Tiikerintalja(36)

        >>>jatkuu>>>   

Köyden solmu hypähtää kivireunuksen yli ja ketju alkaa nuljahdella perässä. Larry jättää vintturin lukon varaan ja astuu katsomaan lähempää. Haju on pahempi ja voimakkaampi kuin ennen. Ankkurissa roikkuu tumma möykky tai möhkäle. Muuta siitä ei osaa sanoa. Larryn ei tee mieli edes katsoa tätä raatoa ja vielä vähemmän hän haluaa tai aikoo koskea siihen. Hän etsii mökin ja luhistuneen karjapilttuun vaiheilta tarpeeksi vahvaa lautaa tai seivästä, jolla voisi auttaa raadon kaivon reunan yli.

Seinustalla on ruostunut kanki, joka seisoo pystyssä puolimetrisessä hiekassa. Larry ravistaa sen irti ja vääntää sillä katoksen seinästä irralleen yhden miehenmittaisen hirren. Sillä hän onnistuu vipuamaan raadon kaivon kivirintuukselle ja vieräytettyä alas hiekalle. Se mätkähtää ja kiljaisee. Larryltä vie sekunnin tajuta, että vintturi päästää sen äänen.

Ihminen! Larry astuu askeleen taaksepäin. Hän juoksisi ja karkaisi paikalta, jos tottelisi ensimmäistä, välitöntä mielijohdettaan. Ihminen ilman muuta. Merkit ovat selvät. Kalttaantunut sianpinta on ihmisen ihoa, sääret ja jalkaterät ovat luineen ja lihanriekaleineen kuolleen ihmisen jäänteet. Se ei ole lapsi, mutta ei välttämättä aikuinen. Siiseli.

Larry rauhoittuu heti perään ja tulee sen verran järkiinsä, että muistaa nuoren Joonas Kemppaisen kertoneen tai kuulleen intiaaninaisen kuolleen jokin aika sen jälkeen, kun tämä oli hakenut pahan onnen tiikerintaljat.

Larry on ajatellut jo jonkin aikaa taljoista niin, että ne ovat kaiken pahan alku ja juuri. Intiaanit ovat väitteessään oikeassa. Niihin taljoihin on imeytynyt paha henki.

Larry katsoo tielle, ei näe ketään kulkijaa, katsoo oman talonsa suuntaan ja kierrättää silmäyksen ympäri maiseman. Ei yhtään ihmistä näköpiirissä. Se huojentaa ja helpottaa oloa, vaikka hän tietää sisimmässään, ettei ole tekemässä mitään luvatonta tai väärää. Tai laitonta. Laittomuudesta hän ei ole varma. Jos ajattelee asiaa viimeisen päälle, hänen pitäisi hakea sheriffi paikalle. Mutta sitä varten hänen pitäisi peittää ja suojata ruumis jollain, etteivät raadonsyöjät pääsisi siihen käsiksi sillä aikaa.

Larry tietää mietteensä turhiksi. Hänellä on jo selvillä ja ajateltuna, mitä aikoo tehdä seuraavaksi: Hän hautaa ruumiin siihen paikkaan. Hän valikoi sopivan paikan kauempaa kaivosta. Talon pääty näyttää parhaimmalta paikalta. Kentucky-Joen haudan vierusta on tietenkin myös sovelias paikka, mutta Larry vieroksuu ajatusta. Hän kaivaa haudan, joka jää kaikilta piiloon. Sitä ei tarvitse kenenkään löytää. Joen haudan vierellä se olisi liian hyvin esillä. Tarkkasilmäisimmät huomaisivat oitis, että siinä on haudattuna kaksi ruumista rinnan.

Larry katkaisee köyden, mutta jättää sitä pitkän kiepin, joka on yhä kiinni ankkurissa ja ketjussa. Hän on valmis hylkäämään myös ankkurin. Hän ei halua nähdä sitä enää silmissään. Ankkuri on yhä tukevasti kiinni naisen ruumissa tai nuoren tytön ruumiissa. Larry olettaa jotenkin ruumiin naiseksi, vetää sitä tylysti perässään pihan porrasedustan ohi ja tuntee teon olevan jonkinasteinen pyhäinhäväistys, mutta ei murehdi asiaa. Hän kiskoo nyytin talon taakse, jossa häntä ei näe enää tieltä.

Rakennuksen seinustalla, josta hän löysi kangen, on myös lapio, kaksi lapiota. Näillä lapioilla hän ja Habbardin musta renki loivat aikoinaan Kentucky-Joen haudan umpeen ja nyt hän kaivaa niillä Siiselin viimeisen leposijan. Tuleva hautapaikka osoittautuu kovaksi ja kiviseksi, mutta Larry ei luovuta eikä anna periksi. Saatuaan kaivettua kivikarikkoa syrjään jalan syvyydeltä, sieltä paljastuu hiekkaa ja pehmeää hiesua ja viimein savea. Savea on helppo kaivaa ja vuolla. Larry kaivaa haudan valmiiksi yhtä kyytiä. Hän pitää muutaman lyhyen lepotauon välillä, mutta ei uskalla lähteä minnekään raadon, ruumiin luota. Auringon asemasta hän päättelee illan olevan pitkällä, kun urakka tulee valmiiksi. Hän kiertää köydenpää kädessä hautamontun päähän ja vetää pinnalta kuivumaan alkaneen ruumiin tyhjän päälle. Hän ei uskalla nykäistä köydestä pelätessään, että ruumiin luiden ja jänteiden väliin jäänyt ankkuri heltiäisi. Kun raato on vedettynä tarpeeksi pitkälle montun reunan yli, se kellahtaa ja tupsahtaa päälleen alas ruskean- ja harmaanjuonteiselle savimaalle. Larry kiristää köydestä ja raato päästää taas merkillisen äänen. Se on kuin pieru.

Kangas tai vanha poncho tai tiikerintalja, johon ruumis on kiedottu, pitää sen onneksi kasassa. Tiikerintalja, Larry toistaa mielessään. Se se on nimenomaan. Hän hakee saman hirren, jolla hän auttoi ruumiin kaivon laidan yli ja sorkkii sillä ruumiin jalkoja alemmas. Ne eivät suostu kunnolla asettumaan, mutta kun hän lyö viimein voimien takaa hirren painavan pään alas, kuuluu rusahdus, kun luu tai rusto murtuu ja jalkaterät putoavat monttuun. Larry kohottaa hirsinuijansa uudestaan suorille käsivarsille ja pudottaa sen vastaan hangoittelevien jalkaterien päälle. Ne antavat periksi. Toinen isku ja taas kuuluu massahdus ja rusahdus, kun luut taittuvat ja ruumis kääntyy ja asettuu viimein kokonaan hautapoteroon.

Kaivanto jäi sittenkin lyhyeksi. Larry ei ottanut tarkkaa mittaa raadosta, vaan kaivoi haudan silmämäärin.

Hän heittää inhoten hirren käsistään samaan kuoppaan, kiertää haudan päähän, pudottaa myös köyden sinne ja ajattelee, että hänen kuuluisi sanoa muistosanat vainajalle. Hän voisi veisata mielessään tai hyräillä jonkin virren säkeitä. Ajatus, joka ei johda mihinkään. Hän tarttuu sen sijaan jälleen lapion kahvaan, polkaisee terän siihen vähään hiekkaan, jota montusta on noussut ja heittelee sitä vainajan päälle. Hiekkalapiolliset muksahtelevat pehmeälle ruumiille, joka pysyy nyt muuten hiljaa ja vaiti.

Savea ei voi jättää pintaan. Se paljastaisi haudan paikan, joten Larry kuorii savipaakut hiekan päälle ja pyörittelee seuraavaksi isoimmat kivet painoksi savelle ja muulle maalle, lapioi lopulta soraa katteeksi ja kumartuu välillä heittämään jonkin isomman kivenmukuran muitten perään. Kun maan päälle alkaa kohota kumpu, Larry lopettaa täytön ja levittää jäljelläolevan soran muutamalla lapionpyöräytyksellä levälleen pitkin kivikkoa. 

>Itä>

Ajan itsekseni. Yksinäni. Teppo menee suoraan pitkäkseen hytin taakse. En avaa radiota, vaikka Teppo väittää, ettei se häiritse häntä. En kehtaa sanoa, että kuuntelen mieluummin auton ääntä, moottoria, Scanian käyntiääniä ja muun liikenteen tuottamia ääniä. Kuuntelen ajatuksiani. Elän tunnelmissa.

