljasta.

Löysin peltisoikon ja nostin sillä vettä kaivosta.”

Onko siellä vettä?” Larry kysyy.

On.”

Minä en menisi ainakaan juomaan siitä. Jos sinä tai hevosesi tarvitset vettä, tule käymään minun kaivoni kautta.”

Larry katsoo tarkemmin Kentucky-Joen talon katveeseen ja näkee nyt, että siellä on varjon puolella hevonen kiinni. Hän ei huomannut sitä ennen. Tämä mies taisi kulkea ratsailla.

Olemme karjanajossa”, Joonas Kemppainen huomauttaa. Hän tuntuu arvaavan Larryn mietteet. ”Menossa ohi viisi kilometriä tästä länteen.”

Jotain neljä mailia?” Larry kääntää luvun päässään.

Se selittää hevosen, hän ymmärtää. Muuten tällainen nuorimies olisi liikkeellä autolla. Niitä on ilmaantunut viime aikoina kaupungin kaduille.

Karjanajaja”, hän tuumii ääneen.

Niin.”

Niitä tarvitaan yhä?”

Kyllä. Meitä on kolme miestä. Ajamme siitoskarjaa. Matkaa on vajaa kaksisataa kilometriä. Joka paikkaan ei kulje vielä junat eikä teurasautot saa kerralla monta eläintä kyytiinsä. Tai elävänä perille.”

Larry kuuntelee Joonas Kemppaisen selitystä ja nyökyttelee.

He siirtyvät kaivolle. Siinä on ollut laudoista tehty kansi päällä ja painona iso kivi, mutta nyt kansi on nojallaan kaivon kivireunusta vasten. Mustasta kuilusta kohoaa viileä ilmaviri, joka haisee ummehtuneelle.

Haisee”, Joonas Kemppainen sanoo.

Se olisi pitänyt täyttää.”

Vielä sen ehtii.”

Joonas Kemppainen ravistaa tiikerintaljaa ja alkaa kääriä siitä nyyttiä.

Tiedät varmaan onko täällä muuta arvokasta?” hän kysyy välillä. ”Tarkoitan sellaista, jonka Kentucky-Joe olisi halunnut säilyvän? Kerään vanhaa tavaraa, jota uudisasukkaat ovat tuoneet mukanaan ja rakentaneet täällä. Perinnekamaa. Ajattelin, että jonkun olisi hyvä pitää huoli tästä historiasta.”

Larry ajattelee, että nuorukainen on samanlainen kuin setänsä. Ovatko kaikki suomalaiset tuollaisia vähän erikoisia, keksivät itselleen outoja harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita?

Ei taida olla?” Joonas Kemppainen vastaa itse itselleen. ”Muita rakennuksia ei ole?”

Ei.”

Mikä on tuo vaja, joka on myös luhistumassa?”

Joonas Kemppainen viittaa kädellä kohti vesilaitosta mäenrinteessä.

Vanha vesilaitos”, Larry vasta.

Se ei ole mikään varasto?”

Ei. Siellä on vain vettä.”

Larryä harmittaa, että on lähtenyt alun alkaen juttusille tämän Kentucky-Joen nuoren sukulaismiehen kanssa. Hän ei kostu tästä mitään. Hän ei välitä ylipäätään tällaisista joutavista rupattelutuokioista.

Joonas Kemppainen astelee tiikerintaljanyytti kainalossa hevosen luo ja sitoo käärön satulan taakse. Sen jälkeen hän palaa mökin edustalle, työntää rakennuksen ulko-oven kiinnemmäs ja painaa pönkän sen taakse.

Noin se oli.”

Kojootit ei ole päässeet sisälle?” Larry kysyy.

Ei näyttänyt siltä.”

Joonas Kemppainen palaa hevosen luo, irrottaa sen kytkyestään ja taluttaa keskemmälle pihaa.

Jaa tuo kaivo”, hän tajuaa.

Minä voin peittää sen”, Larry lupaa.

Siinä tapauksessa. Kiitoksia vain.”

Joonas Kemppainen nousee vaivattomasti hevosen selkään. Eläin ottaa muutaman ennakoivan sivuaskeleen, mutta nuorukainen pidättää sitä.

En ole käynyt täällä ennen”, hän sanoo. ”Olen kuullut Joesta, mutta näin nyt sitten tämän paikan.”

Larry päättelee miehen ilmeestä, ettei tämä taida arvostaa erikoisemmin näkemäänsä. Ei ihme.

Näkemiin”, Joonas Kemppainen sanoo vielä ja ohjastaa ratsun käymäjalkaa kaivon vieritse tielle ja menee suoraan siitä yli.

Larry ajattelee, että nuorukainen ratsastaa samaan ilmansuuntaan, jonne Kentucky-Joen Siiseli-intiaanivaimo hävisi silloin kerran jäljettömiin. Kauan sitten. Siitä on kulunut vasta muutama vuosi, mutta se kaikki tuntuu tapahtuneen kauan sitten. Tuulenpyörre tulee Joonas Kemppaista ja hevosta vastaan, osuu näihin ja hetkeen ei näy kumpaakaan hiekan seasta, mutta sitten pyörre on poissa ja kaksikko etenee kevyttä ravia autiomaan kivien keskellä.

