Terveisiä Taavetista

     

Olen kuullut vihdoin käen kukkuvan tälle kesälle. Ensin sääskikamerassa eilen aamusella ja toisen kerran päivällä, kun kuljimme metsätietä Raitalantien varressa. Löysimme myös muutaman korvasienen. Varhemmin, aamukävelyllämme rusakko istui aloillaan muuntamolle vievällä pistotiellä. Helena lukee yhä Ellroyn Muistoja pimeästä. Minä vietin eilen nautinnollisia hetkiä Proustin parissa, kun hän kertoi Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, miltä päähenkilöstä tuntui ja mitä hän ajatteli ollessaan vuosien hoitolaitoksissa poissaolon jälkeen jälleen tuttujen henkilöiden parissa seurapiirikutsuilla. Hän luuli tulleensa naamiaisiin ja että kaikki olivat sminkanneet itsensä vanhuksiksi, kunnes tajusi, että se oli vain sitä, että nämä toiset ja hän itse olivat peruuttamattomasti ikääntyneet. Hänestä ja näistä tutuista oli tullut vanhuksia. Päähenkilö myös hätääntyy, koska hän on vastikään tajunnut millaisen kirjan kirjoittaisi, kirjan, jossa aika etenee ja tekee työtään ja nyt tuleva kirjailija tajuaa, että ehkä hän ei ehdi tehdäkään ja toteuttaa sitä, vaan tauti ja ikääntyminen nujertavat hänet sitä ennen.

Terveisiä Taavetista

    

Kaksi astetta lämmön puolella aamuviideltä Luumäen Taavetissa. Koivut vihertävät, samoin vaahterat. Eilen päiväkävelyllä näimme jälleen kyyn metsässä. Se luiri vauhdilla polun poikki. Luin eilen David Foster Wallacen kirjaa The Pale King. Wallace kertoo pakkomielteisestä pojasta, jonka täytyy koskea huulillaan joka kohtaa kehostaan. Viisivuotiaana poika niksauttaa selkänsä siinä puuhassa ja kiropraktikko kuntouttaa hänet ja poika jatkaa harjoituksiaan, venyttää lihaksia ja vääntää itsensä monin tavoin solmuun. Seuraavaksi Wallace kertoi vähän vanhemmasta, koulukiusatusta pojasta, joka on niin sopimaton poikaporukkaan tai naismainen, että karski teknisen työn opettaja uhkaa laittaa pojan kotitalouteen. Opettaja sanoo, että hän laittaisikin, ellei pelkäisi, että kaveri polttaa koko koulun. Sitten opettajalle sattuu onnettomuus, hän horjahtaa ja menettää sahassa sormensa. Kaikki muut menevät paniikkiin, kun veri lentää, mutta tämä solvattu poika toimii, irrottaa vyönsä, tekee kiristyssiteen ja auttaa opettajan pitkäkseen odottamaan ambulanssin tuloa. Erilaisia tarinoita, mutta se kaivattu sidelanka kirjasta puuttuu ainakin toistaiseksi. Helenalla on kesken James Ellroyn Muistoja pimeästä. Eilen iltamyöhään katsoimme elokuvan. En muista nimeä, harvempien elokuvien nimet jäävät mieleen, koska en ole friikki, mutta kuva oli ihan laatuisa. Se oli trilleri, mutta en järkyttynyt siitä, emme kumpikaan.

Terveisiä Taavetista

   

Ensin korvasieniä ei löytynyt, ei näkynyt missään ja sitten niitä on yhtäkkiä pienen kaalin kokoisia itiöemiä. Ei vielä, mutta niin on käynyt joskus ennen. Korvasienet ovat yhä kovin pieniä eli niiden kasvukausi on myöhässä. Pyöräilin eilen aamusella Salpausselkää länteen, jossa tiesin sopivan ikäisen hakkuaukean. Maaperä oli kuitenkin enimmältään rapakiveä, jonka päällä oli savea ja turvetta, mutta heti, kun välissä oli hiekkajuonne, siellä oli pieniä korvasienien itiöemiä. Hiekka on niiden syli, jota vasten ne hierovat kylkensä. Päiväkävelyllä kuulostelimme turhaan käkeä keskellä maantietä metsän katveessa. Käännyimme paluutaipaleelle ja siitä editsemme luikersi tien yli pieni, ruskea kyy. Sain napattua kuvan ennen kuin se pakeni kuivaan ojanpohjaan, ryönän sekaan. Viime päivinä olen edennyt vain muutaman, yksittäisen sivun uutta käsikirjoitustani. Siinä on 59 sivua. Helena aloitti seuraavan James Ellroyn kirjan Muistoja pimeästä. Olen lukenut sen ja muistelisin, että se oli jonkinasteista omaelämäkertaa. Minä luin eilen vajaa sata sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosaa Jälleenlöydetty aika. Kirjailija kokoaa siinä tämän ison kertomuksensa juonteita yhteen ja tekee tilinpäätöstä. Hän huomauttaa myös, että hänen kirjastaan on turha etsiä henkilöitä, jotka piiloutuvat romaanihenkilöiden taakse. Tunnelma on siltä osin haikea, että kovin moni hahmo on jo kuollut ja päähenkilö on ollut pitkiä aikoja eri hoitokodeissa ja palaa sieltä välillä kotiin Pariisiin ja käy tapaamassa entisiä, jäljellä olevia tuttujaan.

