Tiikerintalja(35)

       >>>jatkuu>>>      

Ei pidä paikkaansa, Larry harmittelee sisimmässään. Siiseli puhuu, puhui omiaan tai tarina on elänyt ja muuttunut. Siiseli ei ollut mukana hautaamassa ja hän jätti miehensä. Tosin sama kai se on tässä vaiheessa, jäänyt mikä jäänyt. Taakse jäänyttä. Vanha, hylätty leiri, jonka Siiseli on jättänyt taakseen. 

Joonas Kemppainen kertoo, että intiaanit hakivat siskonsa eli Siiselin. Tai hänelle oli kerrottu niin. Intiaanit olivat väittäneet, että tiikerintaljat ovat täynnä pahoja henkiä ja sen takia heidän sisarensa on kuollut. Intiaanit olisivat varmaan polttaneet taljat, mutta he eivät halunneet koskea niihin.

”Mutta miten ne joutuivat tänne?” Larry kysyy. ”Tai sanoitko, että löysit yhden taljan? Oletko varma, että tuo on juuri se talja, toinen niistä alkuperäisistä? Uskot? Niin minäkin, mutta miten se on päätynyt takaisin Kentucky-Joen taloon?”

”Joku on kai tuonut.”

Larry puistaa päätään: ”Huvikseen. Noin vain ohimennen.”

”En tiedä sanoa. Kuulin, että täällä on Joen tilukset ja kun menin tuonne talorähjään sisään, näin ensimmäisenä taljan. Se roikkui katosta.”

Tietenkin, Larry ajattelee. Muuten hiiret olisivat nakertaneet sen piloille. Muuten siitä ei olisi jäljellä mitään.

He katsovat molemmat eläinten juomapaikkaa, lampea, joka kuivuu reunoiltaan erämaan hiekkaan. Sillä ei ole näkyvää lasku-uomaa. Lintujen harakanvarpaita on kirjavanaan kosteassa hiesussa, jota vesi nuoleksii.

”Nostin tuohon tuulettumaan.”

Larryltä vie hetken tajuta nuorukaisen puhuvan tiikerintaljasta.

”Löysin peltisoikon ja nostin sillä vettä kaivosta.”

”Onko siellä vettä?” Larry kysyy.

”On.”

”Minä en menisi ainakaan juomaan siitä. Jos sinä tai hevosesi tarvitset vettä, tule käymään minun kaivoni kautta.”

Larry katsoo tarkemmin Kentucky-Joen talon katveeseen ja näkee nyt, että siellä on varjon puolella hevonen kiinni. Hän ei huomannut sitä ennen. Tämä mies taisi kulkea ratsailla.

”Olemme karjanajossa”, Joonas Kemppainen huomauttaa. Hän tuntuu arvaavan Larryn mietteet. ”Menossa ohi viisi kilometriä tästä länteen.”

”Jotain neljä mailia?” Larry kääntää luvun päässään.

Se selittää hevosen, hän ymmärtää. Muuten tällainen nuorimies olisi liikkeellä autolla. Niitä on ilmaantunut viime aikoina kaupungin kaduille.

”Karjanajaja”, hän tuumii ääneen.

”Niin.”

”Niitä tarvitaan yhä?”

”Kyllä. Meitä on kolme miestä. Ajamme siitoskarjaa. Matkaa on vajaa kaksisataa kilometriä. Joka paikkaan ei kulje vielä junat eikä teurasautot saa kerralla monta eläintä kyytiinsä. Tai elävänä perille.”

Larry kuuntelee Joonas Kemppaisen selitystä ja nyökyttelee.

He siirtyvät kaivolle. Siinä on ollut laudoista tehty kansi päällä ja painona iso kivi, mutta nyt kansi on nojallaan kaivon kivireunusta vasten. Mustasta kuilusta kohoaa viileä ilmaviri, joka haisee ummehtuneelle.

”Haisee”, Joonas Kemppainen sanoo.

”Se olisi pitänyt täyttää.”

”Vielä sen ehtii.”

Joonas Kemppainen ravistaa tiikerintaljaa ja alkaa kääriä siitä nyyttiä.

