8.9.2020
Maalaus vuodelta 1997.
Sumu aaltoilee rivitalojen väleissä. Puiden latvat, tässä valaistuksessa samanlaisina mustina siluetteina erottuvat mäntyjen ja koivujen latvat kohoavat vaalean sumuharson yläpuolelle. Näen ne keittiön ikkunasta. Parvekkeella oli pimeää ja kylmää aamuvarhaisella, joten se ei kutsunut viihtymään.
Päiväkirjalajikkeita on useita. Ne voivat olla teemakohtaisia – päiväkirja luetuista kirjoista, lintupäiväkirja, sääpäiväkirja, mutta yhtä lailla voisi pitää aamuun keskittyvää päiväkirjaa ja vaikka yökirjaa. Yökirja olisi päiväkirjan rajatapaus.
Huomaan, että Terveisiä Taavetista on aamuun kallistuva sekapäiväkirja. Sekatyöhenkilöiden päivän- ja ajankuvaa.
Eilen illalla mieliala oli se, että lähdemme tänään varhain pyöräilemään marja- ja sienimetsään, mutta keittiön lämpö voitti tällä kertaa. Päivärutiinimme ei tästä muutu varsinaisesti. Ehdin jo työstää tulevaa seuraavaa Kaunis kesäpäivä -blogin jatkokertomusta, Repeä, kirjoittaa uudestaan kirjoitettua. Parhaina päivinä olen saanut kokonaisen blogillisen kerralla valmiiksi, mutta nyt sumplaan samaa päiväannosta kolmantena peräkkäisenä päivänä. Sovittelen sanoja. Sen jälkeen luen soviteltuja sanoja ja suoritan kritiikkiä. Seuraan ja yritän nähdä mihin suuntaan teksti on muokkaantumassa? Onko se oikea suunta? Haluanko kääntää tekstiä siihen mutkaan? Perunko tekemäni muutokset? Muutanko muutettuja?
Saattaa vaikuttaa kaoottiselta. Ehkä näin on.
Eilen Helena pesi makuuhuoneen ja keittiön ikkunat. Tänään on parvekelasien vuoro.
9.9.2020
Lisää Repestä. Tarinaa on valmiina seitsemän jaksoa, osaa, lukua, kerta-annosta. Luin osan numero seitsemän Helenalle eilen ja hän nyökkäsi.
Olen hyvissä ajoin asialla, koska ajankohta, jolloin on suunnitelmissa, että alamme julkistaa Repe -fiktiota, on vasta kahden kuukauden päästä. Seitsemäs jakso teetti töitä kolme päivää. Minulla on valmis pohja, johon teen tätä Repeä tai se oli yksi kuvitelma – pientä viilailua ja teksti on valmis. Erehdyin. Kirjoitan tekstiä kokonaan uusiksi, mutta tietty teema, tapahtumat ja henkilöt ovat päässä valmiina. Tänään aamusella luin kokonaan kirjoittamani kolmekymmentäviisi sivua ja sen jälkeen aloitin luvun numero kahdeksan ja etenin sitä sivun verran.
Olenko oikealla tiellä? Käänyinkö liian jyrkästi? Mikä on perimmäinen idea ja mikä olisi tärkeintä ottaa esiin? Leikkaanko tarinan kehityksen poikki tästä vai jatkanko vielä? Onko tämä replikointi turhaa?
En ajattele oikeasti näin, mutta toisaalta kaikki nämä kysymykset ja epäilykset ovat siellä jossain, epämääräisinä ja utuisina odottamassa sitä hetkeä, kun niillä on sananvuoro.
1997-Suoanttila
10.9.2020
Nopeaa toimintaa. Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(6) -postauksen. Siihen tuli tekstin lisäksi kuva alkuun ja toinen loppuun. Laitoimme sen blogiin Helenan läppäriltä, koska hänellä ovat kuvat koneellaan ja laitamme mieluummin kuvan ensin, ettei se jää pois. Tänään laitoimme ensin kuvan, sitten tekstin ja lisäksi loppuun toisen kuvan.
Homma hoidettu ja kävelin keittiöstä makuuhuoneeseen, muutaman askeleen ja avasin oman koneeni. Kun pääsin blogit.fi -sivuille, sinne oli ilmestynyt minuutti sitten Me puhallamme kynttilöitä(6). On ollut toisia kertoja, jolloin olen muistuttanut sivustoa, kun omaa postausta ei ollut näkynyt eikä kuulunut, vaikka se oli lähtenyt maailmalle kaksi, kolme tuntia aiemmin, mutta nyt tuli enkat toiseen suuntaan. Kiitoksia.
Me puhallamme kynttilöitä -fiktiota on saatettu julki tämän jälkeen neljäsosa. Kolme neljännestä on vielä tulossa. Kirjoitin alkuperäisen Me puhallamme kynttilöitä -fiktion kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt julkaistuva versio on muuttunut alkuperäisestä. Alkuperäinen ei yltänyt kustantajien listoille.
11.9.2020
Eilen illalla tuuli kolisteli parvekelaseja. Katsoimme iltamyöhällä jalkapalloa läppärin näytöltä keittiössä. Niinpä olimme puolenyön jälkeen parvekkeella ihmettelemässä tähtitaivasta. Pilvet väistyivät. Kuu näkyi. Puolikuu hallitsi taivasta, mutta tähtiä erottui myös. Sinnittely palkittiin, sillä Seulaset tuli himmeänä ryppäänä esiin, kun pilvet häipyivät sen edestä.
Eilen saimme lainaan Parnasson viimeistä edellisen numeron. Siinä on artikkeleita David Foster Wallacen Infinite Jestin käännöstyöstä, James Joycesta markkinamiehenä ja Joyce Carol Oatesin etähaastattelu. Luin varmaan kaksi tuntia näitä antoisia juttuja. Kari Aronpuron runon luin myös. Aronpuron kokoelma Aperitiff – avoin kaupunki tuli kirjahyllyymme heinäkuun ensimmäisenä 1981. Ostimme sen Lievestuoreen Kirja- ja Paperi -nimisestä liikkeestä. Sen hinta näkyy olevan 9.00. Se oli markka-aikaa. Luin sen vihdoin kaksi vuotta sitten. Helmikuun neljäs päivä 2018 olen merkinnyt sen luetuksi. Kirja odotti lukemistaan vajaa neljäkymmentä vuotta. Pitäisi varmaan pyytää anteeksi Aronpurolta, että siinä meni niin kauan.
Kivet 1995
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti