Kaunis kesäpäivä

tiistai 18. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

      




Uron meijerillä 1997 maalattu akryylityö
  






Pulut kujersivat eilen talon kulmalla, kun palasimme iltapäiväkävelyltä. Tuuli ei vaivannut niitä. Päivä on pidentynyt. Nyt sen huomasi. Tänä aamuna pakkasta on seitsemän ja puoli astetta. Täysikuu. Homeroksen Ilias on loppupuolella. Akhilleus on liittymässä joukkoineen akhaijien rintamaan Troijan joukkoja vastaan. Hektor on surmannut hänen toverinsa, jota Akhilleus suree. Hevoset surevat myös, kyyneleet valuvat niiden silmistä eivätkä ne halua lähteä pois kaatuneen luota. Joukot taistelevat ruumiista. Hektor haluaa lyödä tämän pään poikki kaulasta ja nostaa seipään päähän. Iliaksen suomennos on vuodelta 1919 ja se on Otto Mannisen ruonelemaa. Vanhassa tarussa liikkuvat ihmiset ja ikivallat, kuolemattomat, jotka puuttuvat ihmisten asioihin, säätävät ja päättävät niistä viime kädessä. Helena aloitti seuraavan Kalle Päätalon Iijoki -sarjan teoksen, Oman katon alle. Se löytyy omasta hyllystämme. Theodore Roszakin Flickeristä, ääneenlukukirjastamme palautui eilen mieleeni sen juoni pääpiirteittäin kirjan loppuun asti. Mutta ei kiirettä. Kirjailija käyttää vielä kaksi ja puolisataa sivua kertoakseen miten kaikki tapahtui.






maanantai 17. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

    




Metallivärein luonnos 2022 







 

Hyvät ulkoilusäät vallitsevat Luumäen Taavetissa, kunhan huomioi liukkaat tienpinnat. Eilen Roto -käsikirjoitus tuli siihen pisteeseen, että kirjoitin sen viimeisiä rivejä. Olen muokannut tämän vanhan käsikirjoituksen kokonaan uusiksi, paikoin rankemmalla kädellä ja toisin paikoin olen jättänyt osin tekstiä ennalleen. Lopetus, se mihin päätin tekstini silloin kaksi vuotta sitten ja jota pidin hyvänä ja mallikkaana, sitä kohtaa hioin suhteellisen vähän. Sivuja on kertynyt 301. Helena sanoi, että niitä voisi olla enemmän. Vastasin, että todennäköisesti sivumäärä kasvaa, kun luen tekstin läpi ja päädyn lisäilemään sitä ja tätä. Vasta silloin aloin miettiä siltä kantilta, onko loppuhuipentuma, lopetus oikealla kohtaa ja oikea? Mitä jää kesken ja kenties sanomatta? Lukijan odotukset? Tuntia myöhemmin minulla oli jo jatkoa mielessä, pääpiirteet siitä ja kirjoitin avainlauseita ylös muistivihkoon. Voin turvautua siihen tarvittaessa, kun jatkan tarinaa tänä aamuna, kohta, aivan kohta. Helena on lukemassa Kalle Päätalon Iijoki -sarjan teosta Reissutyössä. Palautamme tänään kolme Kallea kirjastoon ja lainaamme uusia. Ääneenlukemamme Roszakin Flicker on niitä kirjoja, joista ei muista kuin katkelmia sieltä täältä ja tiettyjä tunnelmia. Lisäksi minulla on tuntuma sen lopusta. Eli kun luemme sitä, tarinasta putkahtaa esiin henkilöitä ja tapahtumia, joita emme olleet muistaneet, mutta ne ovat kuin vanhoja tuttuja. Ne astuvat esiin kuin sumun keskeltä. Tervepä terve.




sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     













Kuu paistaa. Eilen meitä ilahdutti kevättalvinen päivä. Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika oli viides lukemani kirja tänä vuonna. Nimestä huolimatta siinä ei koeta mullistavia luonnonoloja muuten kuin lähinnä sivulauseessa. Alku sujui minulta tahmeasti, mutta kun kolmannessa luvussa pääsi ensimmäinen minäkertoja ääneen, olin sopeutunut kirjailijan ottamaan tyyliin rupatella henkeä vetämättä ja kehämäisesti tarinan ja ydintapahtumien ympärillä. Keskiosa kirjaa oli laatuisa, mutta loppua kohti se latistui. Eväät oli syöty ja tekijä sitoi vain tarinan juonteita nippuun. Noita ei päässyt ääneen eikä Luismi. Olisin odottanut sitä, heitä, mutta myönnän, että aihe oli kaluttu loppuun jo nykyisillä, mitä niitä oli neljällä eri minäkertojalla. Kesken luvun tuli mieleen Claude Simon. Hän on lähinnä Melchorin ryöppyävää kerrontaa, mutta koen Simonin mielikuvituksekkaammaksi ja kypsemmäksi. Helena pysyy tiukasti Kalle Päätalon parissa. Iijoki -sarjassa on menossa Pyynikin rinteessä. Ääneenlukuprojektissa olemme puolivälissä Roszakin Flickeriä. Samoin Ilias on minulla puolivälissä. Palaan sen pariin, kuumasta Meksikosta Välimeren rantamille.