Larry siirtyy kaivolle ja nostaa kannen peittämään sen suuaukon. Hän kävelee omalle talolleen ja menee suoraan pajaan, palaa takaisin ulkosalle ja valikoi räystään alta lujatekoisen tukkikeksin. Se on ollut siellä tallessa varmaan kaksikymmentä vuotta. Hän on takonut kerran nuoruudessaan jollekin paikalliselle metsurille tukkikeksin ja varttanut sen saman tien, mutta työkalu on jäänyt hakematta.

Hän ottaa keksin, kävelee se olallaan takaisin Kentucky-Joen kaivolle, siirtää kannen syrjään ja laskee keksin tunnustellen rautainen koukkana edellä haisevaan pimentoon. Hän luulee jo, että varsi ei riitä kaivon pohjaan asti, kun keksi osuu veden pintaan. Larry nojaa vasten kaivon kivireunusta, kurottaa vielä syvemmälle, kääntelee tukkikeksiä ja alkaa nostaa sitä ylös. Jokin on tarttunut siihen. Taakka on painava ja Larry ajattelee heti, että se on raato. Hän tuntee hiuksiensa pörhistyvän pystyyn niskassa.

Eläin, eläimen raato on pudonnut kaivoon. Hän ei tajunnut kysyä Joonas Kemppaiselta oliko kansi ollut kaivon päällä, kun tämä tuli paikalle vai ei?

Keksin koukkuun tarttunut taakka on niin painava, että Larry käsittää, ettei saa nostettua sitä ylös tällä konstilla. Rautataos irtoaa sitä ennen kiinnityksestään seipäästä. Niinpä hän laskee keksin veden varaan, heiluttelee ja kääntelee sitä, kunnes paino hellittää ja hän saa heivattua työkalun ylös kaivosta. Keksin pää on epämääräisessä, tummanvihreässä mönjässä, johon ei tee mieli koskea.

Larry tajuaa askarruksensa turhuuden ja tarpeettomuuden. Hänen olisi pitänyt luoda kaivo umpeen heti sen jälkeen, kun Joe kuoli, mutta asia ei kuulunut hänelle eikä hän tiennyt oliko hänen edes lupa tehdä sellaista.

Nyt hän ei kysele enää sellaisia, vaan kävelee alas lammikolle ja asettaa tukkikeksin makaamaan veteen niin, että sen limottunut pää on veden alla upoksissa. Hän laittaa kiven varren päälle painoksi.

Larry palaa omalle pihalle. Hän antaa jyviä kanoille, kerää uudet munat ja yrittää unohtaa Kentucky-Joen kaivon, mutta ei kykene siihen. Sitä paitsi hän unohti laittaa kannen takaisin kaivon päälle. Hänen pitää tehdä reissu sinne sen takia joka tapauksessa.

Normaalisti Larry asettuisi tässä vaiheessa päivää istumaan kuistille ja alkaisi puhdistaa munia, mutta nyt hän menee taas pajaan. Sieltä löytyy perähyllyltä vanha ankkuri. Hän muisti sen olemassaolon. Veneen ankkuri, jossa on neljä sakaraa. Pieni rautamötti, joka painaa kuitenkin sen verran, että sen voi olettaa putoavan hyvin veteen ja kaivon pohjalle asti. Ankkurissa on kiinni ruosteinen, rautatieyhtiön peruja oleva, käsivarren mittainen ketju.

Larry löytää vielä alkeellisen vintturinpyörän, jossa on lukitus ja kampi. Köyttä hänellä on. Tavaraa kertyy lopulta niin paljon, että Larry lastaa kaiken kaksipyöräisille kottikärryille ja lähtee työntämään niitä maantien kautta suomalaisen tontille. Hänellä on outo olo, ikään kuin tekisi jotain sopimatonta tai lapsellista. Ehkä hän olisi jättänyt menemättä, jos olisi kohdannut jonkun tiellä.

Larry kiilaa vintturin vanhan juottokaukalon maahan juntattujen, ehjinä säilyneiden tukipaalujen taakse ja köyttää sen lujin, pitävin solmuin. Ankkurin pudottaminen ei ole ongelma. Se loiskahtaa kuuluvasti kaivon veteen. Sen jälkeen köyttä menee perässä vielä noin yardin verran. Larry nostaa ja tunnustelee ankkuria köyden päässä ja toteaa, että se on kiinni. Raato on niin kookas, että ankkuri ei pääse kulkemaan sen ohi takertumatta. Larry pitää köydestä vedon päällä, pyörittää vintturin ratasta toisella kädellä niin kauan, että löysät tulevat pois, laskee lukituksen salvan paikoilleen ja alkaa kammeta.

Hän ei älynnyt rasvata ennen lähtöään vintturinpyörää ja niinpä se kitisee ja valittaa, kun sitä veivaa. Ääni kaikuu ja kertautuu Kentucky-Joen mökin seinästä. Köyden kiristymisestä ja jännittymisestä näkee, että se, mikä on nousemassa kaivosta, on painava. Onko se peura? Varsa? Kuolleena syntynyt varsa? Kaikenlaisia hulluja arvauksia käy Larryn mielessä. Kojootti? Olisiko kojootti niin hölmö, että menisi putoamaan kaivoon? Yrittäisikö mikään eläin tunkea kaivoon, kun vieressä lähellä on luonnon vesiallas? 


>>>jatkuu>>>