”Tiedät varmaan onko täällä muuta arvokasta?” hän kysyy välillä. ”Tarkoitan sellaista, jonka Kentucky-Joe olisi halunnut säilyvän? Kerään vanhaa tavaraa, jota uudisasukkaat ovat tuoneet mukanaan ja rakentaneet täällä. Perinnekamaa. Ajattelin, että jonkun olisi hyvä pitää huoli tästä historiasta.”

Larry ajattelee, että nuorukainen on samanlainen kuin setänsä. Ovatko kaikki suomalaiset tuollaisia vähän erikoisia, keksivät itselleen outoja harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita?

”Ei taida olla?” Joonas Kemppainen vastaa itse itselleen. ”Muita rakennuksia ei ole?”

”Ei.”

”Mikä on tuo vaja, joka on myös luhistumassa?”

Joonas Kemppainen viittaa kädellä kohti vesilaitosta mäenrinteessä.

”Vanha vesilaitos”, Larry vasta.

”Se ei ole mikään varasto?”

”Ei. Siellä on vain vettä.”

Larryä harmittaa, että on lähtenyt alun alkaen juttusille tämän Kentucky-Joen nuoren sukulaismiehen kanssa. Hän ei kostu tästä mitään. Hän ei välitä ylipäätään tällaisista joutavista rupattelutuokioista.

Joonas Kemppainen astelee tiikerintaljanyytti kainalossa hevosen luo ja sitoo käärön satulan taakse. Sen jälkeen hän palaa mökin edustalle, työntää rakennuksen ulko-oven kiinnemmäs ja painaa pönkän sen taakse.

”Noin se oli.”

”Kojootit ei ole päässeet sisälle?” Larry kysyy.

”Ei näyttänyt siltä.”

Joonas Kemppainen palaa hevosen luo, irrottaa sen kytkyestään ja taluttaa keskemmälle pihaa.

”Jaa tuo kaivo”, hän tajuaa.

”Minä voin peittää sen”, Larry lupaa.

”Siinä tapauksessa. Kiitoksia vain.”

Joonas Kemppainen nousee vaivattomasti hevosen selkään. Eläin ottaa muutaman ennakoivan sivuaskeleen, mutta nuorukainen pidättää sitä.

”En ole käynyt täällä ennen”, hän sanoo. ”Olen kuullut Joesta, mutta näin nyt sitten tämän paikan.”

Larry päättelee miehen ilmeestä, ettei tämä taida arvostaa erikoisemmin näkemäänsä. Ei ihme.

”Näkemiin”, Joonas Kemppainen sanoo vielä ja ohjastaa ratsun käymäjalkaa kaivon vieritse tielle ja menee suoraan siitä yli.

Larry ajattelee, että nuorukainen ratsastaa samaan ilmansuuntaan, jonne Kentucky-Joen Siiseli-intiaanivaimo hävisi silloin kerran jäljettömiin. Kauan sitten. Siitä on kulunut vasta muutama vuosi, mutta se kaikki tuntuu tapahtuneen kauan sitten. Tuulenpyörre tulee Joonas Kemppaista ja hevosta vastaan, osuu näihin ja hetkeen ei näy kumpaakaan hiekan seasta, mutta sitten pyörre on poissa ja kaksikko etenee kevyttä ravia autiomaan kivien keskellä.

Larry siirtyy kaivolle ja nostaa kannen peittämään sen suuaukon. Hän kävelee omalle talolleen ja menee suoraan pajaan, palaa takaisin ulkosalle ja valikoi räystään alta lujatekoisen tukkikeksin. Se on ollut siellä tallessa varmaan kaksikymmentä vuotta. Hän on takonut kerran nuoruudessaan jollekin paikalliselle metsurille tukkikeksin ja varttanut sen saman tien, mutta työkalu on jäänyt hakematta.

Hän ottaa keksin, kävelee se olallaan takaisin Kentucky-Joen kaivolle, siirtää kannen syrjään ja laskee keksin tunnustellen rautainen koukkana edellä haisevaan pimentoon. Hän luulee jo, että varsi ei riitä kaivon pohjaan asti, kun keksi osuu veden pintaan. Larry nojaa vasten kaivon kivireunusta, kurottaa vielä syvemmälle, kääntelee tukkikeksiä ja alkaa nostaa sitä ylös. Jokin on tarttunut siihen. Taakka on painava ja Larry ajattelee heti, että se on raato. Hän tuntee hiuksiensa pörhistyvän pystyyn niskassa.

Eläin, eläimen raato on pudonnut kaivoon. Hän ei tajunnut kysyä Joonas Kemppaiselta oliko kansi ollut kaivon päällä, kun tämä tuli paikalle vai ei?

Keksin koukkuun tarttunut taakka on niin painava, että Larry käsittää, ettei saa nostettua sitä ylös tällä konstilla. Rautataos irtoaa sitä ennen kiinnityksestään seipäästä. Niinpä hän laskee keksin veden varaan, heiluttelee ja kääntelee sitä, kunnes paino hellittää ja hän saa heivattua työkalun ylös kaivosta. Keksin pää on epämääräisessä, tummanvihreässä mönjässä, johon ei tee mieli koskea.

Larry tajuaa askarruksensa turhuuden ja tarpeettomuuden. Hänen olisi pitänyt luoda kaivo umpeen heti sen jälkeen, kun Joe kuoli, mutta asia ei kuulunut hänelle eikä hän tiennyt oliko hänen edes lupa tehdä sellaista.

Nyt hän ei kysele enää sellaisia, vaan kävelee alas lammikolle ja asettaa tukkikeksin makaamaan veteen niin, että sen limottunut pää on veden alla upoksissa. Hän laittaa kiven varren päälle painoksi.

Larry palaa omalle pihalle. Hän antaa jyviä kanoille, kerää uudet munat ja yrittää unohtaa Kentucky-Joen kaivon, mutta ei kykene siihen. Sitä paitsi hän unohti laittaa kannen takaisin kaivon päälle. Hänen pitää tehdä reissu sinne sen takia joka tapauksessa.

Normaalisti Larry asettuisi tässä vaiheessa päivää istumaan kuistille ja alkaisi puhdistaa munia, mutta nyt hän menee taas pajaan. Sieltä löytyy perähyllyltä vanha ankkuri. Hän muisti sen olemassaolon. Veneen ankkuri, jossa on neljä sakaraa. Pieni rautamötti, joka painaa kuitenkin sen verran, että sen voi olettaa putoavan hyvin veteen ja kaivon pohjalle asti. Ankkurissa on kiinni ruosteinen, rautatieyhtiön peruja oleva, käsivarren mittainen ketju.

Larry löytää vielä alkeellisen vintturinpyörän, jossa on lukitus ja kampi. Köyttä hänellä on. Tavaraa kertyy lopulta niin paljon, että Larry lastaa kaiken kaksipyöräisille kottikärryille ja lähtee työntämään niitä maantien kautta suomalaisen tontille. Hänellä on outo olo, ikään kuin tekisi jotain sopimatonta tai lapsellista. Ehkä hän olisi jättänyt menemättä, jos olisi kohdannut jonkun tiellä.

Larry kiilaa vintturin vanhan juottokaukalon maahan juntattujen, ehjinä säilyneiden tukipaalujen taakse ja köyttää sen lujin, pitävin solmuin. Ankkurin pudottaminen ei ole ongelma. Se loiskahtaa kuuluvasti kaivon veteen. Sen jälkeen köyttä menee perässä vielä noin yardin verran. Larry nostaa ja tunnustelee ankkuria köyden päässä ja toteaa, että se on kiinni. Raato on niin kookas, että ankkuri ei pääse kulkemaan sen ohi takertumatta. Larry pitää köydestä vedon päällä, pyörittää vintturin ratasta toisella kädellä niin kauan, että löysät tulevat pois, laskee lukituksen salvan paikoilleen ja alkaa kammeta.

Hän ei älynnyt rasvata ennen lähtöään vintturinpyörää ja niinpä se kitisee ja valittaa, kun sitä veivaa. Ääni kaikuu ja kertautuu Kentucky-Joen mökin seinästä. Köyden kiristymisestä ja jännittymisestä näkee, että se, mikä on nousemassa kaivosta, on painava. Onko se peura? Varsa? Kuolleena syntynyt varsa? Kaikenlaisia hulluja arvauksia käy Larryn mielessä. Kojootti? Olisiko kojootti niin hölmö, että menisi putoamaan kaivoon? Yrittäisikö mikään eläin tunkea kaivoon, kun vieressä lähellä on luonnon vesiallas? 

>>>jatkuu>>>