 

lauantai 15. tammikuuta 2022

Tiikerintaljan jäämät

      












Tiikerintalja -tarinan viimeinen osa tuli julki viime keskiviikkona. Se alkoi viime vuoden syyskuun alussa. Kaunis kesäpäivä -blogissa on ollut kuusi tällaista pitkää jatkokertomusta, ensimmäisenä Tipit vuoden 20 huhti-, toukokuussa, Makeaa lupiinia kesä-, elokuussa. Me puhallamme kynttilöitä elo-, marraskuussa, Repe alkaen marraskuussa vuonna 20 ja päättyen helmikuussa 21, Kun kuu kääntää kasvot helmi-, heinäkuussa ja kuudentena Tiikerintalja. En ole valinnut mitään seuraavaa pitkää jatkokertomusta, jonka päästäisimme julki, mutta Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -postaukset jatkuvat entisellään ja oheisena on enemmän valikoimia Helenan taidetöistä, öljy- ja akryylimaalauksista, akvarelleista ja luonnoksista, joita on karttunut vuosien mennen.



 

perjantai 14. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     













Kaksi kuukautta siitä, kun aloin parannella Roto -käsikirjoitusta. Tarina on alunperin kahden vuoden takaa ja otin sen esille viime vuoden marraskuussa. Luin tekstin silloin, sivuja jotain kaksisataakolmekymmentä. Totesin, että se ei ole valmis, joten otin marraskuun neljästoista päivä vanhan käsikirjoituksen pohjaksi ja aloin parannella sitä alusta alkaen. Annoin itselleni aikaa siihen peräti seuraavaan kesään, puoli vuotta. Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin olen tekstissä sivulla 286 ja käsikirjoituksen sivumäärä on 299. Helena on kysynyt viikon ajan joka ilta joko kolmesataa on täynnä? Ei. Aloin lukea eilen Fernanda Melchorin kirjaa Hurrikaanien aika: Kolme ensimmäistä lukua. Vauhdikasta menoa, jossa ei paljon vilkuilla sivulle. Kolmannessa luvussa oli enemmän nimiä ja totesin sen lopussa, että kirjailija vaihtaa näemmä näkökulmaa ja valottaa tarinaa eri suunnista. Teksti valuu yhtenä ryöppynä hypellen, mutta jotenkin tekijä saa sen pysymään silti kasassa. Se on kuin yli-innostuneen muistelijan pidäkkeetöntä tarinointia.


 

torstai 13. tammikuuta 2022

Terveisiä Taavetista

     












Karistajatuulet ovat pyyhkäisseet yöllä Luumäen Taavetin yli ja puhurit keinuttavat yhä Vallitien tuolla puolella olevaa mäntyä, meidän luonnon tuulimittariamme. Lumitaakka on poissa puun ja muitten puitten oksilta. Talon mittari näyttää nollaa. Helena valmistautuu lähtemään sauvakävelylenkille. Olen melkein puolivälissä Homeroksen Iliasta. Siinä miestä kaatuu, mutta nämä ennättävät pitää silti pitkiä puheita välillä ja päälliköt kerääntyvät vähän väliä neuvonpitoon. Sotaurhoista mainitaan sukukuntia, asuinpaikkoja ja vanhoja aikaansaannoksia. Tämä sotakirja jää kenties sivuun muutamaksi päiväksi, sillä Heili -kirjastosta varaamani Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika on netin mukaan matkalla noutopaikkaan. Olen odottanut sitä viime vuoden syyskuun lopusta alkaen, kirja, jonka nimen löysin blogit.fi:stä. Eilen luimme jälleen yhden luvun Roszakin Flickeriä. Sen nimi oli Orson. Helena vaihtoi kirjaa. Nyt on kulumassa Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Yhteiskunnassa kaikki on kortilla. Polkupyörän ostoon pitää saada lupa.







keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Tiikerintalja(39)

       >>>jatkuu>>>    












Larry huomaa miehen vasta nyt, mutta hän on varma, että intiaanit ovat panneet tämän merkille paljon aiemmin. 

