Pilvessä aamulla Luumäen Taavetissa. Kolean näköistä. Kuuden aikaan saapastelimme metsään. Pikkulinnut visersivät näkymättömissä. Hain alhaalta notkosta isompia mustikoita. Palatessa rivitalon pihassa kalamies selvitti verkkoa seinustalla. Luin eilen Tytti Parraksen Jojon lopun. Hyvä sekä loppu että koko kirja. Siinä oli erilainen tuntuma kuin miehisemmissä alan kirjoissa. Siis vaikka kirja sisälsi perinteistä ryyppäämistä ja koheltamista, siinä oli laajempi skaala, koska se kuvasi tapahtumia naisnäkökulmasta. Hyvä idea oli pitää myös pämppäämään lähteneen nuoren isän pikkupoika mukana matkassa. Parraksen teksti toimi kokonaisuutena paremmin kuin Salaman tai Kejosen parhaat proosakoosteet. Aloitin seuraavan kirjan Juhani Peltosen käsittääkseni viimeiseksi jääneen romaanin Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. Nimi tarttuu vaikeasti muistiin. En tiedä onko kustantaja – WSOY – ja kustannustoimittaja rajannut ja antanut luvan kirjailijan käyttää nimessä vain kolme sanaa? Kirja on vapaasti assosioitu kertomus upseerivankikolonnan matkasta Ruotsista Venäjälle Suomen sodan aikaan 1708-09. Ryssäviha on alemmilla upseereilla suuri, mutta ylin arvoasteikossa sanoo pitävänsä venäläisistä, Venäjästä ja kielestä. Hän osaa venäjää ja käyttää sitä, käyttää tahallaan, kun Ruotsin kuninkaan sotilaat häpevät sellaista käytöstä ja pyytävät ylemmältään lupaa saada poistua paikalta. Vangit kulkevat rattailla ja venekyydillä eli hyvin dickensiaanisesti. Voi olla, että se pitää paikkansa, sillä ylhäisö on aina rahvasta ylempänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti