Terveisiä Taavetista

   

Aamulla heräsin viisi minuuttia ennen kellonsoittoa. Taivaalla oli nousevan auringon valossa Magritten pilviä. Luulin näin. Kun löysin netistä Magritten kuvia, totesin, että muistin jotain toista taidemaalaria. Kannolla naapuririvitalon pihassa oli kirkkaankeltainen paranvoi, limasieni. Kuvasimme sitä, kun palasimme mustikasta. Luumäen Taavetissa on valokuitukaapelinveto menossa ja tienvierustoilla on kaivantoja ja peitettyjä kaivantoja. Siinä missä oli eilen vielä kissankelloja Patteritiellä, oli nyt kaivinkoneen kauhan silaama paljas hiekka. Helena lukee yhä Wallacen Pale Kingiä ja sängyssä illalla ennen nukahtamista Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki -kollaasiromaania. Minä olen puolivälissä Umberto Econ Foucaultin heiluria. Okkultismia, magiaa ja temppeliherroja. Eilen illalla katsoimme Jack Reacheria. Tom Cruise sopii minusta siihen osaan. Huvittaa filmin tarina eli sama juonikehikko, jossa korkea-arvoinen sotilashenkilö – tässä tapauksessa – joutuu omiensa tutkittavaksi, syytetyksi ja armoille. Huvittavaa myös, että toistuvasti aiheena on viranomaisten ja niin sanottujen arvohenkilöiden tekemät konnuudet ja rikokset. Se on niin klisee, ettei kukaan ota sitä tosissaan.

 

Terveisiä Taavetista

    

Eilen illalla näimme parvekkeelta rusakon, siilin ja lepakon lentävän ohi ja taivaalla tähtien syttyvän, ensin Arcturus, sitten Capella ja idän puolelta nousi taivaanrannan yläpuolelle Mars-planeetta. Kävimme pihalla katsomassa kesäkolmiota, Vega, Deneb ja Altair. Yksi kustantaja viestitti ”Ei” käsikirjoitukselle Et tiedä minne olet menossa. Se oli matkalla neljä kuukautta, kuudes hylky tähän mennessä ja muutama on vielä vaiheessa. Helena lukee Wallacen Pale Kingiä ja hän otti sänkylukemistoksi tutun Kari Aronpuron kollaasiromaanin, proosarunoelman Aperitiff-avoin kaupunki. Minulla on luvussa Umberto Econ Foucaultin heiluri. Olen lukenut siitä kolmanneksen. On jäänyt mainitsematta Tytti Parraksen Jojosta se seikka, että en pitänyt kirjan kansikuvasta. Se oli Kosti Antikaisen käsialaa, kenties ensimmäinen Antikaisen kansi, joka ei miellyttänyt. Tänään keskiviikkoaamuna viideltä Luumäen Taavetissa oli kahdeksan astetta. Teemme lähtöä mustikkametsään kahden välipäivän jälkeen. Aamukasteisessa metsässä kimmelsivät nousevan auringon säteissä hämähäkinverkot. Paltessamme marjat korissa kotia kohti haukka lensi matalalta rivitalojen yli. Räkättirastaat piirittivät sitä ja haukka levähti hetken koivun oksistossa ja jatkoi kuutostien suuntaan. Oletan sen olleen kanahaukka.

Terveisiä Taavetista

    

Kolmetoista astetta, taivas pilvessä ja maa märkä Luumäen Taavetissa aamuviideltä. Eilisen jälkeen Yli -käsikirjoitusta on 257 sivua. Helena on puolivälissä David Foster Wallacen kesken jäänyttä romaania The Pale King. Minä olen lukenut noin neljänneksen Umberto Econ kirjaa Foucaultin heiluri. Eilen illalla elokuvan jälkeen kävimme parvekkeella tähyämässä yökukkujia. Tutun näköinen rusakko oli risteyksen toisella puolella nurmikolla, käänteli siinä, tuli Joukolantien keskelle, istui muutaman sekunnin ja lähti loikkimaan tietä ylöspäin. Teimme juuri tihkusateessa aamulenkin. Eilisestä elokuvasta sen verran, että se oli uusi, tänä vuonna tullut, melkein pelkkää actionia ja joka meni niin naurettavasti yli, että se nauratti. Teema, aihe ja toteutus oli kliseinen, varman päälle, tehosteita ja tietokonetekniikkaa, mutta jälkitila on kuin olisi syönyt jotain imelää niin paljon että ällöttää. Keskivertoelokuvienkatsojat ovat varmaan ihastuksissaan, mutta ja sillä heillehän se oli täsmäohjattu.

Terveisiä Taavetista

    

Elokuu alkaa Luumäen Taavetissa auringonpaisteella. Asvaltti on vielä märkä öisen sateen jälkeen. Eilen Helena sai kuvat sudenkorennosta ja siilistä. Sudenkorentoja liiteli kävelyreitillämme useita, mutta niitä on vaikea saada pysähtymään kuvaan. Siili liikkuu mieluummin iltahämärässä, mutta tämä yksilö oli puuhassa päiväsaikaan puutarhan kukkien keskellä. Toissailtana oli kaksi jalkapallo-ottelua, joissa jaettiin pokaaleja: Liverpool voitti Manchester Cityn ja Bayern München Leipzigin. Eilen naisten EM-jalkapallon loppuottelussa Englanti voitti mestaruuden. Saksa kukistui kaksi yksi. Helena lukee edelleen Wallacen kirjaa The Pale King. Iltalukemisina hänellä on Brennecken Tirpitz auf deutsch. Minulla on luvussa Umberto Econ Foucaltin heiluri. Econ teksti on hyvää, mutta Ruusun nimessä en pitänyt keskiaikaisista kidutuskuvauksista. En välitä lukea sellaista. Foucaltin heilurista tuli varsin pian mieleen, että onkohan Dan Brown lukenut tämän opuksen ja ottanut siitä mallia, virtaviivaistanut sen amerikkalaiseen bestseller-makuun?

Terveisiä Taavetista

    

Heinäkuun viimeinen päivä, Helenan nimipäivä ja Luumäen Taavetissa aamuviideltä yhdeksän ja puoli astetta. Teimme mustikkaretken ja sen jälkeen aamukahvit parvekkeella. Helena sai pari ylläriä tai sen tapaisia. Hän on lukenut Wallacen Pale Kingiä ja illalla sängyssä Jörn Donnerin Linnun varjoa, mutta sai nyt kaksi uutta ehdokasta lisää. Minä luin eilen loppuun Juhani Peltosen kirjan Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. Kun kirjoitin siitä eilen postauksessa, haksahdin sata vuotta harhaan. Suomen sota tapahtui vuosina 1808-09, ei 1700-luvun alussa. Luulen, että Juhani Peltonen olisi virnistänyt moiselle lipsukselle. Kirjassa Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä tulee varsin kirkkaasti selväksi, että kirjailija Peltonen piti ja näki sodan, sodat ja vihanpidon suurena typeryytenä. Hulluutena. Kirjailija kirjoittaa, että kaksi pahinta pukaria, pahista noin ammattina ovat sotilas ja pappi. Kirjassaan Peltonen antoi yhdelle henkilöistä kyvyn muistella tulevaisuutta. Niinpä tämä henkilö tiesi, että Venäjällä sotavankeudessa häntä odotti ruhtinaan nuorin tytär, joka oli kerännyt ja kuivattanut hänelle kukkakimpun. Hän tiesi kertoa myös musikoille, että heille koittaa vapaus sadan vuoden päästä ja tsaari ammutaan. Tuntuu, että kirjailija vihjaa, että joka iikka tietää kuolevansa, olevansa vainaa sadan vuoden päästä, joten kaikki pyristely on turhaa ja tappaminen ja vahingonteko erittäin.

Terveisiä Taavetista

    

Pilvessä aamulla Luumäen Taavetissa. Kolean näköistä. Kuuden aikaan saapastelimme metsään. Pikkulinnut visersivät näkymättömissä. Hain alhaalta notkosta isompia mustikoita. Palatessa rivitalon pihassa kalamies selvitti verkkoa seinustalla. Luin eilen Tytti Parraksen Jojon lopun. Hyvä sekä loppu että koko kirja. Siinä oli erilainen tuntuma kuin miehisemmissä alan kirjoissa. Siis vaikka kirja sisälsi perinteistä ryyppäämistä ja koheltamista, siinä oli laajempi skaala, koska se kuvasi tapahtumia naisnäkökulmasta. Hyvä idea oli pitää myös pämppäämään lähteneen nuoren isän pikkupoika mukana matkassa. Parraksen teksti toimi kokonaisuutena paremmin kuin Salaman tai Kejosen parhaat proosakoosteet. Aloitin seuraavan kirjan Juhani Peltosen käsittääkseni viimeiseksi jääneen romaanin Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. Nimi tarttuu vaikeasti muistiin. En tiedä onko kustantaja – WSOY – ja kustannustoimittaja rajannut ja antanut luvan kirjailijan käyttää nimessä vain kolme sanaa? Kirja on vapaasti assosioitu kertomus upseerivankikolonnan matkasta Ruotsista Venäjälle Suomen sodan aikaan 1708-09. Ryssäviha on alemmilla upseereilla suuri, mutta ylin arvoasteikossa sanoo pitävänsä venäläisistä, Venäjästä ja kielestä. Hän osaa venäjää ja käyttää sitä, käyttää tahallaan, kun Ruotsin kuninkaan sotilaat häpevät sellaista käytöstä ja pyytävät ylemmältään lupaa saada poistua paikalta. Vangit kulkevat rattailla ja venekyydillä eli hyvin dickensiaanisesti. Voi olla, että se pitää paikkansa, sillä ylhäisö on aina rahvasta ylempänä.

Terveisiä Taavetista

   

Tyypillinen aamupäivä limitellen tunti päiväkirjaa ja Kaunis kesäpäivä -blogia, tunti mustikassa ja tulossa tunti Yli -käsikirjoitusta ja tunti lukemista. Eilen iltamyöhällä luontohavaintoja parvekkeelta: Lokinpoikanen Luumäen Taavetin Vallitiellä ja vaaleanruskea kissa pysähtyy risteykseen, jolloin lokki lentää muutaman siiveniskun kauemmas ja jää seuraamaan, kun kissa vilistää Joukolantietä etelään. Hetkeä myöhemmin rusakko istuu risteyksessä, yhtäkkinen ilmestys aina, lähtee loikkimaan Joukolantietä pohjoiseen, häipyy näkyvistä rivitalon päädyn omena- ja kriikunapuiden taakse ja näkyy jälleen kauempana Joukolantietä. Tietä pitkin. Helena alkoi lukea David Foster Wallacen viimeistä, kesken jäänyttä romaania The Pale King. Hän luki eilen loppuun Huovisen Porsaan paperit ja aloitti Jörn Donnerin Linnun varjon. Tytti Parraksen Jojo on minulla loppukäänteissä. Hyvä romaani. Ajattelen kuusikymmentälukua. Olen sen tunnelmissa. Se erottuu kaikista vuosikymmenistä, myös Suomessa. Kirjallisuudessa Saarikoski, Salama ja Kejonen ja muut antoivat palaa ja Tytti Parras yhtenä ja teksti on hyvää, luistavaa ja kuvaavaa. Musiikissa Beatles ja Rollarit valtasivat maailman, ottivat kantaa Amerikan neekerien kohteluun ja vaikuttivat Suomeenkin kaukaisina airueina ja tänne syntyi bändejä. Sota ja jälleenrakennus, kautta Euroopan, vaurioiden ja vahinkojen ja pilattujen suhteiden korjaaminen oli tehty ja tuuletus saattoi alkaa. Hyvä kuusikymmentäluku, tule takaisin, optimismi ja usko parempaan ja rauhaan.