 

Terveisiä Taavetista

     

Eilen aamukävelyllä kuljimme kuutostien kahta puolen ensin Savinimentietä Niemeläntielle, jossa Helena kuuli käen kukkuvan etäällä ja palasimme Linnalantietä keskustaan kaupalle. Koeistuimme pari penkkiä matkalla, jotka kunnan työntekijät olivat rahdanneet esille varastosta. Koneet purkivat käytöstä poistettua paloasemaa. Historiaa katoaa. Laastinpölyn tuprahdukset jäivät leijailemaan ilmaan. Päivällä kiersimme metsäpoluilla ja löysimme kolme korvasientä. Pumppasin ilmaa polkupyörän renkaisiin, koska aion polkea tänään yhdelle hakkuaukealle, jossa poikkesin viime keväänä ja jätin sen mieleeni. Aamuviideltä lämpötila oli kaksi astetta. Helena on lukenut melkein kokonaan Patti Smithin kirjan Apinan vuosi. Minulla oli eilen vuorossa David Foster Wallacen The Pale King. Jos kirjassa kerrotaan verotarkastajista eli jos olen pysynyt kartalla tältä osin, yksi tarkastajista on tutkinut jonkin firman verotulostusta ja mikä tilanne vaatii pomotason tyypin osallistuvan neuvotteluun kohteena olevan firman asianajajan kanssa. Tällä pomolla on lupa pitää pientä vauvaansa työpaikallaan ja tällaisessa tapauksessa verotarkastaja, jonka esiin ronkkimaa kuonakasaa pomo lähtee selvittämään, joutuu väliaikaisesti osapäivälapsenhoitajaksi ja mikä ei innosta eikä ilahduta kyseistä verotarkastajaa.

Terveisiä Taavetista

    

 

Eilen kuulimme ja emme kuulleet käen kukkuvan Luumäen Taavetissa. Kuljimme Saviniementietä metsän peittoon ja kuutostien liikenteen ääni vaimeni ja silloin Helena kuuli käen. Minun kuuloni on rapistunut enkä erottanut mitään kukuntaa. Eilen luimme loppuun Roberto Bolañon kirjan 2666. Se oli 23:s lukemani kirja tänä vuonna ja 4:s ääneen. 2666 on ilmestynyt alun perin postuumina 2004 ja suomeksi 2015, kustantajana Sammakko. 2666 jakaantuu viiteen osaan ja kuvailisin värikästä ja monipuolista kokonaisuutta isoäidinpalapeittona, jossa neljä ensimmäistä osaa ovat paloja ja viides osa on sitä lankaa, jolla palat on kudottu yhteen ja reunustettu yhtenäiseksi. Ensimmäisenä on Tutkijoiden osa, toisena Amalfitanon osa, kolmantena Faten osa, neljäntenä Rikosten osa ja viimeisenä Archimboldin osa. Archimboldi on kuvitteellinen kirjailija, jolla on kuvitteellinen kirjallinen ura. Samanlainen romaanihenkilö kuin Poirot, Sherlock Holmes tai Raskolnikov. Luin Bolañon 2666 romaanin ensimmäisen kerran viime vuoden keväänä ja kun sain merkkipäivänäni lahjakortin, käytin sen tähän teokseen ja malttamattomana luin ja luimme sen saman tien yhdessä ääneen. Hieno ja huima retki nykyajassa, joka tarkoittaa 1990 -lukua, jossa ajassa romaani tapahtuu sekä Euroopassa että Amerikan mantereella, pääosin Meksikossa ja sama retki jatkuu Archimboldi -elämäkertana, joka alkaa 1920 ja käy läpi Toisen maailmansodan, tappion, tuhoutuneen maan ja jossa raunioissa ja tuhkassa kytee kirjailijan kipinä. Kirjailija, joka piiloutuu oudon kirjailijanimen taakse, josta kirjailijasta ei ole valokuvia ja joka kirjailija ei esiinny yhdessäkään kirjallisuusmatineassa. Kadonnut kirjailija. Helena luki eilen ohessa loppuun Ellroyn kirjan Suicide Hill ja aloitti Patti Smithin teoksen Apinan vuosi. Pattilla on matkalukemisina Bolañon 2666. Luin itsekseni muutaman sivun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarajan viimeistä osaa Jälleenlöydetty aika, jossa päähenkilö liikkuu sodan takia pimennetyn Pariisin kaduilla. Hän saa juuri kuulla ystävänsä Saint-Loupin kuolleen rintamalla.

Terveisiä Taavetista

     

Toissapäivänä otin kännykuvan hevoskastanjan nupusta Joukolankujalla ja Marttilantiellä kuvan luonnontilaisesta näkymästä Punaparran Antikvariaatin edustalla. Hienoa, että voikukat kukkivat vaikka on koleaa. Eilen korkeajännitelinjalla kannosta versovat koivunvesat viheriöivät koreasti. Tänään aamuviideltä talon mittari näytti kahta ja puolta astetta. Eilen luin edelleen David Foster Wallacen kesken jäänyttä teosta The Pale King. En tiedä kuinka kesken ja raakile se on? Helenalla on puolestaan menossa James Ellroyn raaka Suicide Hill. Ääneen luimme iltapäivällä Roberto Bolañon rönsyilevää kirjaa 2666, sen viimeistä, Archimboldin osaa. Olemme niin lopussa siinä, että tänään on kenties eron hetki. Minulle lukukerta on toinen, mutta Helena on kuunnellut sen ensimmäistä kertaa ja hän suunnittelee jo ottavansa teoksen lukuun syksyllä. Jouduin sulkemaan välillä tämän kolme vuotta palvelleen hp-läppärin, koska kone hidasteli tekstin, kirjainten tuotossa. Kirjoitusvauhdilla teksti laahasi merkki merkiltä perässä niin, että kun jäin odottamaan näin mustien kirjaimien kerääntyvän jonoksi nykäys kerrallaan kuin mikä lie kohmeinen muurahaiskulkue. Ajattele siinä sitten ja suolla tekstiä. Sulkeminen ja uudelleen avaaminen poistivat vian, ainakin toistaiseksi.

Terveisiä Taavetista

    

Kätökangas ja Lepistö, hienoja nimiä täällä Luumäen Taavetissa. Viime päivinä on satanut Salpausselällä niin paljon, että kulovaroitus on poistunut Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Eilen illalla katsoimme televisiosta italialaista jalkapalloa. Siinä on eroa minkä maan pelejä katsoo. Olen naputellut seuraavaa käsikirjoitustani nyt viisikymmentä sivua. Eilen oli hauskaa lukea Roberto Bolañon kirjan 2666 Archimboldin osaa, kun päähenkilö vuokrasi eräältä kirjoittamisen lopettaneelta kirjailijalta kirjoituskoneen kirjoittaakseen ensimmäisen käsikirjoituksensa puhtaaksi. Ex-kirjailija opasti nuorempaa kolleegaansa. Hän väitti, ettei kirjailija kirjoita mitään, vaan tuottaa sanoja paperille sanelun mukaan. Sama lopettanut kirjailija sanoi, että on olemassa mestariteoksia, harvassa ja niiden ympärillä näkösuojana kaikki muut kirjalliset tekeleet. Hans Reiter laittoi Archimboldin nimellä alkuperäisen ja hiilikopion kahdelle eri kustantajalle ja sai ensimmäisen tyypillisen vastauksen: ”Tekstin ilmeisistä ansioista huolimatta...” Helena lukee suorapuheisempaa ja -viivaisempaa James Ellroyta, nyt vuorossa Suicide Hill. Minä matkasin sadan vuoden takaiseen Pariisiin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, jossa päähenkilö eksyy pimennetyssä kaupungissa, löytää yhden auki olevan hotellin, joka onkin jokin ilotalo miehistä pitäville miehille ja jossa hän on outolainen ja karsastettava. Ehkä Proust kokeilee lisätä dramatiikkaa ja draamaa teokseensa? Ehkä hän satuilee? Missä määrin ja missä kaikessa hän satuilee?