Siitä on vasta kaksi päivää, kun ajoin tämän saman lyhyen sisääntulo- ja ulostuloväylän VR:n varikkokentältä katuliittymään. Näiden kertojen välille mahtuu satoja matkakilometrejä, mutta ajallisesti ne ovat kuin peräkkäisiä toistoja. Ajoharjoitusta. Ajoon puutumista. Ajaminen, istuminen kuskinpukilla käy selkään, persuksiin, käy joka paikkaan. Liikkumaton ajoasento. Ihminen ei ole luotu sellaiseen, mutta kukapa osasi kuvitella ennakkoon autoilevan ihmisen. Homo autos.

Päätä särkee tai se on jonkinmoinen pakotus takaraivossa tai niskassa. Ehkä olen jännittänyt niskaani. Ajohaittoja edelleen. Toinen mahdollinen selitys on, että silmien näkökyvyssä on tapahtunut muutosta, näkö heikentynyt ja se aiheuttaa jomotusta.

Käännän sillalle ja ylitämme sitä pitkin leveän ratapihan alueen. Ohitamme Pasilan, Käpylän ja liitymme moottoritietä itään suuntaavaan autoletkaan. Pidän Scanian ajonopeuden liikennerajoitusten mukaisena. Pienemmät henkilöautot hurahtavat ohi viereistä kaistaa myöten. Ajan ensimmäistä kertaa tätä tienkohtaa. Kaikessa on ensimmäisen kerran hohtoa.

Tuntia myöhemmin otan sivuun keskellä laakeaa peltomaisemaa, tutulle taukopaikalle. Teppo herää ja työntyy penkille.

”Huomenta”, toivotan.

”Taisin nukahtaa. Yrititkö puhua mulle?”

”En.”

”Luulen, että näin unta.”

”Taukopaikka”, sanon.

”Selvä. Käyn vessassa.”

”Etkö syö mitään? Tai juo?”

”Ehkä.”

Nautimme kahvit ja munkit. Teppo levittää lehden auki, mutta taittelee sen takaisin kasaan.

”Ei jaksa.”

”Ei aina.”

Haemme kaupasta cokispullot ja palaamme autolle. Seison hetken Scanian vieressä ja katson, kun kaksi peräkkäin ajavaa tukkirekkaa huristaa ohi. Tunnen tai kuvittelen tuntevani maan täristävän jalkojen alla. Tämä on vanhaa merenpohjaa, ajattelen. Kun jäätikkö on väistynyt näiltä tienoin, maa on ollut yhä veden alla ja sille on kertynyt tasainen pohjasedimentti.

Hymähdän mielessäni. Milloin minusta on tullut luennoitsija?

Puun tuoksu tavoittaa meidät. Se seuraa laahuksena tukkirekkoja.

Nousen kuskinpukille.

”Haluatko vaihtaa?” Teppo kysyy.

”Ei tarvetta.”

Oletan Tepon menevän takaisin petille, mutta hän jää istumaan penkille kaveriksi. Kaarran parkkipaikan ympäri ja ryhmityn liittymään valtatielle. Tiessä on levennyskaistat tällä kohtaa.

”Ehdimme ennen pimeää perille”, Teppo arvioi.

”Näin näyttää.”

”Polttoaine riittää?”

”Kevyesti.”

Viisi tai kymmenen kilometriä myöhemmin minun pitää pysäyttää bussipysäkille. Laskeudun alas tielle ja Scanian keulan editse tieluiskaan ja oksennan. Perhana, ajattelen. Nyt minulla on se. Teppo istuu ylhäällä ohjaamossa. Näen sivusilmällä hänen katsovan minua, mutta hän ei avaa ikkunaa. Takaa ei ole lähestymässä bussia, mutta en aikaile, vaan nousen takaisin kuskin paikalle.

”Mikä tuli?” Teppo kysyy.

”Sama vika kuin sulla.”

”Arvaan. Pahaa pelkään. Mä tartutin sen sulle.”

Teppo miettii hetken ja jatkaa, että toivottavasti Marina ei ole saanut samaa pöpöä?

Hän ottaa kännyn esiin ja alkaa kirjoittaa viestiä.

Vapautan seisontajarrun ja ohjaan Scanian takaisin tielle. Kilometrin ajon jälkeen Tepon viesti on valmis. Hän lukee sen ääneen: ”Hei. Pahoittelut, että emme voineet hyvästellä. Hyviä vointeja sinulle ja hyvää kotimatkaa. Teppo ja Nikke.”

”Kelpaa. Laitoitko menemään?”

”Laitan nyt.” 

>>>jatkuu>>>