Hevonen pysähtyy mies selässään muutaman jalan päähän kaivosta, Larrystä ja intiaaneista. Kaikki seisovat hiljaa ja odottavat. 

Mitä siellä kaivossa on?” Habbard kysyy. 

Ruumis”, Larry vastaa. ”Raato. Intiaanien Siiseli.” 

Cal Habbard ei vastaa. Hän istuu yhä ratsun selässä.

Intiaanit ovat haudanneet sen sinne”, Larry jatkaa.

Hän ei halua selittää eikä kertoa, että on nostanut ruumiin kertaalleen pois sieltä, nähnyt vaivaa ja haudannut sen, mutta nämä intiaanit tai jotkut joka tapauksessa ovat kaivaneet mädän ruumiin uudelleen esiin ja heittäneet taas kaivoon.

Habbard laskeutuu hevosen selästä. Hän taluttaa eläimen katoksen viereen ja kietaisee suitset tolpan ympäri.

Vanha intiaani alkaa puhua, kun Cal Habbard palaa kaivolle: ”Suomalainen kuivatti intiaanien lähteen.”

Kyllä”, Larry älähtää. ”Järjetöntä puhetta.”

Kaivo pitää peittää”, Habbard päättää.

Hän ei tule lähemmäs katsomaan sitä, mikä on kaivossa, ottaa sen sijaan esiin nahkaisen kukkaronsa, valikoi kahden dollarin kolikon ja ojentaa sen vanhalle intiaanille.

Täyttäkää kaivo.”

Intiaanit odottavat ja epäröivät. Cal Habbard ei katso kehenkään, tarttuu kaksin käsin kaivon viereen juntattuun hirteen, riuhtaisee sen irti maasta ja alkaa kiertää kaivon ympäri tarkastellen siinä jotain. Sitten hän pysähtyy, vetää hirren taakse ja lyö sillä kivenrakoon, lyö uudelleen, jolloin reunuksen päällimmäinen kivi irtoaa ja vierähtää alas. Kuuluu mätkähdys ja läiskähdys, kun se osuu alas veteen ja ruumiseen.

Larry on sanaton.

Habbard on murtanut kivikehän rikki. Hän junttaa paalun seuraavan kiven alle ja kivien väliseen saumaan, nykäisee ylös hirren päästä ja iso lohkare vierähtää kumisten kaivoon. Nuoret intiaanit ottavat toinen kangen ja toinen aidaksen ja he alkavat vierittää myös kaivon kivireunusta alas. Cal Habbard väistyy sivummalle ja laskee hirsijunttansa maata vasten. Hän luo silmäyksen Larryyn ja sen jälkeen vanhaan intiaaniin.

Vieläkö tiikerintalja roikkuu mökin katosta?” hän kysyy.

Larry käsittää, että Habbardin on täytynyt kuljeksia täällä mökillä ennenkin, vaikka hän ei ole nähnyt tätä. Ehkä mies on ratsastanut virran viertä seurailevaa polkua, käyttänyt sitä reittiä.

Joonas Kemppainen haki taljan viikko sitten”, Larry sanoo.

Cal Habbard kääntää ilmeettömät kasvonsa häneen: ”Kuka se on?”

Sukulainen. Kentucky-Joen veljenpoika.”

Heidän puhuessaan kivet vyöryvät kaivoon ja hautaavat sen mitä siellä onkin.

Luvaton hautaaminen, Larry ajattelee. Mutta nyt, kun Cal Habbard on pannut toimituksen alulle, hän huomaa, ettei se hetkauta häntä puoleen eikä toiseen. Hän ei ole osallinen tässä. Hänen omatuntonsa on tältä osin puhdas.

Vanha intiaani puhuu Habbardille ja viittilöi kaivoaltaan suuntaan. Larry ei kuuntele. Hän erottaa vain Cal Habbardin kieltävän: ”Antaa sen olla. Luonto korjaa itsensä.”

Se on varmaan kieltä, jota poppamies ymmärtää, ainakin hän sulkee suunsa.

Sen jälkeen he kolme seuraavat nuorten intiaanien askarrusta, kun nämä vyöryttävät alas kaivon tukkeeksi sen maanpäällistä kivikerrosta.

Se pitää täyttää ylös asti”, Cal Habbard korottaa ääntä, jotta intiaaninuorukaiset kuulisivat. ”Kiviä on tuolla pitkin. Kiviä ja hiekkaa.”

