Toinen perättäinen aamu, kun Helena aloitti päivänsä tekemällä sauvakävelylenkin. Mainio ulkoilusää, pakkasta viisi astetta ja kevyttä etelätuulta. Torstai, joten Luumäen Lehti odotti postiluukussa. Selasin sen läpi ja luin Jussi Nurkan kolumnin, joka oli hienoa irroittelua ja sanailoittelua ja jossa rämäpäisistä pojista kasvaa kunnon miehiä yhteiskuntaan. Eilen pääsin James Joycen Finnegans Wake -kirjassa yli viidensadan sivun. Sadan sivun loppusuora edessä. Mietin onko tässä kirjassa jokin sellainen ominaisuus, että se panee ajatuksen harhailemaan? Sitä tapahtuu. Luen tekstin, sanat ja jotka ovat kuin jotain vanhaa sankaritarustoa ja -runoelmaa, jossa sama teema toistetaan vaihdellen kertaalleen tai useamman kerran. Kuin Kalevalaa. Luen, ymmärrän riittävän hyvin lukemani, sanat ja samaan aikaan mieleen leijailee kaikkia omia, asiaankuulumattomia ajatuksia, jotka painan sitten pois häiritsemästä, palaan tekstissä taaksepäin ja jatkan lukua. Juoni on hävinnyt tai sitä ei ole ollenkaan tai ollutkaan. Henkilönimet, tekaistut tai oikeat, joita vilahtaa tekstissä ja joita on välillä sivutolkulla, ovat minulle vieraita, ehkä suomalaisuuttani. Sanakommat voisivat olla painatuksessa tulleita virheitä, mutta kyllä niistä ainakin suurin osa, luulen, on kirjailijan tahallisia sanaväännöksiä. Kurittomuutta. Teksti etenee kurittomana eikä Joyce edes yritä eikä havittele asetella sinne askelmerkkejä eikä porrasaskelmia lukijaa varten eikä mitään tervetuliaismattoa. Hän ei houkuttele. Tämä kirjoittamani on pohjimmiltaan arviointia, tarkastelukulman hakua, ei silkkaa valitusta, vaikka kitinää kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti