Kuu paistaa. Eilen meitä ilahdutti kevättalvinen päivä. Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika oli viides lukemani kirja tänä vuonna. Nimestä huolimatta siinä ei koeta mullistavia luonnonoloja muuten kuin lähinnä sivulauseessa. Alku sujui minulta tahmeasti, mutta kun kolmannessa luvussa pääsi ensimmäinen minäkertoja ääneen, olin sopeutunut kirjailijan ottamaan tyyliin rupatella henkeä vetämättä ja kehämäisesti tarinan ja ydintapahtumien ympärillä. Keskiosa kirjaa oli laatuisa, mutta loppua kohti se latistui. Eväät oli syöty ja tekijä sitoi vain tarinan juonteita nippuun. Noita ei päässyt ääneen eikä Luismi. Olisin odottanut sitä, heitä, mutta myönnän, että aihe oli kaluttu loppuun jo nykyisillä, mitä niitä oli neljällä eri minäkertojalla. Kesken luvun tuli mieleen Claude Simon. Hän on lähinnä Melchorin ryöppyävää kerrontaa, mutta koen Simonin mielikuvituksekkaammaksi ja kypsemmäksi. Helena pysyy tiukasti Kalle Päätalon parissa. Iijoki -sarjassa on menossa Pyynikin rinteessä. Ääneenlukuprojektissa olemme puolivälissä Roszakin Flickeriä. Samoin Ilias on minulla puolivälissä. Palaan sen pariin, kuumasta Meksikosta Välimeren rantamille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti