Olen kuullut vihdoin käen kukkuvan tälle kesälle. Ensin sääskikamerassa eilen aamusella ja toisen kerran päivällä, kun kuljimme metsätietä Raitalantien varressa. Löysimme myös muutaman korvasienen. Varhemmin, aamukävelyllämme rusakko istui aloillaan muuntamolle vievällä pistotiellä. Helena lukee yhä Ellroyn Muistoja pimeästä. Minä vietin eilen nautinnollisia hetkiä Proustin parissa, kun hän kertoi Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, miltä päähenkilöstä tuntui ja mitä hän ajatteli ollessaan vuosien hoitolaitoksissa poissaolon jälkeen jälleen tuttujen henkilöiden parissa seurapiirikutsuilla. Hän luuli tulleensa naamiaisiin ja että kaikki olivat sminkanneet itsensä vanhuksiksi, kunnes tajusi, että se oli vain sitä, että nämä toiset ja hän itse olivat peruuttamattomasti ikääntyneet. Hänestä ja näistä tutuista oli tullut vanhuksia. Päähenkilö myös hätääntyy, koska hän on vastikään tajunnut millaisen kirjan kirjoittaisi, kirjan, jossa aika etenee ja tekee työtään ja nyt tuleva kirjailija tajuaa, että ehkä hän ei ehdi tehdäkään ja toteuttaa sitä, vaan tauti ja ikääntyminen nujertavat hänet sitä ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti