Terveisiä Taavetista

 12.9.2020 

Sadekuuro kasteli ja hätyytti meidät pois metsästä. Laitoimme valot pyöriin, sekä eteen että taakse, koska liikuimme hämärissä. Ensimmäiset pisarat lankesivat, kun laitoimme pyörät parkkiin. Kiersimme kuitenkin metsäpolun läpi, tulimme metsätielle ja sitä takaisin. Yksi kanttarelli, muutama pieni nummitatti ja pari pientä voitattia. Voitattien kuoriminen oli kömpelöä, kun sade kasteli sienet ja sormet. Isommat voitatit olivat toukkaisia.

Lähdemme kohta kirjastoon. Hienoa, että se on auki myös lauantaisin. Taavetin kirjasto, Luumäen pääkirjasto on hieno rakennus ja tila. Muistan hyvin sen edellisen kirjaston, joka oli vanhan paloaseman yhteydessä, toisessa kerroksessa. Se oli tunnelmallinen kirjasto, jossa oli lukevien sielujen henki. Upeaa, että sama tunne on pysynyt uudessa kirjastossa tai se on siirtynyt sinne vanhasta. Ehkä joku kirjaston väestä on tallettanut ja ottanut sen tärkeän muun mukaan muutossa.

13.9.2020

Saunassa oli eilen kaksi hevosenpäätä ja nainen sivusta näiden vieressä, keskilauteella. Vesi muodostaa kuvia. Vesimaalauksia, jotka ovat häviäviä ja tallentumattomia, elävät hetken ja muuttuvat joka hetki.

Saunominen on tasaantunut normaaliksi. Saunoimme alkuun päivittäin, koska siinä oli ollut keväällä kahden kuukauden pakollinen tauko. Nyt sauna lämpiää joka toinen tai kolmas päivä. Kolme saunakertaa viikossa on ehkä lähellä nykynormaalia?

Aamun palkintona näin parvekkeelta huimaavaa vauhtia kiitävien pilvien väistyessä kuun ja maatamon ja siinä sivussa Venuksen. Asvaltti on öisen sateen jäljiltä kiiltävän märkä. Katuvalot palavat, mutta rivitalo tien toisella puolella on pimeänä.  

Tunti myöhemmin: Olemme jälleen kotona. Helena halusi uida, joten pyöräilimme rantaan. Tuuli ei ollut hankala.

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 801. Eri tahot ovat jäljittämässä Infinite Jestiä, niin kiinnostavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää nauhoitusta, tallennetta, että siihen uppoaa kuin kuuluun mustaan aukkoon. Tämä on yksi juonne tässä megakirjassa.

14.9.2020  

Sen tiesi, että tulee aurinkoisia syyspäiviä. Aamulla talon mittari näytti neljää astetta. Vähän kuuden jälkeen olimme pyörillä liikkeellä. Löysimme puolukoita, kanttarelleja ja kolmenlaisia tatteja, herkku-, kangas- ja nokitatteja. Lisäksi tulivat hirvikärpäset. Litistin pari metsässä ja kotona puolen tusinaa, osalla vielä siivet selässä.

David Foster Wallace kuvaa Infinite Jestissä sivuilla kahdeksansataa ja vähän yli sairaalan petissä tiputuksessa ja letkuissa kärsivää puolitajutonta ja puhekyvytöntä potilasta, jolla käy vieraita istumassa tuolilla sängyn vieressä ja kertomassa tarinoita, miehiä ja naisia alkoholistien ja narkkarien Ennet House -hoitokodista, sairaalan kipusiskoja ja jopa raivo käy paikalla. Katto nousee ja laskee silmissä, kylki on tunnoton aluksi ja kun tunto palaa, se on tulessa ja potilas toivoisi, että se palaisi tunnottomaksi.

Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(7) -postauksen.

15.9.2020

Korjaan ja oikaisen eilisiä: Wraith on, jos ymmärrän oikein englanti-englanti -sanakirjan tulkinnan, haamu tai aave. Wrath on raivo, jos ym.

Eilen illalla saunasta jäähyllä parvekkeella tuli puheeksi käsite sukupolvi. Mikä se on? Isovanhemmat, vanhemmat ja lapset muodostavat jokainen oman peräkkäisen sukupolvensa. Peräsin onko olemassa jotain vuosilukua, jota käytetään virallisena? Helena googlasi kännyllä: 30 vuotta. Se on nykyinen keskimääräinen synnyttäneen suomalaisnaisen keski-ikä. Vai oliko se tarkemmin ensisynnyttäjä?

Löylyssä ajattelin kuurakettia. Siinä on ensin raketin ykkösvaihe, kantoraketti, joka nostaa raketin ylös ilmakehän läpi. Raketin toinen vaihe käynnistyy – kolmekymmentä vuotta täynnä ja se vie avaruusaluksen kolmessakymmenessä vuodessa kuun kiertoradalle. Kuusikymmentä vuotta on kulunut lähdöstä, kun kuumoduli irtoaa emäaluksesta. Se on kuin pää, joka irtoaa ja jossa on se tärkein ja painavin aivoyksikkö. Vai olisiko siinä jäljellä enää tähtien pölyä, mutta se onkin sopivinta nöyhtää vietäväksi avaruuteen, avaruusmateriaalia.

Wallace kirjoitti miehestä, joka makaa letkuissa sairaalan petissä. Olen lukenut sitä ja siitä noin viisikymmentä, tiheään painettua sivua. En tiedä jatkuuko vuodatus? Olen itse yrittänyt kirjoittaa samasta aiheesta, lyhyemmin, mutta David Foster ei halua eikä harrasta lyhyttä eikä ytimekästä kerrontaa, tarinointia, vaan hän on kuin maanviljelijä pellollaan, joka muokkaa keväistä kynnöspeltoa, kiertää traktorillaan äes, hankmo takana niin monta kertaa samaa savista pellonkohtaa, että lopulta maapaakut ovat pienentyneet ja murentuneet ja pellon pinta on tasainen ja valmis kylvöön. Muistan kai vanhoja, ei niin mahdottoman massiivisia ja painavia traktoreita.  

Me puhallamme kynttilöitä(6)

 >>>jatkuu>>>  

KÄPYKAKKU on syöty. Ei sentään kokonaan. Nostan tähteet jääkaappiin. Otan keittiön alakaapista punaviinin. Minulla ei ole baarikaappia. Eikä viinikellaria, ei sellaista telinettä, jossa viinipulloa kuuluu säilyttää, jotta korkki pullon suussa pysyy viinistä kosteana. Oikea korkki. Minun viinipulloni on viinikulttuurittoman suomalaisnaisen tyyppiä.

Suomeen on tuotu ulkoa, ulkomailta kaikkea outoa tuontitavaraa – tavara ei tarkoita vain kiinteää ja kosketeltavaa lajia – on tuotu monta juttua, jotka eivät ole kotonaan täällä. Peruna on löytänyt kotinsa täältä. Alan harrastajat väittävät, että tupakka on samaa sarjaa. Ehkä. Kahvi on osunut siihen koloon meidän kotoisessa palapelissämme, joka oli ennen ontto, mutta puutteellinen, mutta viini on aika keinotekoinen juttu. Viini on kovin selvästi tuontitavaraa. Sen lisukkeet ovat sitä vielä räikeämmin, viinikellarit, samppanja, kuohuviinikekkerit nurmikolla. Yhtä vähän omaperäistä kuin Halloween. Halloween on Amerikkaa. Pyhäinmiestenpäivä on perinnettä, vakava, uskonnollinen pyhä eikä sen kuuluisi jäädä ilveilevän markkinahumun alle. Kysyn missä on uskonto, kirkko, perinteet?

”Mitä ajattelet?” Aldous Tsitsis kysyy.

”Liian paljon”, vastaan. Sanon ensimmäisen ajatuksen, joka tulee mieleen. Olen oppinut sen Aldoukselta. Ensimmäinen on yleensä paras. Ensimmäinen on useimmiten oikein.

Kaadan meille viiniä laseihin. Viinilasi on siro ja naisellinen. Se on yhtä aikaa hengästyttävän keveä ja täyteläisen pyöreämuotoinen. Punaviini hehkuu väriä.

”Pidän enemmän punaviinistä kuin valkkarista”, sanon. ”Jo värinkin takia.”

”Niin minäkin”, kaiku vastaa.

”Puhut vaan.”

”Älä ole sarkastinen.”

”Vau, nyt tulee jo sivistyssanoja. Onko minun pikkumieheni valmiiksi hutikassa?”

Aldous Tsitsis yllättää niin kuin kuka hyvänsä täyspäinen: ”Pikkumies alkaa jo tojia.”

En ollut tarkoittanut sitä pikkumiehelläni. Minulta pääsee nauru. Se ryöstäytyy. Patoutunut nauru. Sitä riittää. Se on oikeasti pato ja kun pato murtuu, tulva tulee, tulvaa riittää niin pitkään, että vedenpinta laskee. Mikä on ihmisessä se paine, joka vastaa patoaltaan vesimassan painetta?

”Anteeksi”, sanon, kun asetun.

”Naura pois”, Aldous vastaa. ”Mä olen iloinen, kun sä olet noin vapautunut.”

”Kiitos. Anna minun olla.”

Runoilijantauti iskee. En tiedä mitä tarkoitan sanoillani?

”Tarkoititko sitä?” Aldous kysyy.

”En tietenkään”, vastaan. ”Minä olen sinun, sinä olet minun ja me olemme molemmat oma itsemme.”

Runoilija elää sanoista ja sanoissa. Kun näin on, on vaara, että sanat kääntyvät itsetarkoitukseksi ja asia hälvenee.

”Ajattelit äsken Heppua”, Aldous toteaa.

Hän näkee, sanoin jo tämän tilityksen alkajaisiksi.

”Kyllä”, vastaan. ”Kaksi ajatussiirtoa sitten olin Hepussa. Ajattelin politiikkaa.”

”Ajattelit kuinka likaista peliä se on?”

”Niin.”

Miksi sen pitää olla sellaista? Onko se sisäänrakennettu ominaisuus? Onko se väistämätöntä? Kun uskovilla on oma puolueensa, sitä miettii, miten uskovat politiikassa eroavat muista politiikantekijöistä? Eipä juuri. Sitä huomaa, että poliitikot ovat fanaattisuudessaan oman sortin uskovaisia. He uskovat politiikkaan siinä missä uskovat Jeesukseen ja Jumalaan. Uskovat poliitikot uskovat kahteen asiaan yhtä aikaa.

”Mutta rakentavatko he tulevalle elämälle vai tämänpuoleiseen?” Aldous kysyy nappiin.

”Puhuinko ääneen?” kysyn.

”Ei mutta ajattelit.”

”Tarkoitatko, että ajattelin ääneen?”

”Ei. Sä olet puhunut tästä minulle ennen. Mä tiesin mitä sä ajattelet. Ehdin askeleen sun edelle.”

”Niin taisit tehdä.”

Viini on lasissa punaista. Se on huoneenlämmintä ja se lämmittää oudosti muutenkin, monella tapaa. Itse väri lämmittää osaltaan.

Jään katsomaan Aldous Tsitsistä. Toisinaan teen niin. Tuoreet rakastavaiset tekevät niin, vanhat parit eivät. Katsekontakti on tarpeen alussa, ei myöhemmin. Katson Aldousta ja hän vastaa katseeseen. Hän on katsonut minua kaiken aikaa. Hän ei kyllästy.

”Mitä katsot?” Aldous kysyy. Hänen silmänsä hymyilevät.

”Sinun silmäsi hymyilevät”, vastaan.

”Koska katson sinua”, Aldous antaa takaisin.

”En näe itseäni, mutta hymyilenkö?”

”Hymyilet”, Aldous vastaa. ”Kaunokaiseni.”

Kuinka monen vaiheen päässä odottaa sänky? Jos ei tarvitsisi riisua, jos olisi valmiiksi alasti, se tapahtuisi, käynnistyisi etuajassa.

Joskus täytyy ehdottaa, että olisimme alasti ja katsoisimme kuinka pian olisimme toistemme kimpussa.

”Arvaatko mitä ajattelen nyt?” kysyn Aldoukselta.

”Sitä.”

”Tavallaan.”

”Ajatteletko missä asennossa tahdot saada orgasmisi?”

En ole niin pitkällä. En usko edes, että tulen saamaan orgasmin. Olen liian estoinen siihen. Ajatukset jauhavat päässä ja vievät sen mahdollisuuden. Orgasmi on kuin uni, se tulee silloin, kun sitä ei ajattele. Uni ei tule käskien eikä hekuman huippu.

Aina ei edes halua. Riittää hallittu, hellä yhdessäolo. Niin totta.

”Sä ajattelet rakastamisen lajeja”, Aldous Tsitsis sanoo sekaan.

”Kyllä, tavallaan”, vastaan. Tavallaan tuli toistona.

Viini on vajentunut laseissa. Ojennan käteni, tartun lasiin sen pyöreästä pepusta ja Aldous tekee saman.

”Sinulle”, Aldous toivottaa.

”Sinulle”, vastaan.

”Olet rakas”, Aldous sanoo.

”Sinä myös”, hymyilen.

On hyvä, että olemme kahden, ajattelen. En haluaisi kenenkään muun kuulevan meitä. Tämä viestintä on vain kahdenkeskistä. Tässä ei ole muilla osaa.

Kun Prinssi syntyi, aloin syödä taas e-pillereitä. En halunnut tulla saman tien uudestaan raskaaksi. Päätin oikeastaan, että yksi lapsi riitti minulle. Ainakin sillä hetkellä, vasta synnyttäneenä ja muutaman viikon ikäisen vauvan äitinä, koin ja ajattelin näin. Aloin syödä pillereitä. Jos vastaisuudessa tuntisin tarvetta saada lisää jälkikasvua, lopettaisin niiden käytön. Niin yksinkertaista, vaivatonta ja helppoa.

Aloitin ehkäisypillerien käytön hieman yli kaksikymppisenä. En harrastanut irtosuhteita, en harrastanut ylipäätään seksiä ja vasta, kun aloin seurustella, kävin gynekologilla ja sain pillerit.

Piilotettu vihjaus, että olin seurustellut ennen Heppua. Minulla oli kokemukseni. Näppituntuma, jos sen nimi on näppi? Tällainen tapaus. Saiko kuningashuone sätkyn? En ollut impi, puhdas pulmunen, vaikka moni kuvitteli kai niin.

Heppu ei tarkastanut eikä kukaan muukaan, oliko immenkalvoni ehjä vai ei? Se repesi jo jumppasalissa. Se repesi kärrynpyöränheitossa. Hei hölmöt, taitaa olla minun oma asiani milloin ja miten ja missä se pikku puhkaus kävi? Kuin pierun olisin päästänyt. Olin rento. Olin valmis. Se ei sattunut.

Olkaa iloisia puolestani. Minuun ei sattunut silloin. Verta tuli, vähän. Joskus tulee suusta saman verran verta, kun puraisee poskeen. Ei mitään mainittavaa. Ei mitään mitä pelätä. Ei mitään sellaista, josta isot tytöt puhuvat.

Halveksin ryhmää isot, kokeneet tytöt. Heitä pahempia ovat kai vain kaiken kokeneet? Mitä tarkoittaa kaiken kokeneet? Ovatko tämän tittelin saavuttaneet henkilöt ajaneet esimerkiksi täysperävaunullista rekkaa, peruuttaneet sen johonkin ahtaaseen välikköön, ohjanneet kenties matkustajalentokonetta, suihkaria, kiivenneet radiomastoon huoltotöihin? Pitäneet kuolevaa lasta kädestä?

Esimerkki tapauksesta nainen kiihtyy ja kiihdyttää itsensä. Tästä puuttuu vain seksi. Mutta ei kiukku.

>>>jatkuu>>>  

Terveisiä Taavetista

 8.9.2020  

Maalaus vuodelta 1997. 

Sumu aaltoilee rivitalojen väleissä. Puiden latvat, tässä valaistuksessa samanlaisina mustina siluetteina erottuvat mäntyjen ja koivujen latvat kohoavat vaalean sumuharson yläpuolelle. Näen ne keittiön ikkunasta. Parvekkeella oli pimeää ja kylmää aamuvarhaisella, joten se ei kutsunut viihtymään.

Päiväkirjalajikkeita on useita. Ne voivat olla teemakohtaisia – päiväkirja luetuista kirjoista, lintupäiväkirja, sääpäiväkirja, mutta yhtä lailla voisi pitää aamuun keskittyvää päiväkirjaa ja vaikka yökirjaa. Yökirja olisi päiväkirjan rajatapaus.

Huomaan, että Terveisiä Taavetista on aamuun kallistuva sekapäiväkirja. Sekatyöhenkilöiden päivän- ja ajankuvaa.

Eilen illalla mieliala oli se, että lähdemme tänään varhain pyöräilemään marja- ja sienimetsään, mutta keittiön lämpö voitti tällä kertaa. Päivärutiinimme ei tästä muutu varsinaisesti. Ehdin jo työstää tulevaa seuraavaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta, Repeä, kirjoittaa uudestaan kirjoitettua. Parhaina päivinä olen saanut kokonaisen blogillisen kerralla valmiiksi, mutta nyt sumplaan samaa päiväannosta kolmantena peräkkäisenä päivänä. Sovittelen sanoja. Sen jälkeen luen soviteltuja sanoja ja suoritan kritiikkiä. Seuraan ja yritän nähdä mihin suuntaan teksti on muokkaantumassa? Onko se oikea suunta? Haluanko kääntää tekstiä siihen mutkaan? Perunko tekemäni muutokset? Muutanko muutettuja?

Saattaa vaikuttaa kaoottiselta. Ehkä näin on.

Eilen Helena pesi makuuhuoneen ja keittiön ikkunat. Tänään on parvekelasien vuoro.

9.9.2020 

Lisää Repestä. Tarinaa on valmiina seitsemän jaksoa, osaa, lukua, kerta-annosta. Luin osan numero seitsemän Helenalle eilen ja hän nyökkäsi.

Olen hyvissä ajoin asialla, koska ajankohta, jolloin on suunnitelmissa, että alamme julkistaa Repe -fiktiota, on vasta kahden kuukauden päästä. Seitsemäs jakso teetti töitä kolme päivää. Minulla on valmis pohja, johon teen tätä Repeä tai se oli yksi kuvitelma – pientä viilailua ja teksti on valmis. Erehdyin. Kirjoitan tekstiä kokonaan uusiksi, mutta tietty teema, tapahtumat ja henkilöt ovat päässä valmiina. Tänään aamusella luin kokonaan kirjoittamani kolmekymmentäviisi sivua ja sen jälkeen aloitin luvun numero kahdeksan ja etenin sitä sivun verran.

Olenko oikealla tiellä? Käänyinkö liian jyrkästi? Mikä on perimmäinen idea ja mikä olisi tärkeintä ottaa esiin? Leikkaanko tarinan kehityksen poikki tästä vai jatkanko vielä? Onko tämä replikointi turhaa?

En ajattele oikeasti näin, mutta toisaalta kaikki nämä kysymykset ja epäilykset ovat siellä jossain, epämääräisinä ja utuisina odottamassa sitä hetkeä, kun niillä on sananvuoro.  

1997-Suoanttila

10.9.2020 

Nopeaa toimintaa. Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(6) -postauksen. Siihen tuli tekstin lisäksi kuva alkuun ja toinen loppuun. Laitoimme sen blogiin Helenan läppäriltä, koska hänellä ovat kuvat koneellaan ja laitamme mieluummin kuvan ensin, ettei se jää pois. Tänään laitoimme ensin kuvan, sitten tekstin ja lisäksi loppuun toisen kuvan.

Homma hoidettu ja kävelin keittiöstä makuuhuoneeseen, muutaman askeleen ja avasin oman koneeni. Kun pääsin blogit.fi -sivuille, sinne oli ilmestynyt minuutti sitten Me puhallamme kynttilöitä(6). On ollut toisia kertoja, jolloin olen muistuttanut sivustoa, kun omaa postausta ei ollut näkynyt eikä kuulunut, vaikka se oli lähtenyt maailmalle kaksi, kolme tuntia aiemmin, mutta nyt tuli enkat toiseen suuntaan. Kiitoksia.

Me puhallamme kynttilöitä -fiktiota on saatettu julki tämän jälkeen neljäsosa. Kolme neljännestä on vielä tulossa. Kirjoitin alkuperäisen Me puhallamme kynttilöitä -fiktion kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt julkaistuva versio on muuttunut alkuperäisestä. Alkuperäinen ei yltänyt kustantajien listoille.

Vene -öljy-2002

11.9.2020

Eilen illalla tuuli kolisteli parvekelaseja. Katsoimme iltamyöhällä jalkapalloa läppärin näytöltä keittiössä. Niinpä olimme puolenyön jälkeen parvekkeella ihmettelemässä tähtitaivasta. Pilvet väistyivät. Kuu näkyi. Puolikuu hallitsi taivasta, mutta tähtiä erottui myös. Sinnittely palkittiin, sillä Seulaset tuli himmeänä ryppäänä esiin, kun pilvet häipyivät sen edestä.

Eilen saimme lainaan Parnasson viimeistä edellisen numeron. Siinä on artikkeleita David Foster Wallacen Infinite Jestin käännöstyöstä, James Joycesta markkinamiehenä ja Joyce Carol Oatesin etähaastattelu. Luin varmaan kaksi tuntia näitä antoisia juttuja. Kari Aronpuron runon luin myös. Aronpuron kokoelma Aperitiff – avoin kaupunki tuli kirjahyllyymme heinäkuun ensimmäisenä 1981. Ostimme sen Lievestuoreen Kirja- ja Paperi -nimisestä liikkeestä. Sen hinta näkyy olevan 9.00. Se oli markka-aikaa. Luin sen vihdoin kaksi vuotta sitten. Helmikuun neljäs päivä 2018 olen merkinnyt sen luetuksi. Kirja odotti lukemistaan vajaa neljäkymmentä vuotta. Pitäisi varmaan pyytää anteeksi Aronpurolta, että siinä meni niin kauan.  

Kivet 1995

Me puhallamme kynttilöitä(5)

 >>>jatkuu>>>  

PRINSSIN synnyttyä saimme lahjoja kaikelta kansalta. Ymmärsin, että tätä on olla kuninkaallinen. Lahjoja, jotka jaoimme eteenpäin tarvitseville. Tietenkään sitä ei kerrota kellekään. Silmänisku.

Vaippojen vaihtoa Prinssille. Sitten melkein saman tien Heppu halvaantui ja hänestä tuli iso vaippatoukka. Tosin minun ei tarvinnut sentään vaihtaa Hepun vaippoja.

Ajattelin, että jos kerran me olemme sillä lailla kuninkaallisia kuin on annettu ymmärtää ja on toitotettu, nyt pitäisi Prinssi lyödä kuninkaaksi ja kuningattaren kuuluisi asettua väliaikaiseksi hallitsijaksi valtaistuimelle.

Taisin nähdä unta tästä. Paremmin painajainen. Olin saanut kerrasta kyllikseni, kun Hepun ruumis petti hänet ja minut, meidät. Olimmeko silloin enää me?

Olin saanut kyllikseni ja halusin luopua koko jutusta. Ainoa hyvä oli, että Heppu sai ruhtinaalliset hautajaiset. Ivailen tahallani. Virassa olevana, mutta kykenemättömänä hoitamaan postiaan, Heppu pantiin syrjään, mutta sen maksoi tietenkin kansa. Ensin siirtyminen pois virka-asunnosta, Hovista, sitä ei voinut estää, koska ennuste kertoi, että Heppu ei palautuisi ennalleen. Elämässä mikään ei palaudu ennalleen.

Me muutimme ja se oli eri asunto kuin tämä minun nykyinen kaksioni. Se oli sviitti.

Meillä asui Hepun hoitaja. Prinssi kasvoi, vietti ensimmäisen syntymäpäivänsä, käveli, puhui muutamia sanoja ja Heppu olla möllötti ja katsoi.

Aldous Tsitsis alkoi käydä meillä. Minun runoilijaystäväni. Meidän yhteytemme ja ystävyytemme oli puhtaan runollista, oli sitä aikansa, mutta niin aika tasaa. Aikaa kerrostuu, aika kattaa kaiken ja jostain alkaen Aldous alkoi vallata Hepun sijan. Hän tuli korvaajaksi niin kuin tietyissä filmeissä on kuvattu niin, että kaksi eri kuvaa ovat hetken aikaa päällekkäin kunnes edellinen poistuu ja jälkimmäinen jää jäljelle. Edellinen ei haluaisi lähteä, ei haluaisi tulla työnnetyksi pois tai vaihtoehtoisesti jälkimmäinen tunkee siihen kuvaan ja työntää toista pois, sietää epämukavuutta aikansa ja saa viimein tahtomansa.

Annoin Aldous Tsitsikselle ennen kuin Prinssi täytti vuoden.

Kysyin sitä Hepulta.

”Heppu, minä tarvitsen miehen. Kun Aldous tulee käymään seuraavan kerran, me rakastelemme.”

Katsoin Heppua puhuessani. Mieheni silmät liikkuivat. Suu ei saanut sanoja aikaiseksi, mutta ajatukset elivät.

”Vastustatko sitä?” kysyin.

Luulen, että en saanut vastausta. Olisiko vastaus muuttanut jotain? Halusin tietynlaisen vastauksen.

”En voi kuin valittaa”, sanoin Hepulle. Me olimme kahden sillä hetkellä. En tiedä kuunteliko Hepun hoitaja oven takana minua, meitä eli minun ääntäni, yksinpuheluani, mutta en välittänyt asiasta. Jos aioin rakastella Aldous Tsitsiksen kanssa tai jos aioin rakastella kenenkä hyvänsä muun kuin käyttökelvottomaksi käyneen Hepun kanssa, Hepun hoitaja kuulisi, näkisi ja tajuaisi tilanteen ilman muuta.

Sitä paitsi en ole luonteeltani vilpillinen ihminen. En voisi olla vilpillinen. Kysyin siksi rehellisesti Hepulta, mitä tämä tuumi pikku syrjähypystä? Rehellisesti? Kysyin? Miten voi kysyä sellaiselta, joka on puhekyvytön?

Tiesin sydämessäni ja näin Hepun silmistä, että hän tiedosti, mistä puhuin ja antoi hyväksymisensä. Mutta en voi olla varma.

Miten sitten kävi? Aldous Tsitsis tuli runoineen, rakastavana, kiintyneenä, me suutelimme ja Aldoukselta ruiskahti housuihin.

”Oho”, hän sanoi.

”Sepä tuli”, sanoin.

Se oli ensimmäinen kerta. En saanut siitä paljon iloa. Valehtelen. Me suutelimme pitkään ja intohimoisesti. Minun kauan kaipauksessa riutunut sisimpäni sai rutistaa rakkaan miehen syliini.

”Ensi kerralla”, sanoin.

Aldous: ”Työnnätkö sä nyt mut pois?”

”En. Miksi työntäisin?”

”Ajattelin vain.”

”Älä sinä ajattele, pöllöpää.”

Aldous hymyili. Harvat hampaat. En ole varmaan maininnut vielä, että kaiken muun hassunkurisen ja huvittavan lisäksi Aldous Tsitsiksen hampaat ovat harvassa. Tai sitten minä näen väärin. Hän on harvahampainen kummitus. Minun peikkoni. Minun tutunalleni.

Kun Aldous lähti sinä päivänä, menin katsomaan Heppua. Hoitaja oli kutomassa Hepun vieressä ja lähti kohteliaasti pois, kun tulin siihen. Hoitajan ilme ei kertonut mitään, mutta epäilen silti, että hän moitti minua mielessään. Aldous ja minä olimme pitäneet ääntä. Olimme jutelleet normaalilla äänellä. Emme kuiskailleet. Aldous Tsitsis ei osannut, ei ollut opetellut eikä oppinut kuiskailemaan. Hän ei ollut siinä mielessä mikään hienotunteisuuden ilmenemä.

Hoitaja poistui huoneesta ja olimme Hepun kanssa kahden. Hain katsekontaktin.

”Aldous tuli kynsille”, sanoin.

Heppu katsoi minua, ymmärsi mitä ymmärsi.

”Näin paljon minulla on”, sanoin. ”Minun kannatti mennä naimisiin sinun kanssasi.”

Edelleen Heppu katsoi minua.

Kun Prinssin yksivuotissynttärihulina oli takana, muutama päivä sen jälkeen, oikeammin illalla, otin Aldous Tsitsiksen viereeni aviovuoteeseeni. Eipäs ollut muuten aviovuode. Se tietty vuode jäi siinä vaiheessa, kun muutimme pois Hovista. Se vuode myytiin. Tai lahjoitettiin pois, en tiedä. Ajattelin silloin, että se pitäisi säästää, pitää tallessa, mutta en sanonut sitä kenellekään ääneen. Oletin, että minua pidettäisiin hölmönä, jos sanoisin sen. Ihminen voi kerätä kaikenlaista ja pitää kaikkea tunnearvoltaan tärkeää säilössä, mutta vuode on liian iso sellaiseen.

Niinpä en vienyt Aldousta aviovuoteeseeni. Jätin sen avion siitä pois. Me rakastelimme. Aldoukselta tuli nopeasti.

Hän ei ollut rakastellut ennen naisen kanssa, hän kertoi. Tiedän, sanoin. Hän kysyi pitäisikö sen kestää kauemmin?

”Ensi kerralla sun pitää pidätellä nautintoa”, sanoin.

”En pysty”, hän sanoi.

”Pysty mun vuokseni. Ajattele niin.”

”Ajattelen”, Aldous vastasi tottelevaisena ja kuuliaisena. ”Yritän.”

Pidinkö peliä Hepun silmien edessä? Pidin. En salassa. Se oli avointa.

Kerroin asioita hänelle: ”Ei ole ketään muita. Aldous on erityinen ja ainoa.”

Uskoiko Heppu minua? Ehkä. Antoiko hän hyväksyntänsä ja siunauksensa? Kysyikö sitä kukaan häneltä? Millä tavoin olisi saanut vastauksen?

Kahden vuoden ajan, kolmen, Heppu pysyi paikallaan, halvaantuneena aisankannattajana, jonka oma aisa oli tehnyt tenän.

Nyt me sytytämme kynttilät. Aldous sytyttää ne.

Juomme kahvia ja odotamme hetken. Katsomme palavia kynttilöitä. Kakkukynttilät palavat nopeasti. Ne ovat sellaisia symbolisia.

”Puhallatko sinä?” kysyn.

”Puhalletaan yhdessä”, Aldous vastaa.

”Onnistuuko yksi kynttilä kerrallaan?”

Aldous ei ole varma.

”Sinä ensin”, hän ehdottaa.

Puhallan vihreän kynttilän sammuksiin. Sitten Aldous puhaltaa: Kaksi vihreää kynttilää sammuu.

”Ups”, Aldous sanoo.

”Ei mitään”, vastaan. Puhallan yhden punaisen kynttilän.

”Puhalla keltainen”, ehdotan.

Aldous puhaltaa keltaisen kynttilän sammuksiin, minä puhallan punaisen, niitä sammuu kaksi samalla kertaa ja Aldous puhaltaa viimeisen kynttilän.

”Kiitos”, sanon.

Tartun kakkulapioon. Leikkaan viipaleen itselleni. Sen jälkeen käännän kakun niin, että kakkulapion kahva osoittaa Aldous Tsitsikseen päin.

”Ole hyvä”, sanon.

”Kiitos.”

Se on käpykakku. Kakku vaihtelee vuodesta toiseen. Tänä vuonna päädyimme käpykakkuun. Kynttilät sojottavat kakun pinnassa kuin harvat siilin piikit, nyt jo puhallettuina, ohuet kynttilät ja mustaksi karreksi palaneet sydämet. Sydämet palavat karreksi. Niillä on sellainen taipumus.

Kakku on hyvää.

”Hyvää”, sanoo Tsitsis.

Hyvä, että maistuu, ajattelen. Myös sen, että ilta on oleva jälleen viisaampi.

Suuri ajatus, tyhjä ja mahtipontinen. Mistä se tuli?

”Onko sun hyvä?” Aldous huolehtii.

”On”, vastaan. ”Kaikki on hyvin.”

Helvetissä on kaikki hyvin. Tämä on taas sitä minun runoa.

Helvetissä kaikki on hyvin / liinat ojennuksessa / arkku lämmitettynä / hiilihanko pirun käsissä / ja pirun pili pystyssä.

”Minkä nyt kirjoitit?” Aldous kysyy. ”Sun kahvi jäähtyy.”

Nostan kupin huulilleni.

”En tiedä voinko näyttää tätä sulle?”

”Voit.”

”Jos lupaat, että et ala itkeä?”

”En itke.”

”Lupaa, ettet ajattele tätä muuna kuin runona?”

”En ymmärrä ihan.”

”Hän ei ymmärrä ihan”, sanon ja ojennan runovihon hänen käsiinsä.

Aldous lukee.

”Hm”, hän sanoo.

”Ei mitään nättiä runoutta”, selitän.

”Ja väität, että kaikki on hyvin?” Aldous kysyy.

”Väitän. Kun sä olet siinä lähelläni, kaikki on hyvin.”

”Onko?”

”On. Epäiletkö sitä?”

Hymyilen kysyessäni ja Aldous huomioi sen: ”Sinä hymyilet tällaisten sanojen jälkeen.”

”Koska ne ovat vain sanoja.”

”Voinko luottaa siihen?”

”Voit, jos rakastat minua.”

”Sinä tiedät, että minä rakastan sinua.”

Olen iloinen siitä, että emme asu siinä vanhassa paikassa, hautakammiossa ja että se hoitajanunna ei ole kuulemassa lepertelyämme. Hän ei ollut nunna, mutta nunnamainen.

”Tallessa on”, Aldous sanoo.

”Saat hävittää, saat säilyttää, kuinka haluat”, annan vapaat kädet. ”Saat valita mielesi mukaan.”

”Säilytän. Tietenkin.”

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 4.9.2020  

Kynät, tussit, siveltimet, pensselit, sukkapuikot, virkkuukoukut päättivät eilen illalla virkistää päättyvää päivää ja tanssivat iloisena sekasotkuna lattialle. Helenalla on erilaisia kyniä ja muuta tarpeistoa parvekkeella vanhoissa kukkaruukuissa ja on myös sisällä, sohvapöydällä ja eilen, kun olimme menossa levolle, jokin hiha tai sormenpää osui hipaisemaan tällaista kynätelinettä ja se putosi lattialle. Sisältö levisi iloisesti helisten ja kilisten kaikkiin suuntiin ja etsimme niitä vielä aamusella taskulampun kanssa sohvan alta, maalaustelineen pohjapuiden ja kirjahyllyjen alta.

Kynä. Se saa minut pysähtymään. Se on piirtäjälle, mutta yhtä lailla myös kirjoittajalle ensimmäinen asia. Kynä on niin kuin aakkosten A. Olen maininnut tässä Kaunis kesäpäivä -blogissa ennen, että kirjoitan yhtä päiväkirjaa kaunokirjoituksella. Kaksi- tai kolmekymmentä vuotta sitten siirryin kaunokirjoituksesta tekstaukseen. Se tuntui silloin hyvältä ajatukselta. Ehkä yksi ponnin asiassa oli se, että tekstauksesta saa paremmin selvää – siis lukija – kuin huonon käsialan omaavan henkilön kaunokirjoituksesta.

Paha virhe. Vajaa vuosi sitten palasin kaunokirjoitukseen ja olen kirjoittanut kaunoa ja kaunolla sen jälkeen käytännössä päivittäin. Olen saanut takaisin menneen. Olen palannut puoliväliin elämää takanani. Ymmärrän myös, että olen ainakin osittain heittänyt pois haaskoon puolet elämästäni, kun en ole pysynyt kaunokirjoituksessa.  

Kynä ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen, samoin kuin kynä ja piirtäminen.

5.9.2020

Eilen kävelimme ensimmäisen kerran lenkkipolulla kuutostien pohjoispuolella. Käännyimme Savitaipaleentieltä Kaluste-Poutasen ohi ja korkeajännitelinjan alla kulkevaa tietä, kunnes päädyimme lenkkipolulle. Palasimme keskustaan jalankulkutunnelin kautta tai putki, mikä se on, tuubi.

Tänään aamulla poljimme Nummelle. Nimitämme sitä keskenämme nykyisin niin. Eli ajoimme Kelveläntietä pienen matkaa, jätimme pyörät sopivaan paikkaan ja saapastelimme kosteassa metsässä. Kiersin ensin sen verran, että löysin pienen pussillisen kanttarelleja ja sen jälkeen aloin kerätä puolukoita. Helena valokuvasi marjanpoiminnan ohessa ja ihaili maisemaa. Kauempaa kantautui ajoittain ohikulkevan junan kolinaa, joka erottui kuutostien liikenteen kumusta.  

Eilen kirjoitin tässä Kaunis kesäpäivä -blogissa kaunokirjoituksesta. Se vertautuu minusta käsitöiden tekemiseen. Olen lukenut väitteen, että käsillä tekeminen vaikuttaa aivoihin. Se tuntuu luonnolliselta, sillä aivot ohjaavat käsiä ja kädet välittävät tietoa ja palautetta aivoihin. Käsitöiden teko ja kirjoittaminen hierovat aivoja. Tekee mieli ajatella niin. En tiedä erittyykö tämän käsin tapahtuvan toiminnan ansiosta jotain ainetta, aineyhdistelmää, joka tekee hyvää aivoille vai onko toisto se, mikä tuntuu hyvältä?

Huomasin muuten, että käsiala on pysynyt samana, vaikka olin vuosikymmenet kirjoittamatta kaunoa. Se on jäänyt jonnekin syvälle aivoihin ja motoriikkaan aivojen ja käden välillä.

6.9.2020

Jatkan kaunokirjoittamisesta ja kirjoittamisesta: Kirjoittaminen alkoi koulun myötä. Luin neljävuotiaasta alkaen, mutta en muista milloin aloin harjoitella kirjoittamista. Muistan vaakasuuntaan pitkulaisen kaunokirjoitusvihon, johon piti yrittää tehdä ja jäljentää riveille yhtä kauniita kirjaimia kuin opettaja teki taululle. Samaa kirjainta rivikaupalla. Onko se työvälineen haltuunottoa, sen hallinnan harjoittelua? Iso A-kirjain ja pieni a. Siinä on alku.

Ei ihme, että kaunokirjoitus juurtui syvälle päähän? Lapsi yritti parhaansa ja totteli. Tarkoitus oli saada ihanteellinen käsiala, mutta siitä tuli vain oman näköinen käsiala. Sitä tuli harjoitettua ja harjoiteltuja niillä oppitunneilla, joina opettaja täytti kirjoituksella pitkän taulun täyteen ja joutui pyyhkimään sitä toisesta päästä saadakseen mahtumaan lisää tärkeää tekstiä. Kirjoittamisharjoituksia samalla.

Pidin jossain vaiheessa myös päiväkirjaa eli täytin vihkoja kaunokirjoituksella. Sitten hävitin niitä, koska kirjesalaisuus ei yltänyt päiväkirjoihin. Olin hieman hämmästynyt, kun minulle selvisi, että kuka vain saattoi lukea päiväkirjaani. En ollut itse keksinyt sitä mahdollisuutta, että lukisin toisten salaisia päiväkirjoja. Ne ovat salaisia niin kauan, kunnes ne julkaistaan tai julkistetaan. En ole oivaltanut vieläkään, että voisin lukea toisten päiväkirjoja.  

Tänä aamuna oli yöllisten sateiden jälkeen kosteaa, märkää ja sumu nousi maaperästä. Teimme kävelyretken alas Taavetin asemalle ja takaisin. Helena otti ison kameran mukaan.

7.9.2020

Aamulla viiden jälkeen, kun kävin parvekkeella katsomassa Venusta, huomasin pulujen nukkuvan rivistönä sadevesikourun laidalla. Ehkä ne ovat olleet siinä aina, mutta älysin ensimmäisen kerran katsoa niitä.

Kuuden jälkeen pyöräilimme rantaan. Helena ui. Minä seisoin laiturilla. Joutsenet, kolme lintua, lensivät matalalla kaarroksen järven yllä.  

Puoli yhdeksältä torilla kahvilla, kun aurinko paistoi vielä. Koululaiset pyöräilivät koulutiellään. Heillä taisi olla kauppa-asioita.

Maanantai kuluu tunti tunnilta. Kohta lähdemme kirjastoon, palautamme Kamera -lehdet, jotka olivat lainassa ja kierrämme uutuushyllyn läpi.

Kirjoitan tätä koneella, Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -päiväkirjaan ja saatan kirjoittaa myöhemmin päivällä lisäyksiä koneella olevaan Taavetti -päiväkirjaani ja vielä myöhemmin, iltapäivällä tartun lyijytäytekynään, avaan vihon ja kirjoitan kaunokirjoituksella kolmatta päiväkirjaa ja joka tulee joskus tulevaisuudessa lahjana Helenalle. Päiväkirjat menevät päällekkäin ja limittäin. Taavetti -päiväkirjassa on päivän aluksi jokin maininta blogin tilanteesta ja säästä, ne kuuluvat sinne osastolle ja kaunokirjoituspäiväkirjassa on pääteemana omat kirjoitukseni eli tiedotan, millä sivulla olen menossa mitäkin kulloista tekstiä, esimerkiksi eilen ja tänään Repeä. Repe on eilisen jäljiltä sivulla 34. Tekstiä siinä tiedostossa on 123 sivua, mutta olen muokkaamassa sitä osin uusiksi. Tekstit ovat vähän samanlaisessa jatkuvassa muutoksessä kuin sääilmiöt. Tai voisiko tekstejä verrata lumeen: Talvella sataa hyvässä lykyssä lunta, mutta keväällä se sulaa. Onneksi seuraavana talvena on tiedossa jälleen nietoksittain lunta tai sivukaupalla tekstejä.

Me puhallamme kynttilöitä(4)

 >>>jatkuu>>>  

ASUN kaksiossa. Entä mitä teen nykyään työkseni? En vajonnut aivan alas. Minulla on Hepun jäljiltä ja kuuluisuuteni jäljiltä kaikkea hyvää ja kätevää, josta voin poimia elämisen rahat. Teen sisustussuunnitelmia. Voisin kirjoittaa tai olisin voinut alkaa siihen puuhaan, mutta hankin sen sijaan sisustussuunnittelijan peruskoulutuksen, koska kirjoittaminen ja runous ovat minun rakkauteni, ei työtä. Työ voi olla rakkaus tai tulla rakkaaksi, mutta kehityskulku ei noudata päinvastaista suuntaa. Se on kielletty ajosuunta.

Pidän runouden puhtaana mielessä ja sen takia hankin mieluummin elämisen rahat kaikella muulla. En tarvitse paljon. En matkustele, en viihdy laskettelemassa hiihtokeskuksissa enkä hilaamassa persettäni golfkentillä. En viihdy joukossa. En käy ravintoloissa. Harrastan mieluummin noutopizzoja, jos en tee niitä itse. Ennemmin itse.

En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Näin on. En halua olla tekemisissä väärien ihmisten kanssa. Ne ihmiset menettelevät, jotka jakavat harrastukseni eli näissä merkeissä käyn yhä esimerkiksi kirjamessuilla, mutta valikoidusti. En ole kuitenkaan kokonaan hylännyt näitä tilaisuuksia.

On kai minullakin yhä oikeus kulkea yleisillä paikoilla? En ole mikään intialaisruhtinaan leski, joka poltetaan yhdessä miehensä ruumiin kanssa.

Tapahtuuko sitä? En tiedä, mutta en ihmettelisi.

Työssäni olen tekemisissä pienimuotoisesti ihmisten kanssa. Ehkä niin on hyvä? Käyn asunnoissa katsomassa paikan päällä, teen tarvittavia muistiinpanoja, otan kuvia, kuuntelen mitä asiakkaat puhuvat, heidän toivomuksiaan ja olen enimmän aikaa hiljaa kuulolla. Puolustuksella on puheenvuoro eli asunnon omistajalla. Tai ravintolan. Kun asiakas on antanut oman kannanottonsa, vastaan hänelle. Lyhyt keskustelu. Ovatko värit oikein? Onko kalustus liian massiivista huonekokoon? Kaikenlaisia seikkoja. Toiveet ja mahdollisuudet eivät välttämättä kohtaa.

Kun teen mahdollisen oman ehdotukseni tai vastaehdotukseni – jos tilaajan ehdotus ei tunnu minusta hyvältä tai oikealta tai järkevältä – ja jos minun kompromissini tai vastaehdotukseni ei miellytä tilaajaa, ei saa tätä muuttamaan kantaansa, mainitsen selkeästi, rehellisesti ja suoraan, että odotettavissa on fiasko. Jos siis asiakas pitää edelleen oman päänsä eikä hyväksy minun perusteltuja muutosesityksiäni. Samoin jos matkan varrella on tullut esiin jokin seikka tai useampi, jonka asiakas haluaa olevan toisin kuin minun, sisustussuunnittelijan lähtöarvio ja -suositus on, tuon julki oman eriävän näkemykseni. Selvästi. En ole antamassa puumerkkiäni väärälle ratkaisulle.

Sovittelija. Minun pitäisi ilmoittaa se ammattinimikkeekseni.

Koska asiakkaani ovat ihmisiä, he pääsevät tunkeutumaan heti alkuun tai jossain välissä myös minun henkilööni, Heppuun ja henkilökohtaiseen tragediaani. Ihmiset arkailevat ottaa asioita puheeksi, mutta toisaalta he ovat kuin pistoksissa uteliaisuudesta. Yllättävän usein uteliaisuus vie voiton hienotunteisuudesta.

”Teillä on varmaan hienoa?”

”Meillä?” kysyn ja katson naista. Yleensä kysyjä on nainen.

”Sisustussuunnittelijan kotona on varmaan hienoa?”

Asunnostani ei ole kuvia naistenlehdissä. Minua on haastateltu, mutta niissä olen tehnyt selväksi, että haastattelu ei ole sama kuin asuntoesittely, joten asuntoani ei ole levitetty yleisön nähtäväksi.

Kaksi huonetta ja keittiö. Vaatimatonta. Minä asun ahtaasti. Asun yksin. Olen yksineläjä. Viihdyn yksinäni. En ole surullinen yksinäni.

Tietenkin sukulaiset ovat olemassa. En ota heitä esiin. He ovat olemassa, olen tekemisissä heidän kanssaan, mutta suppeasti. Sitä paitsi mitä minulla, runotytöllä on tekemistä ja puhumista heidän kanssaan, kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole vihkiytynyt tähän samaan salaseuraan?

Runous pitää turhat pyrkyrit kaukana, poissa. Se on oiva karkote. Tappaa talossa ja puutarhassa.

Ihmiset pelkäävät taikauskoisuuteen saakka painettua sanaa ja runoja vielä kymmenen kertaa enemmän.

Mieluummin en selittäisi ollenkaan tätä entistä, taakse jäänyttä elämääni, mutta käyn rajaukseksi läpi muutamia kohokohtia lyhyesti ja pintapuolisesti, ohuena silauksena. Kultausta. Riitääkö se? Eikö riitä? Onko pakko valottaa vähän lisää? Entä missä tulee vastaan raja tai perimmäinen raja? Johonkin se pitää vetää.

Vanhempani pitivät Hepusta. Ikätoveristaan. Joopa.

He olivat onnessaan Prinssistä. Ymmärrettävää. Veljeni, pikkuveljeni ei ole naimisissa eikä vaikuta oikein siltä, että hän olisi menossakaan. Me olemme molemmat lapset siinä mielessä tällä hetkellä mahoja – hei, kohta nelikymppiset lapset – mutta näin on, että vanhempani menettivät lapsenlapsensa, ainoansa. Eli jos minä olen menettänyt jotain, he ovat menettäneet minun laillani.

Onko minun oikeus pitää etäisyyttä siihen suuntaan? Toisaalta mitä tai mistä rupattelisin heidän kanssaan? Kevyttä rupattelua: Miten Hepun viimeiset päivät, viimeiset kuukaudet ja vuodet kuluivat? Mikä on muistoni hänestä? Miten suloinen Prinssi oli pienenä ja miten hänestä ovat jäljellä vain muistot. Prinssi oli varsin pieni kuollessaan, mutta hän oli jo persoonallisuus. Persoonallisuus alkaa muotoutua varhaisella iällä. Prinssissä oli paljon isäänsä, mutta myös paljon omaansa ja luotaamatonta.

Minulla on kuvia Prinssistä kirjahyllyssä. Myös Hepusta tietenkin ja Hepun muotokuva. Pidän siitä.

Vanhempani elävät edelleen. Molemmat ovat jääneet eläkkeelle, työtätekeviä, yritteliäitä ihmisiä, jotka ovat pysyneet yhdessä ja joka on kai heidän suuri saavutuksensa. Arvostan sitä tai arvostaisin enemmän, jos sitä ei mainostettaisi tai suurenneltaisi.

”Me isän kanssa emme ole koskaan harkinneet eroa.”

”Meillä on ollut vaikeat hetkemme, mutta se on vain lujittanut välisiämme siteitä.”

Äitimeriitti puhuu.

Isä ei puhu, hän suo sen puolen vaimolleen. Hän on taustalla, samoinajattelevana, antaa sen kuvan itsestään.

Veljeni on kiinnostunut radioamatöörin harrasteesta. Hän alkoi sen poikasena ja se on seurannut häntä läpi hänen elämänsä. Työkseen hän ohjelmoi. Atk-guru ilman suuria nimikkeitä ja maineen taustaa.

Hänellä ja Hepulla oli tältä osin kiinnostavia keskusteluja. Sen ajan kuin oli.

Vanhempani ja veljeni eivät tule eivätkä tulleet esille, kun julkisuudessa on ja on ollut kirjoituksia ja artikkeleita ja ajantasaista uutisointia Hepusta ja minusta.

Aioin kirjoittaa tähän lööperiä, että veljeni muutti Australiaan. Ei päde. Saman periaatteen mukaan minun pitäisi silloin paljastaa vanhemmistani muka totena, että he viettävät vanhuuden päiviään Floridassa. Eivät vietä. Rehellinen suomalainen ei hylkää maataan. Mitä elämää se on, kärvistellä elämänsä viimeiset vuodet oudoissa oloissa ja oudon kielen keskellä?

Jos tuntuu siltä, voin tavata halutessani näitä lähisukulaisiani käytännössä saman tien. Asumme kaikki neljä tässä samassa metropolissa. Jos soitan äidille ja pyydän kädestä pitäjää, hän ehtii luokseni tunnissa, jos on sattumalta kotona. Hän voi olla muualla, esimerkiksi uimahallissa uimassa matkaa ja saunomassa. Suotakoon se hänelle.

Minun välini vanhempiini ja veljeeni ovat kunnossa. Ne ovat sellaiset kuin haluan. En tiedä toivoisivatko vanhempani kenties, että olisimme tekemisissä enemmän, mutta he eivät ainakaan tuo julki sitä.

Näin on hyvä.

Oli kivaa edustaa viimeisillään raskaana. Menetin melkein järkeni, kun tajusin mihin liemeen olin ajautunut. Omaa typeryyttäni.

Kiitän ompelijaani siitä, että olen elossa. Jos hän ei olisi saanut kumpua edes sen verran häivytettyä silmistä kuin sai, olisin hypännyt ikkunasta tai tappanut itseni muulla keinoin. Itsemurha ei ollut kaukana ajatuksista. En tajunnut, vaikka tajusin, mutta en pohjia myöten, mitä tarkoitti, kun suostuin Hepun kosintaan ja meistä tuli pariskunta? En saanut, niin kuin tavallinen nainen, kuin kuka hyvänsä muu nainen, miestä itselleni, vaan sain vain jakaa mieheni tämän viran ja virkavelvollisuuksien kanssa ja sain niskoilleni lisäksi osan virkatehtävistä.

En ollut oma itseni. En omistanut miestäni, mutta vielä pahempaa, en omistanut edes itseäni.

Kerron tuntojani Aldous Tsitsikselle. Saan kai kertoa? Onko minun lupa?

Aldous kuuntelee, katsoo minua suu auki ja minä katson hänen hymyileviin silmiinsä, eriparikasvoihin, vinoon nenänharjaan ja punaiseen suuhun, joka tuo hetkittäin mieleen kohdun.

Ajattelen, että tuolta näytän, jos menen alasti selälleni, nostan polveni pystyyn ja levitän jalkani. Enpä näytäkään. Voin vaikka kysyä Aldoukselta näkyykö emättimen limakalvo ja Aldous vastaa, että ei näy, jos hän ei levitä häpyhuulia sormillaan.

”Saat levittää.”

Aldous tekee sen. Se tuntuu kurkussa asti. Olla avoin. Olla toisen sormien ja käsien hyväiltävänä.

Minun ei tarvinnut sentään stripata siellä kaikkien katsottavana ja kameroiden paahteessa. Mutta se tuntui siltä. On naisia, jotka eivät halua liikkua missään ulkopuolisten näkösällä silloin, kun raskaus näkyy heistä.

Sainko minä valita? Ei. Olin vailla valintamahdollisuuksia. En saanut päättää mistään.

Valehtelin itselleni, että pidin siitä, saamastani huomiosta. Olin poikkeava ja kärsin vakavasta persoonallisuushäiriöstä, jos uskoin sisimmässäni tähän valheeseen? Todennäköisesti valtaosa naissukupuolesta haluaa olla odotusaikansa vain piilossa ja suojassa, turvassa eikä barrikadeilla. Minä olin Jeanne d’Arc, sillä erotuksella, että tällä ranskalaisella mimmillä näkyivät vain rinnat, siinä maalauksessa ainakin, minä taas sain luvan tepsutella alasti kuningatarmatollani.

Tunsin olevani alasti. Eikö se ole sama asia kuin olla alasti? Nudisti, joka ei koe olevansa alaston ja suojaton, ei ole sitä. Nudisti olisi voinut seistä siinä vierelläni, jos meitä olisi ollut käteltävänä kaksi naista rinnatusten eikä mies ja nainen ja hän, nude ei olisi tuntenut välttämättä olevansa niin alaston kuin minä koin olevani.

En halua elää sitä koskaan enää. Onneksi se ei ole tarpeen, koska Heppu on vainaa ja se kaikki tapahtunut on jäänyt menneisyyteen. Se on menneisyyden vankina.

Kunpa lapsivesi olisi hulahtanut silloin siihen vieraitten ja kameroitten edessä.

Kerronko? Minulla oli supertehokas vaippa pikkuhousuissani siltä varalta, että saan keskenmenon. Olisiko minut viety siinä vaiheessa sairaalaan vai olisiko minun pitänyt vain sinnitellä? Ja hymyillä kestohymyä. Hymyillen työtäsi tee. Kärsi hymyillen kaikki vaivasi.

>>>jatkuu>>>