Hevonen pysähtyy mies selässään muutaman jalan päähän kaivosta, Larrystä ja intiaaneista. Kaikki seisovat hiljaa ja odottavat.
”Mitä siellä kaivossa on?” Habbard kysyy.
”Ruumis”, Larry vastaa. ”Raato. Intiaanien Siiseli.”
Cal Habbard ei vastaa. Hän istuu yhä ratsun selässä.
”Intiaanit ovat haudanneet sen sinne”, Larry jatkaa.
Hän ei halua selittää eikä kertoa, että on nostanut ruumiin kertaalleen pois sieltä, nähnyt vaivaa ja haudannut sen, mutta nämä intiaanit tai jotkut joka tapauksessa ovat kaivaneet mädän ruumiin uudelleen esiin ja heittäneet taas kaivoon.
Habbard laskeutuu hevosen selästä. Hän taluttaa eläimen katoksen viereen ja kietaisee suitset tolpan ympäri.
Vanha intiaani alkaa puhua, kun Cal Habbard palaa kaivolle: ”Suomalainen kuivatti intiaanien lähteen.”
”Kyllä”, Larry älähtää. ”Järjetöntä puhetta.”
”Kaivo pitää peittää”, Habbard päättää.
Hän ei tule lähemmäs katsomaan sitä, mikä on kaivossa, ottaa sen sijaan esiin nahkaisen kukkaronsa, valikoi kahden dollarin kolikon ja ojentaa sen vanhalle intiaanille.
”Täyttäkää kaivo.”
Intiaanit odottavat ja epäröivät. Cal Habbard ei katso kehenkään, tarttuu kaksin käsin kaivon viereen juntattuun hirteen, riuhtaisee sen irti maasta ja alkaa kiertää kaivon ympäri tarkastellen siinä jotain. Sitten hän pysähtyy, vetää hirren taakse ja lyö sillä kivenrakoon, lyö uudelleen, jolloin reunuksen päällimmäinen kivi irtoaa ja vierähtää alas. Kuuluu mätkähdys ja läiskähdys, kun se osuu alas veteen ja ruumiseen.
Larry on sanaton.
Habbard on murtanut kivikehän rikki. Hän junttaa paalun seuraavan kiven alle ja kivien väliseen saumaan, nykäisee ylös hirren päästä ja iso lohkare vierähtää kumisten kaivoon. Nuoret intiaanit ottavat toinen kangen ja toinen aidaksen ja he alkavat vierittää myös kaivon kivireunusta alas. Cal Habbard väistyy sivummalle ja laskee hirsijunttansa maata vasten. Hän luo silmäyksen Larryyn ja sen jälkeen vanhaan intiaaniin.
”Vieläkö tiikerintalja roikkuu mökin katosta?” hän kysyy.
Larry käsittää, että Habbardin on täytynyt kuljeksia täällä mökillä ennenkin, vaikka hän ei ole nähnyt tätä. Ehkä mies on ratsastanut virran viertä seurailevaa polkua, käyttänyt sitä reittiä.
”Joonas Kemppainen haki taljan viikko sitten”, Larry sanoo.
Cal Habbard kääntää ilmeettömät kasvonsa häneen: ”Kuka se on?”
”Sukulainen. Kentucky-Joen veljenpoika.”
Heidän puhuessaan kivet vyöryvät kaivoon ja hautaavat sen mitä siellä onkin.
Luvaton hautaaminen, Larry ajattelee. Mutta nyt, kun Cal Habbard on pannut toimituksen alulle, hän huomaa, ettei se hetkauta häntä puoleen eikä toiseen. Hän ei ole osallinen tässä. Hänen omatuntonsa on tältä osin puhdas.
Vanha intiaani puhuu Habbardille ja viittilöi kaivoaltaan suuntaan. Larry ei kuuntele. Hän erottaa vain Cal Habbardin kieltävän: ”Antaa sen olla. Luonto korjaa itsensä.”
Se on varmaan kieltä, jota poppamies ymmärtää, ainakin hän sulkee suunsa.
Sen jälkeen he kolme seuraavat nuorten intiaanien askarrusta, kun nämä vyöryttävät alas kaivon tukkeeksi sen maanpäällistä kivikerrosta.
”Se pitää täyttää ylös asti”, Cal Habbard korottaa ääntä, jotta intiaaninuorukaiset kuulisivat. ”Kiviä on tuolla pitkin. Kiviä ja hiekkaa.”
Toinen nuorukaisista pudottaa kangen ja alkaa kantaa sylissään eri kokoisia kiviä pihapiirin laidoilta kaivolle ja pudottaa niitä raunion päällimmäiseksi. Larry astuu lähemmäs. Kuopan pohja näkyy kahden, kolmen jalan syvyydessä. Kivenmurikat nousevat veden pinnan yläpuolelle.
Jostain syystä hän odotti tai pelkäsi näkevänsä päällimmäisenä vainajan, raadon, mutta sitä ei näy enää. Se on alimmaisena. Ruumisraato makaa kivien ruhjomana ja painamana alisessa pimeydessä, kylmässä kaivossa, joka ei ole kohta enää edes kaivo.
Cal Habbard hakee lapion ja alkaa kaapia hiekkaa Kentucky-Joen hautakummun vierestä ja kantaa sitä kaivon täytteeksi. Larry noudattaa esimerkkiä. Hän ei kehtaa vain katsoa sivusta.
Hiekka tiivistyy ja pakkaantuu kivien väliin ja kaivon pilaantunut vesi imeytyy siihen. Vaahtokuplia nousee hiekan pintaan. On kuin jokin puhaltaisi niitä, Larry ajattelee, vaikka hän tietää, ettei se pidä paikkaansa.
Larry tietää, että kaivon rakentaminen ja perustaminen oli vaatinut monen päivän rankan työn, mutta sen täyttäminen tapahtuu miehissä vajaassa tunnissa.
Cal Habbard nostaa viimein hirren pystyyn kaivon maanalaisen reunapinnan ja maan väliin, pitää sitä paikallaan ja kehottaa Larrya lyömään kangella hirren päähän. Larry lyö varoen, ettei vain vahingossa lipsauttaisi ohi ja osuisi Habbardin käsille. Hirsi uppoaa isku iskulta ja hakee tietään pienempien kivien väliin. Se alkaa kallistua, vaikka Cal Habbard yrittää vängätä ja pitää sitä pystyasennossa.
”Lyö”, hän kehottaa. ”Anna mennä.”
Lopulta hirsi on painunut ehkä jalan syvyyteen maaperään. Cal Habbard irrottaa otteensa siitä ja Larry seisoo vierellä odottaen. Habbard kokeilee ja tuljuttaa hirttä, mutta se pysyy tukevasti pystyssä. Tukevasti kallellaan.
”Siinä on hautamuistomerkki”, hän sanoo. ”Tiedetään ainakin missä vainaja lepää.”
Larry katsoo hiekkaa hirren tyvessä. Se kostuu ja tummuu hiljalleen.
”Pysy vesi siellä missä olet”, Cal Habbard noituu.
Hän vilkaisee Larryyn: ”Kyllä se siitä asettuu. Vesi pakenee.”
Larry nyökkää.
Samassa patoallasrakennuksen seinä räsähtää äänekkäästi. Ääni on melkein yhtä kova kuin aseen laukaus.
”Manitou”, vanha poppamies julistaa. Hän sanoo perään jotain muutakin, omalla kielellään. Larry kuvittelee, että poppamies julistaa jumalan puhuneen: ”Manitou on puhunut.”
Larrylle tapahtuma ei ole yllätys. Allaskaivo on vuotanut siitä asti, kun Kentucky-Joe kuoli. Ylijuokseva vesi on kuluttanut tietään kaivon reunan matalimman kohdan yli, kalvanut uurteen hetki hetkeltä syvemmäksi ja nyt jokin kiilakivi on ilmeisesti järkähtänyt ja liikahtanut paikaltaan, irronnut ja veden paine paiskasi kiven kuin ammuksen suojarakennuksen seinään pirstoen märkiä lautoja tieltään ja saman tien vesimassa sai seuraavan ja seuraavat kivet luhistumaan.
Miehet katsovat kaikki sopivasti altaalle, näkevät ensin kahden laudan katkeavan ja saman tien tulee uusi paineaalto ja lisää laudanpirstaleita lentelee sivuun. Vesi tulvii tulla kaatamalla seinän aukosta.
Toinen nuorista intiaaneista on mennyt alas vuotoveden synnyttämälle lammelle ja kääntyy nyt kiipeämään mäkirinnettä takaisin pihalle. Intiaaninuorukainen ei pidä niin kiirettä, että se näyttäisi pakenemiselta eikä hän katso taakseen. Vesi kuohuu miehen takana alas kuruun, mutta ennen kuin se saavuttaa intiaanin, se muuttaa suuntaa ja kääntyy joelle viettävään alamäkeen.
”Manitou”, poppamies sanoo uudelleen.
