Terveisiä Taavetista

 12.9.2020 

Sadekuuro kasteli ja hätyytti meidät pois metsästä. Laitoimme valot pyöriin, sekä eteen että taakse, koska liikuimme hämärissä. Ensimmäiset pisarat lankesivat, kun laitoimme pyörät parkkiin. Kiersimme kuitenkin metsäpolun läpi, tulimme metsätielle ja sitä takaisin. Yksi kanttarelli, muutama pieni nummitatti ja pari pientä voitattia. Voitattien kuoriminen oli kömpelöä, kun sade kasteli sienet ja sormet. Isommat voitatit olivat toukkaisia.

Lähdemme kohta kirjastoon. Hienoa, että se on auki myös lauantaisin. Taavetin kirjasto, Luumäen pääkirjasto on hieno rakennus ja tila. Muistan hyvin sen edellisen kirjaston, joka oli vanhan paloaseman yhteydessä, toisessa kerroksessa. Se oli tunnelmallinen kirjasto, jossa oli lukevien sielujen henki. Upeaa, että sama tunne on pysynyt uudessa kirjastossa tai se on siirtynyt sinne vanhasta. Ehkä joku kirjaston väestä on tallettanut ja ottanut sen tärkeän muun mukaan muutossa.

13.9.2020

Saunassa oli eilen kaksi hevosenpäätä ja nainen sivusta näiden vieressä, keskilauteella. Vesi muodostaa kuvia. Vesimaalauksia, jotka ovat häviäviä ja tallentumattomia, elävät hetken ja muuttuvat joka hetki.

Saunominen on tasaantunut normaaliksi. Saunoimme alkuun päivittäin, koska siinä oli ollut keväällä kahden kuukauden pakollinen tauko. Nyt sauna lämpiää joka toinen tai kolmas päivä. Kolme saunakertaa viikossa on ehkä lähellä nykynormaalia?

Aamun palkintona näin parvekkeelta huimaavaa vauhtia kiitävien pilvien väistyessä kuun ja maatamon ja siinä sivussa Venuksen. Asvaltti on öisen sateen jäljiltä kiiltävän märkä. Katuvalot palavat, mutta rivitalo tien toisella puolella on pimeänä.  

Tunti myöhemmin: Olemme jälleen kotona. Helena halusi uida, joten pyöräilimme rantaan. Tuuli ei ollut hankala.

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 801. Eri tahot ovat jäljittämässä Infinite Jestiä, niin kiinnostavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää nauhoitusta, tallennetta, että siihen uppoaa kuin kuuluun mustaan aukkoon. Tämä on yksi juonne tässä megakirjassa.

14.9.2020  

Sen tiesi, että tulee aurinkoisia syyspäiviä. Aamulla talon mittari näytti neljää astetta. Vähän kuuden jälkeen olimme pyörillä liikkeellä. Löysimme puolukoita, kanttarelleja ja kolmenlaisia tatteja, herkku-, kangas- ja nokitatteja. Lisäksi tulivat hirvikärpäset. Litistin pari metsässä ja kotona puolen tusinaa, osalla vielä siivet selässä.

David Foster Wallace kuvaa Infinite Jestissä sivuilla kahdeksansataa ja vähän yli sairaalan petissä tiputuksessa ja letkuissa kärsivää puolitajutonta ja puhekyvytöntä potilasta, jolla käy vieraita istumassa tuolilla sängyn vieressä ja kertomassa tarinoita, miehiä ja naisia alkoholistien ja narkkarien Ennet House -hoitokodista, sairaalan kipusiskoja ja jopa raivo käy paikalla. Katto nousee ja laskee silmissä, kylki on tunnoton aluksi ja kun tunto palaa, se on tulessa ja potilas toivoisi, että se palaisi tunnottomaksi.

Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(7) -postauksen.

15.9.2020

Korjaan ja oikaisen eilisiä: Wraith on, jos ymmärrän oikein englanti-englanti -sanakirjan tulkinnan, haamu tai aave. Wrath on raivo, jos ym.

Eilen illalla saunasta jäähyllä parvekkeella tuli puheeksi käsite sukupolvi. Mikä se on? Isovanhemmat, vanhemmat ja lapset muodostavat jokainen oman peräkkäisen sukupolvensa. Peräsin onko olemassa jotain vuosilukua, jota käytetään virallisena? Helena googlasi kännyllä: 30 vuotta. Se on nykyinen keskimääräinen synnyttäneen suomalaisnaisen keski-ikä. Vai oliko se tarkemmin ensisynnyttäjä?

Löylyssä ajattelin kuurakettia. Siinä on ensin raketin ykkösvaihe, kantoraketti, joka nostaa raketin ylös ilmakehän läpi. Raketin toinen vaihe käynnistyy – kolmekymmentä vuotta täynnä ja se vie avaruusaluksen kolmessakymmenessä vuodessa kuun kiertoradalle. Kuusikymmentä vuotta on kulunut lähdöstä, kun kuumoduli irtoaa emäaluksesta. Se on kuin pää, joka irtoaa ja jossa on se tärkein ja painavin aivoyksikkö. Vai olisiko siinä jäljellä enää tähtien pölyä, mutta se onkin sopivinta nöyhtää vietäväksi avaruuteen, avaruusmateriaalia.

Wallace kirjoitti miehestä, joka makaa letkuissa sairaalan petissä. Olen lukenut sitä ja siitä noin viisikymmentä, tiheään painettua sivua. En tiedä jatkuuko vuodatus? Olen itse yrittänyt kirjoittaa samasta aiheesta, lyhyemmin, mutta David Foster ei halua eikä harrasta lyhyttä eikä ytimekästä kerrontaa, tarinointia, vaan hän on kuin maanviljelijä pellollaan, joka muokkaa keväistä kynnöspeltoa, kiertää traktorillaan äes, hankmo takana niin monta kertaa samaa savista pellonkohtaa, että lopulta maapaakut ovat pienentyneet ja murentuneet ja pellon pinta on tasainen ja valmis kylvöön. Muistan kai vanhoja, ei niin mahdottoman massiivisia ja painavia traktoreita.