Toinen nuorukaisista pudottaa kangen ja alkaa kantaa sylissään eri kokoisia kiviä pihapiirin laidoilta kaivolle ja pudottaa niitä raunion päällimmäiseksi. Larry astuu lähemmäs. Kuopan pohja näkyy kahden, kolmen jalan syvyydessä. Kivenmurikat nousevat veden pinnan yläpuolelle.

Jostain syystä hän odotti tai pelkäsi näkevänsä päällimmäisenä vainajan, raadon, mutta sitä ei näy enää. Se on alimmaisena. Ruumisraato makaa kivien ruhjomana ja painamana alisessa pimeydessä, kylmässä kaivossa, joka ei ole kohta enää edes kaivo.

Cal Habbard hakee lapion ja alkaa kaapia hiekkaa Kentucky-Joen hautakummun vierestä ja kantaa sitä kaivon täytteeksi. Larry noudattaa esimerkkiä. Hän ei kehtaa vain katsoa sivusta.

Hiekka tiivistyy ja pakkaantuu kivien väliin ja kaivon pilaantunut vesi imeytyy siihen. Vaahtokuplia nousee hiekan pintaan. On kuin jokin puhaltaisi niitä, Larry ajattelee, vaikka hän tietää, ettei se pidä paikkaansa.

Larry tietää, että kaivon rakentaminen ja perustaminen oli vaatinut monen päivän rankan työn, mutta sen täyttäminen tapahtuu miehissä vajaassa tunnissa.

Cal Habbard nostaa viimein hirren pystyyn kaivon maanalaisen reunapinnan ja maan väliin, pitää sitä paikallaan ja kehottaa Larrya lyömään kangella hirren päähän. Larry lyö varoen, ettei vain vahingossa lipsauttaisi ohi ja osuisi Habbardin käsille. Hirsi uppoaa isku iskulta ja hakee tietään pienempien kivien väliin. Se alkaa kallistua, vaikka Cal Habbard yrittää vängätä ja pitää sitä pystyasennossa.

Lyö”, hän kehottaa. ”Anna mennä.”

Lopulta hirsi on painunut ehkä jalan syvyyteen maaperään. Cal Habbard irrottaa otteensa siitä ja Larry seisoo vierellä odottaen. Habbard kokeilee ja tuljuttaa hirttä, mutta se pysyy tukevasti pystyssä. Tukevasti kallellaan.

Siinä on hautamuistomerkki”, hän sanoo. ”Tiedetään ainakin missä vainaja lepää.”

Larry katsoo hiekkaa hirren tyvessä. Se kostuu ja tummuu hiljalleen.

Pysy vesi siellä missä olet”, Cal Habbard noituu.

Hän vilkaisee Larryyn: ”Kyllä se siitä asettuu. Vesi pakenee.”

Larry nyökkää.

Samassa patoallasrakennuksen seinä räsähtää äänekkäästi. Ääni on melkein yhtä kova kuin aseen laukaus.

Manitou”, vanha poppamies julistaa. Hän sanoo perään jotain muutakin, omalla kielellään. Larry kuvittelee, että poppamies julistaa jumalan puhuneen: ”Manitou on puhunut.”

Larrylle tapahtuma ei ole yllätys. Allaskaivo on vuotanut siitä asti, kun Kentucky-Joe kuoli. Ylijuokseva vesi on kuluttanut tietään kaivon reunan matalimman kohdan yli, kalvanut uurteen hetki hetkeltä syvemmäksi ja nyt jokin kiilakivi on ilmeisesti järkähtänyt ja liikahtanut paikaltaan, irronnut ja veden paine paiskasi kiven kuin ammuksen suojarakennuksen seinään pirstoen märkiä lautoja tieltään ja saman tien vesimassa sai seuraavan ja seuraavat kivet luhistumaan.

Miehet katsovat kaikki sopivasti altaalle, näkevät ensin kahden laudan katkeavan ja saman tien tulee uusi paineaalto ja lisää laudanpirstaleita lentelee sivuun. Vesi tulvii tulla kaatamalla seinän aukosta.

Toinen nuorista intiaaneista on mennyt alas vuotoveden synnyttämälle lammelle ja kääntyy nyt kiipeämään mäkirinnettä takaisin pihalle. Intiaaninuorukainen ei pidä niin kiirettä, että se näyttäisi pakenemiselta eikä hän katso taakseen. Vesi kuohuu miehen takana alas kuruun, mutta ennen kuin se saavuttaa intiaanin, se muuttaa suuntaa ja kääntyy joelle viettävään alamäkeen.

Manitou”, poppamies sanoo uudelleen.